Lempeän uskon salakuljettajat

Teos: Markus Falk: Profeetan soturit (Otava, 2018)

Olen ollut tietoinen Hämeen-Anttiloiden dekkarihankkeesta jo jonkun aikaa, mutta ajatellut, ettei teos ehkä olisi minun heiniäni. Markus Falkin peitenimellä kirjoitettu jännitysromaani Profeetan soturit on varmasti yritys erottautua pariskunnan muusta, varsin laajasta kirjallisesta tuotannosta, varsinkin, kun Virpi Hämeen-Anttila on julkaissut varsin suositun dekkarisarjan omalla nimellään. Mistään salanimestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan ehkä kyseessä on kustantajan markkinointikikka.  

Profeetan soturit on dekkarigenren sisällä enemmän jännitysromaani kuin poliisivetoinen rikosromaani. Siinä liikutaan vahvasti akateemisessa maailmassa ja yritetään pitää hallussa vanhaa käsikirjoitusta, jonka uskotaan sisältävän Koraanin kadotetun Suuren rauhan suuran. Sitä pidetään teologisena aikapommina siksi, että se pitää sisällään lempeämmän käsityksen suhteesta muihin uskontoihin. Teoksen asetelma onkin kutkuttava, ja maailmanpoliittisesti jopa riskialtis: en tiedä, olisinko uskaltanut lähestyä kirjailijana aihetta edes kepeän viihdekirjan muodossa. 

Päähenkilöt, suomalainen Tuomas Pyy ja italialainen Carla Conti ovat nuoria tutkijoita, jotka kohtaavat seminaarissa Beirutissa. Carla on onnistunut saamaan käsiinsä harvinaisen, mahdollisesti Profeetan itse saneleman käsikirjoituksen, ja jostain syystä hän päättää luottaa Tuomakseen enemmän kuin brittikollegoihinsa, kun on aika saada teksti ulos maasta. 

Romaani on suht helppolukuinen ottaen huomioon, että siinä käydään läpi Lähi-Idän historiaa noin tuhannenviidensadan vuoden ajalta. Juoni on lineaarinen ja sen toiminnallisuus pitää sisällään jopa jamesbondmaisia piirteitä. Erityisen sankarillista hahmoa ei henkilögalleriasta nouse, mutta omassa marginaalissaan machoileva Tuomas yrittää parhaansa suojella klassisen kaunista tohtori-signorinaa maailman myrskyissä. Kirjassa seikkaillaan Libanonin lisäksi Saksassa, Suomessa (Helsingin lisäksi mökillä Asikkalassa, mikä luo kirjaan koomisia piirteitä) ja Lontoossa. 

Psykologisesta näkökulmasta henkilöhahmot jäävät ohuiksi, mutta olisin voinut tutustua lähemmin Karim-nimiseen agenttiin, jossa oli ainesta enemmän kuin eurooppalaisissa tutkijahahmoissa. Varsinaiset terroristihahmot olivat kirjassa melkein statisteja, ja siksi terrorismijuoni jäi ontuvaksi. Pitkät historialliset taustoituspätkät lukujen välissä toki syvensivät kertomusta, mutta en ole varma, jaksavatko kaikki lukijat niitä omaksua. Olisin ehkä itse saanut kirjasta paremman otteen, jos olisin lukenut sen jälkisanat ensimmäisenä. 

Sukellus Lähi-Itään olisi voinut olla syvempikin, mutta tässä huomio ei ollut paikallisessa kulttuurissa niin paljon kuin islamin globaalissa historiassa. Kulttuurisena kertomuksena esimerkiksi Mari Pyyn tuore Egyptiin sijoittuva dekkari Minä katoan oli huomattavasti laajempi, ja kirjan juonikin oli jännittävämpi. Tosin uskon, että Pyyn lukijat saattaisivat pitää myös Falkista. 

Maahaasteessa olen siis rastilla 11/196: Libanon

HELMET 2018

HELMET-haaste 2018 lähti kohdallani vauhdilla liikkeelle alkuvuodesta, mutta tapojeni mukaan unohdin koko haasteen jossain vaiheessa vuotta, ja loppurastien löytäminen on ollut jokseenkin haasteellista.  Suurimmasta osasta kirjoja on olemassa arviot tässä blogissa; tähdellä merkittyjen dokumentointi on vielä kesken. 

1. Nina Rousu: Joko ollaan perillä?

2. Khaya Ronkainen: Seasons Defined

3. Pierre Lemaitre: Irène

4. Jens Lapidus: STHLM Delete

5. Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

6. Michelle Obama: Minun tarinani*

7. A.W. Yrjänä: Joonanmäen valaat

8. Kai Aareleid: Korttitalo

9. Kerstin Kronvall: Rajakansaa *

10. J.A. Kerley: Muistojen murhaaja

11. Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

12. Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti *

13. Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

14. Jessie Burton: Muusa

15. John Irving: Kaikki isäni hotellit

16. Mamen Sanchez: On ilo juoda teetä kanssasi

17. Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

18. Mari Pyy: Minä katoan

19. Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

20. Pirkko Soininen: Ellen

21. Jari Tervo: Aamen

22. Ossi Nyman: Röyhkeys

23. Richard Mason: Meren huoneessa

24. Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotain, anna se takaisin

25. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 1

26. Mari Jungstedt: Luvattu maa

27. Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

28. Markus Leikola: Sakean veren vuosi

29. Ursula Le Guin: Ikuisen hämärän maa

30. Robert Twigger: Doctor Ragab’s Universal Language

31. Rosa Liksom: Everstinna

32. Elizabeth Norebäck: Sano että olet minun

33. Elizabeth Wein: Code Name Verity

34. Hannu Väisänen: Leimikot

35. Wladimir Kaminer: Ryssändisko

36. Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

37. Annika Idström: Veljeni Sebastian

38. Peter Franzen: Särkyneen pyörän karjatila

39. Pajtim Statovci: Tiranan sydän

40. Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

41. Mikael Niemi: Karhun keitto

42. Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

43. Antti Tuomainen: Palm Beach Finland*

44. Keith Stuart: Poikani Sam

45. Mari Manninen: Yhden lapsen kanssa *

46. Max Manner: Loiset

47. Kauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi

48. Olli Jalonen: Taivaanpallo

49. Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

50. Gaël Faye: Pienen pieni maa

Statistiikkaa: Sukupuolijakauma ehkä täysin tasan 25/25, yhden kirjailijan sukupuolesta en ole varma. Kirjoista 34 luettu e-kirjaston sähkökirjoina, 5 lainattu kirjastosta paperiversioina, 9 kirjaa löytyi omasta hyllystä ja 2 luin muualla kuin kirjastossa tai kotona. 

Maitojunalla Lissaboniin

Teos: Luis Ruffato: Lissabonissa muistin sinut (Into, 2017)

Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Lissabon on yksi lempikaupungeistani tässä maailmassa, ja silti en ole lukenut montaakaan sinne sijoittuvaa kaunokirjallista teosta. En varsinaisesti tunnista tai muista muita portugalilaisia kirjailijoita kuin Fernando Pessoan, jonka teoksia en myöskään ole matkoillani sinne ahminut. Tilanne on nolo, mutta myös ymmärrettävä: Portugali on viimeisiä Euroopan maita, joka on saavuttanut melkein täyden lukutaitoprosentin, ja siksi maan kirjallisuus ei ehkä ole kehittynyt aivan samaa tahtia kuin pohjoisen Euroopan. Ehkä sitä ei myöskään pahemmin käännetä niille kielille, joita itse ymmärrän. Toimittaja Rita Dahlin suomentamaa nykyrunoutta olen lukenut vuosien varrella. 

Luiz Ruffato kirjoittaa tiiviisti vanhalle mantereelle eksyneen brasilialaissiirtolaisen Serginhon tarinan veijariromaanissaan Lissabonissa muistin sinut. Teoksen nykyisyydessä, 2000-luvun puolessavälissä Serginho on neljääkymmentä lähestyvä eronnut isä, jolla on mielisairas ex-vaimo, poika ja näiden suku elätettävänään. Teos koostuu kahdesta osasta: kertomuksesta siitä, kuinka Serginho lopetti tupakanpolton, ja siitä, kuinka hän aloitti polttamisen jälleen. 

Olen aloittanut lukemaan teosta aiemminkin, mutta en oikein saanut tarinan juonesta kiinni – tai se tuntui niin simppeliltä, etten ymmärtänyt sen ”pointtia”. Todennäköisesti tässä on nerokkaampaa kielellinen ilmaisu ja muoto kuin juoni. Mahdollisesti se on myös kirjoitettu siitä näkökulmasta, että se olisi mahdollisimman edustava tarina Eurooppaan muuttaneesta brasilialaissiirtolaisesta – tyypistä, jolla on kotoa lähtiessään ollut suuret suunnitelmat rikastumisen suhteen, ja joka joutuu tinkimään tavoitteistaan huomattuaan, että Euroopassa ei olekaan kullattuja katuja. 

Serginho etsii työtä Lissabonista, ja pääsee turistiravintolaan tarjoilijan apulaiseksi. Hänen yllätyksekseen ukrainalaisilla on etulyöntiasema työmarkkinoilla suhteessa brasilialaisiin, jotka kuitenkin puhuvat portugalia äidinkielenään. Hän joutuu kusipää-Anatolin nöyryyttämäksi, mutta nielee kiukkunsa pystyäkseen edes tienaamaan minimipalkan. Vapaa-aikanaan hän hengailee Lopo Garcia-nimisen kodittoman runoilijan kanssa, joka on maan suurin kirjallinen lupaus, vaikka ei ole vielä julkaissut mitään. Vaihtoehtoisesti hän käy treffeillä maannaisensa Sheilan kanssa, joka ei pääse Zaran putiikkiin myyjäksi, vaan joutuu myymään itseään 30-40 euron tuntitaksalla nuhjuisissa kortteleissa. 

Kirjassa tavataan myös afrikkalaisia siirtolaisia, joiden on pakko vuokrata vaimojaan, ja jotka kannattelevat koko merentakaisen yhteisön kunniaa harteillaan. Kizomba soi ja cachacha virtaa naapuruston juhlissa, mutta kaikesta tästä ei voi selvitä ilman tupakkaa. 

Kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälä on upeasti tavoittanut kahden eri portugalin rekisterin erot, ja suomennos on leikkisää sukkulointia murresanojen ja merkitysten välillä. Kansi on hurmaava, ja varsinkin Lissaboniin matkaavan turistin näkökulmasta tämä pikku kirja tarjoaa raikkaita näkökulmia ilmiselvien vierailukohteiden ulkopuolella.   

Maahaasteessa kuittaan tällä kohdan 8/196: Brasilia. (Portugali-rastia varten on myös tarjolla monia kesken jääneitä kirjaprojekteja.)

Vain punaiset kulkevat paljain päin

Teos: Arturo Pérez-Revante: Vakooja (LIKE, 2017)

Suomennos: Einari Aaltonen

On paljon sotia, joiden historiasta en tiedä tuon taivaallista, ja Espanjan sisällissota on yksi niistä. Tiedän, että Suomestakin sinne lähti joitain sosialistismielisiä seikkailijoita visioimaan uudesta maailmasta, tunnistan Picasson Guernican ja olen lukenut Hemingwayn kuvauksia sodan kaaoksesta. Mutta jos minulle annettaisiin tehtäväksi kuvata sodan tapahtumaketju loogisesti tai kartoittaa eri osapuolia tarkemmilla nimillä, olisin aika hukassa. Olisin lonkalta heittänyt, että sotaa käytiin kommunistien ja Francon fasististen joukkojen välillä. Todellisuudessa tilanne oli paljon monimutkaisempi, ja tuon ajan tavallisen kansan näkökulmasta vähintään yhtä sekava. 

Arturo Pérez-Reverte palaa tässä teoksessa vuoteen 1936, ja kuvaa tapahtumia, jotka osittain ovat sattuneet oikeasti. Päähenkilönä on paatunut tuhlaajapoika, keski-ikää lähestyvä Lorenzo Falco, joka on toiminut palkkasoturina ja – murhaajana monessa pahassa paikassa kotimaansa ulkopuolella. Hän on toimittanut aseita IRA:lle, pannut ihmisiä kylmiksi Turkissa, Krimillä ja Balkanilla, myynyt huumeita, hummaillut Berliinissä ja palannut kotimaahansa palvelemaan Francon salaista poliisia. Moraalisesti Falco ei koe kannattavansa muuta aatetta kuin kommunisminvastaisuutta, ja hänet on koulittu hoitamaan tehtävä ensin, ajattelemaan vasta jälkikäteen. 

Teoksen tunnelmat ovat tummat ja hyvin autenttisen oloiset, ja Falcon asenne naisia kohtaan rasittavan seksistinen ja machoileva. Mutta kirjassa on monenlaisia naistoimijoita, joista yksi, Eva Rengel nimeltään, onnistuu laittamaan machoilijan järjestykseen. Eva on nainen, joka vaatii pääsyä salaisen iskujoukon eturintamaan, ja nainen, jonka tausta on sopivan salamyhkäinen. Toki Falco epäilee ihastustaan lesboksi, koska tällä on huolittelemattomat kynnet ja liian atleettinen vartalo. Romaanin jännite rakentuu pääasiallisesti tämän kohtaamisen ympärille. 

En voi sanoa, että ihastuin päähenkilöihin, ja loppua kohti tarina äityi liian julmaksi omaan makuuni, mutta ainakaan kirjailijaa ei voi syyttää historian sievistelystä tai kirjoittamisesta uudelleen nykypäivän poliittisesti korrektin lukijan makuun. Espanja ei takuulla ole ollut sukupuolten tasa-arvon mallimaa 1930-luvulla, joten turha kai on valittaa francolaisten riveissä taistelleiden asennemaailmasta. Jännitysromaanina Vakooja on ulkomaiselle lukijalle melko haasteellinen, mutta hyvin koossa pysyvä. Koska en tiennyt sodasta paljoa, jouduin tätä lukiessani googlaamaan monia perusasioita, minkä jälkeen teksti alkoi elää uutta elämäänsä. 

Kirjassa on kiinnostavia symboleja, kuten sotilaiden käyttämät päähineet. Vasemmistolaisten tapa käyttää baskereita boheemiuden ja vastarinnan merkkeinä juontaa kai juurensa tästä sodasta, kun taas teoksen oikeistolaisilla on pakkomielle kunnon hattuihin – koska vain punaiset kulkevat paljain päin. Toisaalta vahvan lukutaidottomuuden maassa monilla paikallisilla oli vaikeuksia tunnistaa kahden puolen ideologisia eroja, ja näin ihmisiä oli helppo kalastella vastapuolen riveihin. Tasavaltalaiset osoittavat tässä suurta mieltymystä kaikkeen amerikkalaiseen, joten kommunistien suosimissa baareissa rakastetaan Betty Boopia ja biljardin peluuta. Kuppilat saavat uusia, kansanomaisia nimiä kuten ”Tärsky” ja junista poistetaan matkustusluokat. Kaikki tämä harmittaa falangisteja, jotka kokevat elintasoaan uhattavan törkeällä tavalla. 

Francolaisten ja kommunistien lisäksi kirjassa vilisee legioonalaisia, karlisteja, anarkisteja, maureja (pohjoisafrikkalaisia palkkasotureita oikeiston riveissä), ja you name it, loputon määrä pikku vähemmistöjä, joiden lojaalius on kyseenalaista. Falcon oma filosofia tässä ideologisessa sekamelskassa on tyly, mutta ymmärrettävä. Se on skorpionin periaate: ”katso hitaasti, iske nopeasti, häivy salamana.”

Tämä on tiivis episoditeos, joka ei pyrikään taustoittamaan koko sodan kaarta. Jännitysromaaniksi kerronnallinen ote on taiteellinen, ja parasta siinä on uskollisuus tuon ajan mentaliteeteille. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon kirjasta lopulta ammensin nihkeähkön alun jälkeen. Luin tämän vain uusi maahaaste silmällä pitäen, eli kyseessä oli hätäinen random-kohtaaminen, mutta puhtaan kaunokirjallisesta näkökulmasta Arturo Pérez-Revante tuntuu tekijältä, jonka tuotantoon voisi tutustua uudestaankin. Hänen kirjojaan on saatavilla suomennoksena LIKE:ltä yli kymmenen, ja hän kuuluu Espanjan suosituimpiin kertojiin. 

Maahaasteessa kohta 7/196: Espanja. 

Salsaamalla kohti tuntematonta

Teos: Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. (LIKE, 2018)

Matkakirjoja on monenlaisia: joissain keskiössä on ennenkuulumattomat, vaaroja täynnä ovat seikkailut, ja toisissa keskitytään kirjailijan sisäiseen matkaan, elämänvalintoihin ja matkan aikaansaamaan henkiseen muutokseen. Itse lukiessani matkakirjallisuutta en erityisesti suosi kumpaakaan genreä, vaan olen usein eniten kiinnostunut tarinankerronnan tavoista. Muiden matkoista on yleensä kiinnostavaa lukea vain silloin, jos valittu näkökulma tarjoaa jotain uutta. 

Hilla Hautajoen teoksella on ainakin houkutteleva nimi, ja jo kansikuva lupaa elämäniloista irtiottoa arjesta. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä kertoo kolmikymppisestä kustannustoimittajasta, joka tietää olevansa monien unelmaduunissa, mutta kokee silti työuupumusta ja merkityksettömyyttä. Kun hän kuulee ystävänsä suunnitelmista lähteä Guatemalaan opiskelemaan espanjaa, hån ilmoittautuu mukaan lyhyellä varoitusajalla. Ensimmäiselle Latinalaisen Amerikan matkalle tässä lähdetään siis vuonna 2010, mutta sain rivien välistä ymmärtää, että matka ei jäänyt viimeiseksi. 

Ensimmäisellä suurella Latinokierroksellaan Hautajoki viipyy noin vuoden: puoli vuotta hän viihtyy Keski-Amerikassa pitäen Guatemalan Antiguan kaupunkia tukikohtanaan, ja tämän jälkeen valloittaa Etelä-Amerikkaa pitkälti intuitioonsa luottaen. Guatemalassa hänen arkeaan maustavat espanjan opiskelun lisäksi salsatunnit, mutta naisilla on myös rakastajakalenteri lukuisten sulhojen varalle. Teos ei keskity romanttisiin kohtaamisiin, mutta rivien välissä se kertoo paikallisesta deittailukulttuurista. 

Kirjailijalla on mukanaan toimitettavia kirjoja, ei hän muuten pystyisi kustantamaan reissuaan. Tässä ei siis ole säästetty pitkiä aikoja suurta unelmaa varten tai downshiftattu jostain korkeapalkkaisesta työstä. Keski-Amerikan maissa elämä on suht edullista, mutta Etelä-Amerikkaan tullessa hän joutuu säästämään ja tekemään kompromisseja. Itse innostuin ehkä eniten kuvauksista Bolivian ja Perun kohteista, varsinkin Bolivia tuntui maalta, jonne haluaisin joku päivä päätyä. Kokapalloja sylkevät ja kadulle hameidensa alta pissaavat inkamummot jäivät mieleeni syvästi. 

Seikkailujen tasolla teoksen tarjoama jännitys on ennalta-arvattavaa, mutta toisaalta oli hyvä lukea matkasta, joka sujui noinkin vähillä kommelluksilla. Parhaat kuvaukset matkoista Etelä-Amerikkaan olen lukenut Kyllikki Villalta, mutta Villa matkusti eri maailman aikaan, jolloin matkustaminen oli vielä eeppistä seikkailemista. Tässä ollaan jatkuvasti yhteyksissä kotipuoleen, ja jännitystä edustaa viranomaiskuulustelu leimaamatta jäädystä passista Paraguayssa. Huumeet ovat arkipäivää kaikissa teoksen maissa, ja aiheuttavat tiukkoja tilanteita myös reppureissaajien kohdalla. Kirjailija sanoutuu niistä irti, myös kannabisista, ja häntä pidetään myös reppureissaajien piireissä siksi outona. 

Itseäni kiinnostaa myös bussimatkailu suurten mantereiden poikki, ja omaa fysiikkaani uhmaten voisin hyvin kuvitella itseni bussissa Andeilla. Vaikka tämä ei ole varsinainen matkaopas, voi joku reissuun lähtevä poimia siitä myös konkreettisia vinkkejä. ”Maailman ihmeiden” kuten Machu Picchun kohdalla kannattaa myös varautua pitkälle ehtineeseen turismiteollisuuteen, jonka tarkoituksena on lypsää amerikkalaisia upporikkaita. Monista kohteista, joista tässä vieraillaan, kuten Galapagosssaarista tuli olo, etteivät ne enää ole tarkoitettu paikallisille köyhille, vaan toimivat lähinnä rikkaiden länsimaalaisten teemapuistoina. 

Hautajoen henkilökohtaiset pohdinnat omasta matkustamisen filosofiastaan tuskin räjäyttävät kenenkään enemmän maailmaa nähneen pankkia, mutta kirja voi olla hyvin voimauttava ja silmiä avaava sellaiselle lukijalle, joka on lähdössä ensimmäistä kertaa reissuun Euroopan ulkopuolelle. Ainakaan tämän matkakertomuksen tahdissa ei tullut ähkyä, eikä myöskään kirjailijan asenne tuntunut mitenkään rasittavalta tai ärsyttävältä (aika usein tämäntyyppisissä teoksissa on liikaa maailmantuskaa, jeesustelua tai kaksinaismoralismia). Itse asiassa lukisin mielelläni teokselle jatko-osan, koska kirjailija paljasti, ettei ole sitten vuoden 2009 omistanut ainuttakaan huonekalua. Muitakin ”cliffhangereita” tekstiin jäi, jotka herättivät uteliaisuutta tämän maailmanmatkaajan jatkoista. 

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6/196: Guatemala. Jos löydän ”aitoa” guatemalalaista kirjallisuutta, saatan vielä muuttaa tämän kohdan. 

Kiertävän piian kirkkopiina

Teos: Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga, 2018)

Tapio Koivukari on satakuntalainen kirjailija, joka jakaa aikaansa Suomen ja Islannin välillä. Olen vuosien varrella huomannut montakin hänen teostaan ja noteerannut ne kiinnostavina, mutta aiemmista kirjoista olen lukenut vain Unissasaarnaajan. Koivukari on koulutukseltaan teologi, ja käsittelee tuotannossaan muun muassa herätysliikkeiden historiaa. 

Poltetun miehen tytär on siinäkin mielessä jännittävä romaani, että se julkaistiin samaan aikaan suomeksi ja islanniksi. Hieno strategia, koska kirjalle taatusti löytyy lukijoita satujen saarella. 1600-luvun Islanti on mielenmaisema, joka ei automaattisesti avaudu kiireiselle nykylukijalle, vaan kirja vaatii asettautumista itselle vieraan mentaliteetin vietäväksi. Kyseessä ei ole helppo historiallinen lukuromaani, jossa viitekehystä selitetään opettavaisesti. Kirja vaatinee ainakin jonkin sortin ymmärrystä tuon ajan kansanihmisten uskonelämästä, ja varsinkin pakanauskon ja kristinuskon rinnakkaisista todellisuuksista. 

Romaanin päähenkilö on Árnesin rannikkokylässä asuva, kalastajan tytär Manga, jonka isä Thórdur on onnistunut vaurastumaan suhteillaan ulkomaisiin kauppalaivoihin. Kun muilla kalastajilla on neljä- tai kuusiairoisia veneitä, on Thórdurilla monta kahdeksanairoista, mikä herättää muissa pahennusta. Kun Mangan äiti kuolee ennenaikaisesti ja taloon saapuu emännän paikkaa havitteleva piika Gudrún, yhteisö uskoo Thórdurin omaavan naisia vangitsevia pahoja voimia. Samaan aikaan paikallista seurakuntaa riivaa kirkkopiina, eli nuoret tytöt alkavat kouristella ja hallusinoida palvelusten aikana. Moni kokee tulirenkaan puristavan itseään, ja pahuuden uskotaan elävän mustan kissan hahmossa, joka on noiduttu seurakunnan ylle. 

Enempää en paljasta juonesta, mutta kirja pohjautuu tosi tapahtuman ympärille, ja näin tarinointi tuntuu poikkeuksellisen autenttiselta. Tapahtumat ovat karmivia, mutta en osannut lukea kirjaa kauhuromaanina. Kiinnitin enemmän huomiota kielenkäyttöön ja varsinkin aistihavaintoihin – tuvat pursuavat kapakalaa, hapanrauskuja, hapanheraa, ja evankeliumi on ravitsevaa kuivakalaa köyhälle kansalle. Manga on kätilön tyttärenä oppinut käyttämään pajunkuorta ”Marian viittana” eli naistenvaivojen parantajana. Kylän ukot käyttävät erityisiä kalmohousuja tullakseen vauraimmiksi. Rantojen kalamiehet tuovat köyhiin tupiin palan painikkeeksi espanjalaista sagardoa ja navarraa, mutta luottamus paavinuskoisiin on silti monilla kortilla.

Kiinnostavinta romaanin kontekstissa oli se, kuinka luterilaisessa Pohjolassa noitavainot jatkuivat reformaation jälkeen ainakin läpi 1600-luvun. Islannin kontekstissa suurin osa uhreista oli miehiä, kuten myös Suomessa ja Virossa. Islanti ei myöskään ollut tuona aikana maa, jonne vainottujen olisi ollut mahdollista maastoutua – ainoa vaihtoehto pelastautumiseen vainoilta oli paeta ulkomaalaisten kalastajien kyydissä manner-Eurooppaan. 

Luin teosta hieman tankaten, enkä voi kehuskella, kuinka hyvin pystyin samastumaan sen hahmoihin. Helppo samastuminen ei varmasti ole edes kirjan tarkoituksena, vaan hahmojen kautta avautuu vieras logiikka. Esimerkiksi Manga on jo 1600-luvulla sujuvasti sisälukutaitoinen, mutta muut kirjat kuin Jumalan sana ovat harvinaisuuksia, ja niihin suhtaudutaan myös epäillen. Laivat tuovat maahan vierasperäisiä kirjoja, joita tuvissa kopioidaan iltapuhteiden lukemistoiksi, ja näin kyläläiset pääsevät tutkimaan myös ranskalaisten pyhimyskalentereita. 

Kokonaisvaltainen uskonnollinen viitekehys teki romaanista hieman raskassoutuisen, mutta luonnon ja muun kulttuurin kuin seurakuntaelämän kuvaus oli vetoavaa. En muista, olenko lukenut Islannista muuta näin kaukaiseen historiaan sijoittuvaa teosta, todenäköisesti en, vaan muut lukemani saagat ovat sijoittuneet 1800-luvulle. 

Kirja ei vaadi lukijaltaan laajoja tietoja Islannista, mutta lukemista varmasti edistää, jos on kroonisesti kiinnostunut esikristillisistä uskomuksista ja perinteistä. Tämä on juureva loikka kohti traanituikkujen valaisemaa pimeää, missä piiloväki ja maanpäälliset kuolevaiset ottavat mittaa toisistaan. Myös eläimet ovat sielukkaita, ja keskustelu kettujen kanssa on usein lohdullisempaa kuin oikeauskoisten kanssaihmisten. 

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 5/196: Islanti. 

Tiikerikakkua ja tamburiinikasvatusta

Teos: Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018)

Kohta viisikymppinen uraohjus Mirjami on tottunut saamaan haluamansa: ihannepainon, ylennyksiä, alati kiinnostavampia projekteja ja rakastajan, jonka kanssa nauttia neljän lajin illallisista uusimmissa trendiravintoloissa. Hän ei ole tottunut kuulemaan muistutuksia iästään, mutta eräänä päivänä hänet ulkoistetaan firmastaan tarpeettomana. Samaan aikaan pikkusisko Irmeli kuolee kaukana Pohjanmaalla ja hän menettää työsuhdeasuntonsa. 

Anneli Kanto tunnetaan paremmin suurten ja raskaiden historiallisten romaanien luojana, ja siksi on hassunhauskaa löytää hänet uudesta roolista chicklit-kirjailijana. Ihan pähkinöinä voisi edustaa tämän genren sisällä alalajeja bitch lit ja business lit – siksi, että kertojan suhde synnyinseutuunsa on poleeminen, ja siksi, että se avaa työelämän uusia haasteita ilkikurisen kriittisestä näkökulmasta. Mirjami on bitch, koska hän ei helpolla sopeudu maailmaan, jossa naisen kyvykkyyttä mitataan hänen leivontataidoillaan ja jossa aikuiset naiset suostuvat edelleen nöyryytetyiksi hikijumpassa, joka muistuttaa pahasti ala-asteen liikuntatuntia. Sitä, jossa opettajalla on kädessään tamburiini. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on käynyt läpi sekä tamburiininöyryytyksen että aerobicin maailmanennätyskisat, joten olen otollista kohderyhmää tälle teokselle. Pohjanmaa-haastetta olen jo läpikäynyt blogissani aiemmin, joten tällä kertaa keskustelu kropsusta ja sinsallasta tuntui jo kotoisalta. Paikalliset kutsuvat pizzaa italiankropsuksi, ja näyttäytyminen miesseurassa paikallisessa pizzeriassa ei todellakaan jää kyläläisiltä huomaamatta. 

Teoksessa on vahva maahanmuuttajateema, sillä Mirjamin sisko Irmeli on ollut aktiivinen paikallisessa vastaanottokeskuksessa – niin aktiivinen, että hän on löytänyt rinnalleen itseään nuoremman irakilaisen miehen, Salimin. Irmelin kuoltua Salim ottaa Usva-tyttären kasvattajan roolin, ja onnistuu siinä paremmin kuin Mirjami, joka on tytön virallinen huoltaja. Kirja hiertää mukavasti persujen näkemyksiä keski-ikäisistä naisista vokkien matupatjoina – tätä aihiota voisi jopa pitää poliittisesti epäkorrektina, mutta Kanto osaa käsitellä sitä arkisesti ja hahmoja kunnioittaen. 

Pääteema kirjassa on kuitenkin maaseudun ja kaupungin mentaliteettierot. Pohjanmaan näkökulmasta tätä teemaa ovat äskettäin käsitelleet muun muassa Satu Vasantola ja Henna Helmi Heinonen suurissa ja vakavissa sukuromaaneissaan. Nämä teokset ovat järkäleitä, mutta Kanto lähestyy samaa teemaa kevyemmin. Olin jopa hämmentynyt kirjojen samansuuntaisuudesta, mutta tässä liikuttiin ehdottomasti kepeimmissä tunnelmissa. 

Pidin kirjassa eniten sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun liittyvästä parodiasta, sillä Mirjami oli taidokas sossuslangin imitoija. Lastensuojelun ja vanhusten omaishoidon tilanteeseen kirjassa otetaan rivien välissä jopa enemmän kantaa kuin turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin. Kirjassa on siis aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka ei kuitenkaan iske päälle saarnan tai tilityksen muodossa. 

Ihan pähkinöinä on nopealukuinen, nokkela ja arkinen teos, jota suosittelen varsinkin niille, jotka ehtivät lukea vähemmän. Kirja soveltunee keski-ikäisille naislukijoille, ja varsinkin niille, joilla on omakohtaista kokemusta maaseudusta. On myös kiinnostavaa huomata, että Karistolla on kaksi uutta chicklit-tekijää, jotka molemmat ovat kirjoittaneet myös vakavampaa proosaa ja joiden teemoissakin on paljon yhteistä. Eli jos pidät tästä teoksesta, voin myös suositella Amanda Vaaran tuotantoa. Molemmissa kasvatetaan kanoja ja tuskaillaan pienyrittäjyyden sudenkuopissa. 

Maahaasteessani olen nyt rastilla 4/196: Suomi. 

Mankell elämän arkeologina

Teos: Henning Mankell: Juoksuhiekka (Otava, 2016) 

Suomennos: Tuula Kojo

Kun kuulin Henning Mankellin poismenosta reilu kolme vuotta sitten, luin hänen alkutuotantoonsa kuuluvan historiallisen romaanin Isidorin tarina. Mankellin teoksia olen lukenut ennen tätä mahdollisesti neljä; en ole vannoutunut fani, vaikka yksi niistä, Nimeltään Tea Bag,  on tehnyt valtavan vaikutuksen. Juuri nyt etsinnässä on Wallander-sarjan alkupään teos Riian verikoirat. Se varmaan tulee eteen jollain kirpparikierroksella, jos vähääkään jaksan vaivautua. 

Nyt taas eteeni pomppasi hänen muistelmateoksensa Juoksuhiekka, joka on kirjoitettu syöpädiagnoosin jälkeen ja hoitojen aikana tilanteessa, jossa potilas jo tiesi ajan hänen kohdallaan olevan rajallinen. Kuitenkaan se ei ole perinteinen syöpäteos, jossa pohditaan vain sairautta ja suhdetta omaisiin.

Mankell pohtii paljon identiteettiä oman kasvutarinansa kautta – onko elämässä käännekohtia, joiden kautta ihminen kokee kirkkaammin olevansa oma itsensä? Kirjassa käydään hänen synnyinsijoillaan Itä-Götanmaan Härjedalenissa, varsin työväenluokkaisessa maisemassa, jossa kuitenkin ihmisten arkea sulostuttavat jo laaja elokuvatarjonta ja levykokoelmat. Tästä juurevasta maisemasta hän lähti maailmalle ainakin pariin otteeseen, ensin merille, sitten Pariisiin, ennen kuin palasi Ruotsiin ja alkoi radikaaliksi vasemmistolaiseksi teatterimieheksi. Nämä alaikäisen irtiotot kodin turvallisesta ilmapiiristä muokkasivat häntä siinä missä myöhemmät pidemmät reissut Afrikkaan. 

Teos on kirjoitettu esseistiseen muotoon, ja jokaista kappaletta voi lukea itsenäisenä tekstinään. Kappaleiden välillä on jonkin verran toistoa, ja varsinkin Mankellin suuri kiinnostus geologiaan ja arkeologiaan nostaa päätään moneen otteeseen. Hän oli elämänsä lopussa erityisen huolissaan ydinjätteiden kohtalosta, ja yritti päästä vierailulle Olkiluodon Onkaloon, mutta tämä kiellettiin häneltä liian julkisuuden pelossa. Lopulta hän pääsi vastaavaan laitokseen Ruotsissa, eikä käynti lopulta järkyttänyt häntä. Luolat, onkalot ja muut maanalaiset kolkat ovat olleet hänen pakkomielteensä, ja negatiivisen jätteen lisäksi hän kirjoittaa perusteellisesti luolamaalausten ikiaikaisesta historiasta. Näin hän kirjoittaa ydinjätteistä: 

 ”Tiedämme, että yhteiskunnat ja sivilisaatiot eivät siivoa jälkiään. Mutta koskaan aiemmin kukaan ei ole jättänyt jälkeensä roskia, jotka kaikessa hiljaisuudessa pysyvät vaarallisina tuhansia vuosia.”

Aikamme on täynnä mykkiä varoituksia sivilisaation tuhosta, ja vaikka Mankell ei dekkarikirjailijana ollut pahimpia apokalyptisia visionäärejä, hän on privaattihenkilönä seurannut aikaansa ja varmasti myös skifikirjallisuuden visioita. 

Parasta kirjassa ovat muistot pienistä kohtaamisista tuntemattomien ohilukijoiden kanssa – henkilöiden, joihin Mankell ei koskaan tutustunut lähemmin, mutta jotka siitä huolimatta ovat jättäneet jälkensä häneen. Hän muistelee mosambikilaista Rosa-tyttöä, jonka hiljaista AIDS-kuolemaa hän todisti majassa, jossa oli pelkkä maalattia, mutta yhtä syvän jäljen häneen jättivät monet Euroopassa kohdatut katutaiteilijat, kerjäläiset ja pikkurikolliset. Ennen Afrikan-vuosiaan hän vietti paljon aikaa muun muassa Kreikassa, Portugalissa ja entisessä Jugoslaviassa, ja näiden pitkien retkien jälkeen häntä usein odotti ruotsalaisen laitosteatterin säntillinen pesti.

Teoksessa painottuu enemmän Mankellin dramaattinen ura kuin ura kirjailijana. Varsinkin vuodet teatterinjohtajana Mosambikissa tuntuvat merkityksellisiltä, ja noista olisin halunnut lukea erillisen teoksen tai nähdä dokumentin. Maputossa hänen ohjaamansa teatteri tuntui keskittyvän eritoten eurooppalaisten klassikkojen uudelleentulkintaan. Lysistraten tuottaminen paikallisten, teatterin historiaa vähän tuntevien työläistaustaisten näyttelijöiden keskuudessa oli yksi hänen taiteellisen uransa kohokotia, varsinkin kun se tapahtui maan itsenäistymisen suurimmissa kuohuissa.  

Juoksuhiekka on koskettava ja kantaaottava teos, joka ei sorru sentimentaalisuuteen. Se on ateistin sielunmessu, joka kunnioittaa myös uskovia, varsinkin kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Luolien ja onkaloiden jälkeen Mankellin lempipaikkoja ovat kirkot ja katedraalit, joihin tiivistyy ihmiskunnan lyhytkestoinen ja niin helposti tuhottava muisti. Erityisen kiinnostavia ihmiskunnan historiassa ovat rakennusprojektit, joiden kesto on ylittänyt useamman sukupolven – eli ihmisten sitoutuminen tekemään jotain, jonka lopputulosta he eivät tule elinaikanaan näkemään. Toki Kiinan muuria ei ole rakennettu idealistisin vapaaehtoisvoimin, mutta ehkä joissain Euroopan kirkkoprojekteissa on mukana ollut muitakin kuin orjia. 

Toivon, että kirjan lukevat muutkin kuin Wallander-fanit. Tämän voi hyvin lukea, vaikka ei olisi lukenut Mankellilta ainuttakaan teosta aiemmin. Erityisesti suosittelen teosta niille, joille kuoleman kohtaaminen on haasteellista ja niille, jotka kaipaavat muuta kuin uskonnollista viitekehystä omaan surutyöhön.  

Teos kuittaa maahaasteessani kohdan 3/196: Ruotsi. 

Älä unohda nesessääriä!

Teos: Jessica Fellowes: Mitfordin murhat. (Otava, 2018)

Suomennos: Laura Beck

Mitfordin sisarukset kuuluvat Britanniassa 1900-luvun julkkisikoneihin, joiden elämää on raportoitu niin roskalehdissä, kirjallisuudessa kuin TV-sarjoissakin. Mitfordeista kuuluisin oli sisarusparven viides lapsi, Unity Mitford, joka matkusti 20-vuotiaana Saksaan ollakseen lähempänä Führeriä ja petyttyään yksipuoliseen rakkauteen ampui itseään päähän vammauttavin seurauksin. Myös parilla muulla sisaruksella oli natsisympatioita, ja perheen äidin tiedetään tukeneen ainakin fasistisia voimia. Toisaalta pari muuta sisarusta kääntyivät sosialisteiksi, ja parilla ei tiedetty olevan vahvoja poliittisia kytköksiä. Noin ylipäänsä perhettä pidettiin vinksahtaneena, ja vanhempien kasvatusmetodeja eriskummallisina.  

Jessica Fellowesin uutuusdekkaria Mitfordin murhia voi toki lukea ilman kontekstin tuntemista, mutta mielestäni se auttaa tarinan ymmärtämisessä. Teoksessa keskiössä ovat 17-vuotias Nancy Mitford ja perheen uusi noin samanikäinen lastenhoitaja Louisa Cannon, jotka tahtomattaan sattuvat keskelle erikoista murhamysteeriota. Nuorten naisten alkava ystävyys on luokkaeroista johtuen ”hauras kuin inkiväärikeksi”, mutta se kasvaa hiljalleen jaettujen salaisuuksien kautta. 

Voi huoh tätä fiktion ihanuutta. Kirjaa on mainostettu sekoituksena Downton Abbeyn luokkadraamaa ja Agatha Christien jännäreitä. Ja kyllä, teos on kevyehkö, hupsutteleva, ilkikurinen, paikoitellen jopa tärähtänyt. Kirjaan on ympätty lähes kaikki brittiläiseen yläluokkaan liittyvät kliseet, ja niille myös nauretaan hyväntuulisesti. Louisa Cannon ja hänen ystävänsä junapoliisi Guy Sullivan Brightonin ja Lewesin radalta edustavat teoksessa rahvasta, jolla kuitenkin on laajempi toimintahorisontti kuin kultaiseen häkkiin suljetulla pikku Nancyllä. 

Junilla on suuri symbolinen merkitys romaanissa, niin rikoksen tapahtumapaikkana kuin vapauden välittäjänä. Hienoilla naisilla on aina mukana nesessäärit, mutta suuren lapsiperheen voi olla helpompi matkustaa kolmannessa luokassa kuin ensimmäisessä, jossa riehumista ja kirkumista ei sallita. 

Teos iski minuun kuin häkä siksikin, että aloin muistella sen kautta teini-iän kielikursseja Brightoniin ja Hastingsiin – olen varmasti käynyt jokaisessa kirjassa mainitussa merenrantakylässä ainakin pyörähtämässä. Parhautta edustaa Rose-tädin teehuone kylässä nimeltä St. Leonard-on-Sea, jossa tarjoillaan överejä kermaleivoksia ja skonsseja. Suvun kartano Asthall Manor sijaitsee Cotswoldsissa, seurapiiritansseissa pyörähdellään Lontoossa ja tämän lisäksi perhe lomailee Ranskan Ypresissä, samoilla tantereilla, joilla sen isä on käynyt maata puolustamassa kohtalokkain seurauksin.

Tämän tyyppisessä julkisuuden henkilöitä sisältävässä viihdekirjallisuudessa on omat rajoitteensa, ja nähtäväksi jää, jos sarja jatkuu, kuinka Fellowes tulee käsittelemään esimerkiksi Mitfordin sisarusten kasvavaa politisoitumista. Lukisin kyllä todella mielelläni jatkoa tälle seikkailulle, ja uskon tästä tulevan aivan eeppinen kirjasarja.  

Tämä teos on paljon muutakin kuin dekkari, ja ainakin itse suorastaan riehaannuin 1920-luvun henkisen ilmapiirin kuvauksesta. Kepeään ja leikittelevään formaattiin on saatu ympättyä vakavampiakin teemoja, kuten ensimmäisen maailmansodan veteraanien asema, ja tietysti sotasairaanhoitajien rooli. Noin ylipäänsä tunnelmat ovat kovin ”nuorisolaiset”, eli voisin kuvitella kirjan miellyttävän varsinkin nuoria aikuisia.  

Maahaasteessa rasti 2/196: Iso-Britannia. 

Pala afrikkalaista kakkupilatesta

Teos: Alexander McCall Smith: Kahvia komeille miehille (Otava, 2016)

Suomennos: Outi Järvinen

Mma Ramotswe-dekkarit ovat kuin paluu lapsuuteni Pupu Tupuna-kirjasarjaan: aina on viiihtyisää, maailma ei kaadu lukemisen aikana, mutta siitä ei myöskään oikein kehtaisi raportoida ulkomaailmalle. Kirjoissa on tuttu, turvallinen ja positiivinen fiilis, rikokset ovat lähes mitättömiä, eikä poliisiakaan yleensä vaadita paikalle, koska Precious ja Grace hoitavat maan lainvalvonnan kahden naisen tiiminä. 

Tässä teoksessa nuorempi kumppani Grace on kiinnostunut laajentamaan bisneksiään ravintola-alalle, koska osa-aikainen työ Preciousin nuorempana kumppanina ei tuo perheelle tarpeeksi leipää. Bisnesidea kahvilasta komeille miehille on kypsymässä, mutta lähipiirissä epäillään, riittääkö se houkuttelemaan tarpeeksi nuoria, muotitietoisia asiakkaita. Asiat mutkistuvat, kun ravintolaan palkataan Thomas-niminen kokki, joka ei suostu kertomaan pomolleen sukunimeään. Grace silti luottaa kokin ammattitaitoon ja myös kykyyn palkata itselleen sopivan henkilökunnan. Yrityksen bisnesidean kehittäminen ja vireillä oleva ruokalista herättivät kunnon naurut. 

Kakkupilates liittyy päähenkilön maailmankuvaan, eli hän ei ymmärrä kuntoilun uusimpia hömpötyksiä. Aviomies saadaan taipumaan mitä erikoisimpiin asentoihin, jos häntä lahjoo säännöllisesti itse leipomillaan kakkupaloilla. Jossain vaiheessa hän jopa korjaa kaikki lupaamansa paikat talossa – ainakin, jos harjoittaa toiveajattelua. 

Rikososastolla teoksessa selvitetään muistinsa menettäneen, identiteettiä vailla olevan intialaisen rouvashenkilön keissiä. Muutenkin intialaisen vähemmistön asema nousee yhdeksi teemaksi; heitähän perinteisesti on asunut eteläisen Afrikan maissa erityisesti yrittäjinä yli sadan vuoden ajan. Tähän liittyvää juonta en paljasta enempää, mutta siihen kytkeytyy laillisia kysymyksiä naisten oikeudesta koskemattomuuteen, turvakotien toimintaa ja myös maahanmuuttopolitiikkaa. 

Olen lukenut näitä kirjoja ehkä neljä viidestätoista, mutta en aiemmista lukemista muista paljoa muuta kuin letkeän fiiliksen ja Mma Ramotswen yksityiselämän koukerot. Läheinen orpokoti on kirjasarjassa edelleen yksi kulmakivi, ja sarja edelleen kertoo köyhän, mutta suht turvallisen maan arjen haasteista. Ulkona syöminen ei ole kaikkien etuoikeus, ja nuorten työllistyminen on koko yhteisön suuri huolenaihe. Kirjassa etsivätoimiston naiset palkkaavat kolmanneksi työntekijäksi laiskanpulskean Charlien, joka sai potkut Mma Ramotswen miehen autokorjaamosta. 

Luin tänä vuonna yhden McCall Smithin teoksen, joka ei ollut dekkari eikä sijoittunut Botswanaan, ja innostuin siitä vähän enemmän kuin näistä helpoista tunnelmapaloista. Se oli novellikokoelma, joka pohjautui tuntemattomien ihmisten vanhoihin valokuviin. Luen McCall Smithiä muistutuksena siitä, että luova kirjoittaminen voisi olla myös helppoa ja rentouttavaa, jos löytäisi sellaisen ”taskun”, jossa maailman suuret murheet eivät päähenkilöitä paina. Mutta tuo ei ole elämänasenteeni, vaan pidän enemmän maailmantuskasta, synkistelystä ja suurista haasteista. 

Parasta Mma Ramotswe-kirjoissa on, että ne tarjoavat täydellistä rentoutumista. Nopea lukija voi myös selättää yhden sarjan osan parissa tunnissa. Muistaakseni sarjan pari ensimmäistä osaa olivat hieman pidempiä ja haasteellisempia, mutta myöhemmissä osissa on paljon vanhan kertausta. En tiedä, onko tuotteliaalla McCall Smithillä ollut koskaan aikeita lopettaa sarjaa; ainakaan tämä teos ei tuntunut päätösosalta.  

Aloitan tällä postauksella erittäin pitkäkestoisen maahaasteen, jonka tarkoituksena on lukea yksi fiktiivinen teos kustakin maailman maasta. Mukaan ei saa liittää aiemmin luettuja teoksia (joita minulla kyllä riittäisi), tai ainakaan aiemmin blogissa käsiteltyjä. Kirjailija voi omien sääntöjeni mukaan olla myös muun maan kansalainen, kunhan kirja sijoittuu siihen maahan. 

Eli 1/196. Botswana. (Olen muuten lukenut myös yhden syntyperäisen botswanalaisen kirjoittaman dekkarin, mutta se ei nyt kelpaa tähän pirtaan. Afrikan maiden kirjallisuuksien suhteen koen olevani aika pro, kun taas monen Itä-Euroopan maan kanssa tulee olemaan vaikeuksia.)