Gepardit ovat ikuisia

Teos: Giacomo Mazzariol: Veljeni supersankari (Impromptu, 2019)

Suomennos: Osmo Korhonen

Maahaasteeni ei enää etene samaa vauhtia kuin sitä startattaessa: moni ikuinen hyllynlämmitin on kesken ja jokunen jumittaa niin vakavasti, että olisi aika vaihtaa kirjailijaa. Lempimaani Italiaa varten minulla oli suuria suunnitelmia, mutta päädyin sitten lukemaan jotain helppoa ja ”sydäntä lämmittävää”. Valitsemassani kirjassa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, se on ollut kotimaassaan bestseller, ja saapuu meille minulle ennen tuntemattoman Impromptu-pienkustantamon kautta.

Tämä teos on omaelämäkerrallinen, ja kertoo Mazzariolin perheestä jossain Veneton maakunnassa. Perheessä on kolme lasta, ja siihen odotetaan neljättä. Viisivuotias Giacomo on äidin raskaudesta innoissaan, koska toivoo pikkuveljeä ja ”tasoitusta” perheen olennaisissa valtataisteluissa, kuten TV-kanavien valinnoissa. Kun vauva syntyy, hän näyttää ihmeen aasialaiselta, ja hänen kielensä on aina ulkona. Pian säästeliäs isä keksii ostaa varastollisen vaippoja tukusta, koska odotetaan, että Giovanni tulee tarvitsemaan niitä pitkään.

En kirjaa lukiessani osannut päättää, oliko se lasten-, nuorten vaiko aikuisten kirja, mutta loppupeleissä genrellä ei ollut väliä. Näkökulma kirjassa on kasvavan Giacomon, jolla on vaikeuksia selittää veljen olemassaoloa ulkomaailmalle. Veli on erikoinen gepardi, joka ei mahdu teini-ikäisen cooliuden kaikkitietävään maailmaan. Veljen terveydentilasta juoruillaan myös julmasti, ja ulkomaailman kommentit ovat usein tahdittomia.

Perheen äiti jättää urahaaveensa Giovannin vuoksi, ja on hoitanut poikaa niin hyvin, ettei keskussairaalassa katsota hänen tarvitsevan vammaistukea. Ehkä kirjassa eniten kosketti valtion ja ympäröivän yhteiskunnan nuiva asenne vammaisiin, ja perheen urhea omavaraisuus vammaisen lapsen hoitajina.

Muuten tämä on hyvin arkinen kasvutarina, jossa kyllä riittää huumoria, mutta monet asiat ovat, kirjailijaa mukaillen, ”itsestään selviä kuin Nutella välipalaleivillä”. Italialaisesta kulttuurista en ainakaan oppinut mitään uutta, nuorisokuvaus oli suunnilleen identtistä vastaavien kuvausten kanssa muualta Euroopasta. Nutellaa taas kirjassa kulutetaan niin suurella antaumuksella, että epäilin firman jo olevan taustalla sponsorina.

Jos et ole koskaan lukenut teosta, jossa yhtenä päähenkilönä on henkilö, jolla on Downin syndrooma, tämä romaani saattaa kolahtaa, ja se voi toimia hienona peilinä sellaisille nuorille lukijoille, joilla on lähipiirissä vastaava tilanne. Tyypit ovat symppiksiä, ja teksti on lennokasta, mutta ei erityisen mieleenpainuvaa.

Koska teksti on omaelämäkerrallinen, ja siihen liittyy mediakuuluisuutta, teksti elää varmasti paremmin sellaisen lukijan mielessä, joka on nähnyt tämän kaksikon tekemiä videoita. Vammaisaktivismina teos toimii voimallisemmin kuin kaunokirjallisena teoksena.

Maahaasteen rasti on siis 38/197: Italia. Uudempaa italialaista kaunokirjallisuutta on listallani paljon, ja jos pääsisin edes Elena Ferranten tuotannossa Napoli-sarjan aloitusosaa pidemmälle, olisin tyytyväinen.

Sosialidemokratiaa keskipitkämatkalaisille

Teos: Liisa Jaakonsaari: Tarkoitus (Kirjapaja, 2018)

Demarinaisten muistelmat, jihuu! Liisa Jaakonsaari kuuluu demaripoliitikoista siihen siipeen, josta tiedän varsin vähän. Ehkä tietämättömyys johtuu myös siitä, että hän on istunut niin pitkään Brysselissä, ettei häntä pahemmin ole näkynyt kotimaan medioissa. Jaakonsaaresta tulee ensimmäisenä mieleen 80-90-luvuilta työllisyyden hoito ja pitkät ay-riihet, raskaat rakenteelliset keskustelut, ja, anteeksi, haukotus. Tärkeämpää hänen poliittisessa urassaan on kuitenkin aina ollut kansainvälisyys, ja myös sellaisten suhteiden luominen, joista ei ole suuremmin hehkutettu valtakunnanmedioissa.

Hänen teoksensa on kaikkea muuta kuin tylsä, ja kirjoittajana hän suosii tiivistä, lakonista tyyliä. Lukiessani hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan Kempeleestä ja Oulun seudulta olin paikoitellen tikahtua nauruun. Jaakonsaaren perheessä vanhemmat eivät olleet samasta puusta veistettyjä, sillä äiti oli aktiivi metodisti ja sosialidemokraatti, ja isä edusti tiukempaa ateistista sosialismia. Äiti oli karjalainen, isä paikallisia kempeleläisiä, ja he saattoivat olla myös eritahtisia mentaliteeteiltaan. Liisan kasvutausta on huikean herkullinen, erityisesti uskonnollisesta näkökulmasta, koska hän avaa erinomaisesti niitä syitä, miksi vakaumuksellisimmat sosialistit eivät enää halunneet kuulua ev.lut.kirkkoon.

Teos ei ole lineaarinen omaelämäkerta, vaan klassisella tavalla poliittiset muistelmat. Siinä asioita käsitellään teemojen kautta, ja Jaakonsaaren yksityiselämä jää taka-alalle. Luen kyllä aviomies Seposta, joka jossain vaiheessa suivaantui, kun perheen ovelle tuli valtava määrä kiusalla tilattuja Anttilan postimyyntipaketteja. Mutta teos ei ole samalla tavalla koskettava henkilökohtainen rakkaustarina kuin äskettäin lukemani Tellervo Koivisto-teos. Tämä vaatii jo jonkinasteista ymmärrystä sosialidemokratian historiasta, ja sen sisäisten faktioiden syntysyistä.

Tunnistin kirjasta myös monia tuttuja hahmoja, jotka myöhemmin vetäytyivät sos.dem. nuorisopolitiikasta luomaan muuta uraa, kuten yhden väitöskirjan ohjaajistani, edesmenneen professori Jukka Paastelan. En ole lukenut Paastelan nuoruudenaikaisia kirjoituksia, mutta tämän kunniamaininnan jälkeen aion niin tehdä. Uskoisin myös, että teos antaa kimmokkeita lukijoilleen tarttua myös siinä vinkattuihin kansainvälisiin hittikirjoihin, kuten Naomi Kleinin ja Thomas Pikettyn tuotantoon. Edellämainittu oli minulle joskus kotijumalatar, ja jälkimmäistä olen yrittänyt tankata, hitaasti ja vaivalloisesti. Jaakonsaaren vinkkaamat kirjat ovat oikeasti haasteellisia, ja otan kiitollisena vastaan varsinkin taloustieteelliset vinkit.

Eniten kirjassa kutkutti Jaakonsaaren todellinen kosmopolitismi, joka alkoi jo nuorena lukiolaistyttönä, kun hän omin avuin hommasi itselleen kesätyöpaikan Berliinistä. Hänen tyyppistään ”kansainvälisyyttä” ei tarvitse alleviivata, koska se on opittu jo lähes äidinmaidosta. Ehkä perheen metodistinen tausta ja äidin puolen siirtolaisuushistoria vaikuttivat myös kasvavan Liisan maailmankatsomuksellisiin valintoihin. Kirjan nimikin tulee Dalai Lamalta, ja ylipäänsä Jaakonsaari kannattaa gandhilaista sosialismia. Aasialaiset opit luimuilevat miellyttävästi taustalla, kun etsitään ”liimaa” eurooppalaiselle identiteetille.

Politiikan moniottelijan uralla on ollut kaksi merkittävää vaihetta: työministerin rooli 90-luvulla ja sen jälkeinen ura meppinä. Työministerin roolia hän ei valinnut, mutta suoriutui siitä varmasti kunniakkaammin kuin tämän päivän Jari Lindström. MEP- elämään mahtuu monenmoista eksotiikkaa, kuten toimistotupakoinnista johtuvaa ihosairautta ja jännittäviä keskusteluja brysseliläisten teinien kanssa puistonpenkeillä. Mutta tärkein viesti minulle kirjassa oli tämä:

”Ihmisten vapaa liikkuminen on rauhan ohella EU:n suuria saavutuksia. Tämä koskee niin suomalaisia, jotka haluavat opiskelemaan Euroopan yliopistoihin tai muuttaa eläkepäiviksi Espanjan aurinkorannikolle, kuin puolalaisia ja virolaisia, jotka haluavat Suomen työmarkkinoille.

Rajat kiinni-huutelijat eivät ymmärrä, mitä kaikkea rajojen sulkemisesta todella seuraisi.”

Näin puhuu parlamentarismin airut, nainen, joka ei varmasti ole poliittisen uransa aikana sortunut yhteenkään populistiseen eleeseen. Tällaiseen sanaan on helpottavaa turvautua, näinä hankalina aikoina.

Sosialidemokratiaa aloittelijoille

Teos: Anne Mattson: Tellervo Koivisto. Elämäkerta. (Siltala, 2017)

Tänä keväänä yksi tärkeimmistä tavoitteistani on vastustaa tuhokapitalistista dystopiaa, joka maahamme on tulossa, jos oikeistopuolueet jatkavat hallituksessa. Miten tämä liittyy harmittomaan kirjablogiini, no, ei paljoa, mutta arvioissa saattaa lähiaikoina näkyä minulle epätyypillisiä teoksia. Kuten poliitikkojen muistelmia.

Luin viikonloppuna Tellervo Koiviston elämäkertaa, ja leikittelin ajatuksella, että joillekin näinkin tolkulliset ja maltilliset poliittiset vaikuttajat voivat tulevaisuudessa olla liikaa. Voi tulla päivä, jolloin Tellervon kirjoja ja elämäkertaa poltetaan rovioilla vaarallisena propagandana.

Tellervo Koiviston oma ura kansanedustajana oli lyhyt, mutta hänen roolinsa kansalaisvaikuttajana oli pidempi jo ennen kuin hänestä tuli maan äiti. Anne Mattson nostaa kiinnostavalla tavalla hänen henkilökohtaisen politisoitumisen kauttaan 1960-70-luvuilla, mikä ei ollut pelkkää aviomiehen uran tukemista tai hänen linjojensa myötäilyä. Varsinkin toiminta sukupuolipoliittisessa Yhdistys 9:ssä nousee rakentavaksi teemaksi. Tellervo Koivisto oli lukenut amerikkalaisen Betty Friedanin Feminine Mystique-teoksen hiirenkorville, ja oppi kyseenalaistamaan sitä kotirouvaideologiaa, johon hänetkin oli kasvatettu, köyhässä punaisessa kodissa Punkalaitumen perukoilla.

Mauno Koivisto ei tunnetusti ollut naisasiamies eikä pro-feministi. Moni muu sosialidemokraattisen puolueen aikalaismies oli. Mauno ei kuitenkaan pahemmin vaimonsa tekemisiin tai kirjoituksiin puuttunut, ja näin niissä näkyi hänelle omaleimaista, täysin puolisosta riippumatonta sisältöä. Varsinkin hänen kolumninsa ”väärän leirin” Suomen Kuvalehdessä herättivät kansalaisissa hilpeyttä, ja niiden leviäminen saattaa olla yksi syy pariskunnan myöhempään massasuosioon.

Olen lukenut niin monta naistenlehtijuttua Tellervo Koivistosta, että suurin osa kirjan sisällöstä oli minulle jo kauttaaltaan tuttua. Tuttua siksikin, että naistenlehdet kaivoivat taannoin myös tämän teoksen ”helmet” omiksi jutuikseen (kuten muiston Maunon englantilaisesta Barbara-kirjeenvaihtotoverista). Punkalaitumen elämänmeno 1930-40-luvuilla oli hyvin kartoitettu ja kerrottu, ja tästä naistenlehdet eivät selvästikään ole jaksaneet olla kiinnostuneita.

Tellervo Koiviston kotiseuturakkaus ja uskollisuus satakuntalaisille ”juurilleen” on myös kiinnostavaa. Vaikutti, että pariskunta reissasi Punkalaitumen suunnassa myös puhematkoilla ahkerasti. Tellervo joutui myös Lännen Sokeri Oy:n hallitukseen osittain vastoin tahtoaan, ja koki sokeriruokoasian edistämisen todella kaukaiseksi omista intresseistään.

Minulle parasta antia oli lukea hänen omista matkoistaan presidentin rouvana, joita hän teki muun muassa Valamon luostariin, ortodoksien kanssa Lähi-itään pyhille paikoille ja Aasian maihin. Nepalin reissun kuvaus oli jopa koskettavaa, koska hänen vierailuillaan tuntui olevan suurta merkitystä myös paikallisille. Koivisto on ollut rohkea maailmanmatkaaja, joka halusi reissuillaan usein poiketa suunnitellusta reitistä.

Anne Mattson onnistuu kirjassaan välittämään varsinkin yleisempää ajankuvaa aivan suvereenisti. Lukija voi kuvitella ihonsa alla, millaista on ollut ”pikkurouvittelu” työpaikoilla ja kadulla, ja pohtia työelämän realiteetteja tilanteessa, jossa naimisissa olevien naisten käsitettiin olevan työpaikalla pelkkä kallis taakka. Päivähoitoasioissa Koivisto sai 70-luvulla aikaan paljonkin, ja tuo osoittaa feminististä solidaarisuutta siitäkin näkökulmasta, ettei asia ollut enää hänelle itselleen yhden kasvavan teinin äitinä ajankohtaista.

Suosittelen teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, jotka eivät muista, millaista oli elää syvän patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Itselläni on siitä joitain havaintoja varhaislapsuudesta (kuten tuo ”pikkurouvittelu”), mutta aika pian tuo kulttuuri murtui. Kaiken kaikkiaan teos oli iloinen yllätys, ja luinkin sitä hitaasti ja hartaasti monta päivää.

Laatuaikaa leijonafarmilla

Gilles de Maistre: Mia ja valkoinen leijona (Minerva, 2019)

Suomennos: Eve Risto

Mia on Britanniasta Etelä-Afrikkaan vasta muuttanut teinityttö, jolla on vaikeuksia sopeutua isänsä kotimaahan ja uuteen kouluun. Vanhemmat ovat ottaneet haltuun edesmenneen isoisän maatilan, jonka talous on täysin kuralla. Tilasta on tarkoitus tehdä turisteja houkutteleva matkailuyritys, eikä mikään houkuttele heitä niin tehokkaasti kuin villieläimet.

Perhe kokee onnensa kääntyneen, kun yhdelle leijonaemoista syntyy erikoinen, geneettisesti poikkeava valkoinen leijona. Charlie pääsee elämään ensimmäiset kuukautensa Owenin perheen talossa, ja Miasta ja Charliesta tulevat erottamattomat. Pennun kasvaessa talossa kasvaa huoli kaikkien turvallisuudesta, mutta Mia venyttää sääntöjä senkin jälkeen, kun Charlie on raadellut tilan työntekijöitä ja Mick-veljeä.

Kirjassa on runsaasti kuvamateriaalia leffasta, enkä voi välttää vaikutelmaa, että se on nopeasti rykäisty leffan markkinointia varten. Kuvat ovat kutsuvia, ja ainakin itseäni houkuttelee leffan luontokuvaus. Mutta samalla kuvat vangitsevat, ja kaventavat lukijan mielikuvitusta.

Teos jaksoi kiinnostaa minua loppuun saakka siksi, että sen aihe, villieläinten salametsästys ja käyttö kaupallisiin tarkoituksiin, ei ollut täysin tuttu, ja myös siksi, että teos kuvaa eteläafrikkalaista yhteiskuntaa. Kuvauksen taso on varmasti sopiva sellaiselle lapselle tai nuorelle, joka ei ole käynyt Afrikan mantereella eikä tiedä mitään apartheidin historiasta. Kirjan hahmoista vain yksi, taloudenhoitaja Jodie, on musta, ja vaikka hän on aktiivinen toimija, hänen roolinsa on tarinan kuljetuksessa marginaalinen. Lopussa esiintyy vielä shangaanien shamaani, joka on musta luonnossa elävä leijonankesyttäjä, mutta hän on hahmona lähes statisti.

Tekstin taso on niin simppeli, että uskoisin sen vetoavan eniten alakoululaisiin, vaikka Mia on tarinan aikana n. 12-14-vuotias. Teoksen päällimmäinen tarkoitus on herättää huomio leijonien salametsästykseen, ja eläinsuojelun näkökulmasta se varmasti toimii keskustelun herättäjänä. Henkilöhahmot taas ovat psykologisesti mustavalkoisia, ja teoksen hyvis-pahis-asetelma on ilmiselvä. Kuitenkin johtuen esteettisistä avuistaan tämä olisi elokuva, jonka katsoisin mielelläni jonkun kohderyhmään kuuluvan lapsen tai nuoren kanssa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 37/196: Etelä-Afrikka. Jos päädyn katsomaan leffan, voin myös kuitata tällä HELMET-haasteen kohdan 33: ”Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.”

Rapujen esikoulussa

Teos: Emma Rous: Au pair (Minerva, 2019)

Käännös: Sisko Ylimartimo

Emma Rous on brittiläinen esikoiskirjailija, jonka teos Au pair on ollut kansainvälinen hitti monessa maassa. Dekkareiden ja trillereiden saralla näkyy nyt useampiakin teoksia, joissa huomio keskittyy lastenhoitajiin, kotiapulaisiin ja au paireihin – itse luin äskettäin Pierre Lemaitren varsin kammottavan romaanin Verihäät ja odotan saavani käsiksi Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, josta olen lukenut eniten arvioita etukäteen. Au pairista en tiennyt mitään, mikä on aina hyvä asetelma. Teos myös kertoo ajasta, jolloin olen itsekin työskennellyt au pairina ja tutustunut heidän verkostoihinsa toisessa maassa – eli samastumispintaa riittää.

Tarina on hieman erilainen kuin mitä odotin, sillä tässä yläluokkaiseen perheeseen tuleva au pair on britti itsekin, eli teos ei kerro kulttuurieroista. 18-vuotias lontoolainen Laura saapuu Norfolkiin Summerbournen herraskaiseen residenssiin viettämään välivuotta lukion ja yliopiston välillä. Kylässä ei ole mitään tekemistä nuorille, joten Laura on vapaa-aikanakin isäntäperheensä käytettävissä. Perheen äiti Ruth on kotiäiti ja isä Dominic työskentelee viikot Lontoon Cityssä rahaa vuolemassa. Lauran ainoa tehtävä on kolmivuotiaan pikkuvanhan Edwinin kaitseminen silloin, kun talon emännällä on omia menoja.

Teosta on vaikea arvioida tekemättä juonipaljastuksia, mutta yritän antaa ruusuja ja risuja yleisimmällä mahdollisimmalla tasolla. Hyvää kirjassa oli, että kuvattu au pair-hahmo ei ollut ihmishirviö. Jännitys kirjassa on tosiaankin psykologista, ja väkivallan ja kauhun määrä pysyy hyvän maun rajoissa. Melodraamaa oli omaan makuuni liikaa, mutta psykologisesta näkökulmasta tyypit olivat asteen uskottavampia kuin joissain muissa suosituissa brittitrillereissä, joita olen viime aikoina lukenut (övereintä melodraamaa on ollut J.K. Tremaynella ja Ruth Warella). Myöskään alkoholilla ja huumeilla ei ollut suurta roolia, mikä on ollut niin yleistä joissakin teoksissa, että olen jo epäillyt kirjailijan kirjoittaneen niitä kännissä.

Paikallisesta folkloresta ja 90-luvun ajankuvasta olisin voinut lukea enemmänkin. Luontokuvaus, ja varsinkin rantaelämän kuvaus oli herkullista, vaikkakin vähäistä, eletäänhän tässä meren sylissä ja opetetaan rapuja käymään esikoulua. Vaikka teoksen isäntäperhe kuuluu varakkaaseen yläluokkaan, he tuntuvat löytävän elämänilonsa hyvin samanlaisista asioista kuin muutkin kyläläiset – kuten luonnosta. Teos keskittyy luokkaeroihin huomattavasti vähemmän kuin tämäntyyppiset teokset yleensä.

Teos keskittyy sukusalaisuuksiin, sisarussuhteisiin, perintökysymyksiin ja riskiraskauksiin. En tiedä, johtuuko Britannian lainsäädännöstä, että siellä yhteiskunnan ulkopuolella synnyttäminen on ainakin jossain vaiheessa ollut mahdollista – koska siellä ei ole pidetty samanlaista kattavaa henkilörekisteriä kuten esimerkiksi Pohjoismaissa. Yksityisen kätilön rooli jäi myös kutkuttamaan – eli pohdin, millaisia salaisuuksia he saattavat kantaa, jos lapsia ei ole pakko rekisteröidä heti syntymän jälkeen. Kysymys kotisynnytyksistä herätti minussa taas eettistä pohdintaa, ja tämän romaanin luettuani katsoin asiaa hieman eri näkökulmasta kuin olen katsonut ennen.

Kirjan kaksi aikatasoa toimivat hyvin, kokonaisuus oli tasapainoinen ja jännitys tiivistyi loppua kohti. Luultavasti tämä teos nousee lukemieni brittitrillereiden parhaimmistoon (Goodreads 4 tähteä), kun aika moni muu on jäänyt laimeaksi tuttavuudeksi.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirjailijan ainoa teos.” Teos sopii moneen haastekohtaan, eli on varsinainen kirjajokeri.

Riihitiellä tapahtuu taas

Teos: Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018)

Lauri Aleksis Kivi on Suomen Sanomien rikostoimittaja, komeetta, joka taannoin ratkaisi poliisin sijaan pelätyn Perhesurmaajan mysteerion. Hän on 42-vuotias aikuisen poptähden Oceanin isä, joka nuorena pakeni vastuutaan tyttären huoltamisesta. Isä ja Ocean alias Aava ovat löytäneet toisensa vasta sen jälkeen, kun tyttärestä on tullut jääkiekkoareenoja täyttävä tähti. Molemmilla on takanaan synkkiä asioita, yhteisiä ja erillisiä.

Mutta kjäh, Nekalan Riihitie mainitaan kirjassa taas kerran rosoisena kohteena. Anteeksi epäobjektiivinen arvioni, tämä on teoksessa todella pieni yksityiskohta, mutta se naurattaa minua, koska pari viikkoa sitten kerroin kerääväni Nekalaan sijoittuvia romaaneja. Nyt niitä on jo kolme, ja kahdessa niistä seikkaillaan Riihitiellä, huonokuntoisissa puukerrostaloissa, numeroissa 12 ja 15. Hiltusen teoksessa Tampereella liikutaan takaumien kautta, ja kuvaukseen liittyy dysfunktionaalisia perheitä. Hervannassa asuu erittäin epämiellyttävä eläintentäyttäjäisä, jonka rooli pahan levittämisessä on merkittävä.

Minulle tuli tästä teoksesta etäisesti mieleen Juha Itkosen rocktähtiaiheiset romaanit, jotka eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Tämä romaani, dekkarin ja psykologisen trillerin sekoitus, ei nyppinyt yhtä paljon kuin Itkosen teokset, koska tähän mahtuu muutakin kuin nousujohteista glamour-elämää. Lauri Kivi itse on julkisuutta kaihtava toimittaja, josta kuitenkin on vastoin tahtoaan tullut pikkujulkkis. Omassa arjessaan hän viihtyy parhaiten Itäkeskuksen Prisman hyllyjen välissä, mutta hänen ”sylttytehtaansa” on Pohjois-Karjalan Outokummussa.

Teoksen pääteemana ovat kadonneiden ihmisten kohtalot, sillä Kivi on saanut kokea läheisen katoamisen jo teininä. Tämän jälkeen hän on päätynyt toimittajan urallaan tekemään juttuja kadonneista, mutta kun Amanda Pääskyn, kadonneen poptähden, äiti tulee pyytämään häneltä apua yksityisesti, hän ei koe pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjassa on siis kaksi hyvin samankaltaista nuorta tähtöstä, jotka ovat vaarassa, ja joiden henkinen kehitys kärsii ylipaisuneen egon vuoksi.

Tässä teoksessa ja viimeksi lukemassani on jotain yhteistä: sekä Hiltunen että Nieminen kertovat stalkkerin mielenmaisemasta. Ero kirjojen välillä on, että Hiltusen teoksessa stalkkeri on oikeasti häiriintynyt ja tarina on paikoitellen kammottava. Hänen pakkomielteellään nuorista laulajatypyistä on pitkät juuret ja henkilökohtainen historia, johon kuuluu traumaattinen isäsuhde ja ulkonäköön liittyvä itsetunto-ongelma. Ihan tyypillinen julkkisstalkkauskeissikään tämä ei ole, sillä ”tavallisemmissa” tarinoissa tekijän ja uhrin suhde on paljon hatarampi. Juonellisesti sytyin kyllä enemmän Hiltusen tarinasta, vaikka siihen ei mahtunut huumoria oikeastaan lainkaan.

Hiltusen kieli on paikoitellen niin pelkistettyä, että lauseet töksähtelevät lyhyyttään. Toisaalta tämä sähkösanomatyyli ei anna mahdollisuuksia sanojen turhaan kuorrutteluun, mutta välillä odotin nyansoituneempaa viestintää. Kieli on toiminnallista, ja varmasti myös helposti muille kielille kääntyvää – ja näyttää, että ainakin hänen esikoisensa olisi ollut menestyksekäs Saksassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 46: ”Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.”

Oodi kuvitteelliselle kissalle

Teos: Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla (Tammi, 2018)

Jokunen aika sitten kuuntelin väsyneenä Veera Niemisen esikoisteosta Avioliittosimulaattori, mutta kuuntelu jäi kesken enkä sisällöstäkään muista paljoa muuta kuin että se kertoi maajussin morsiamesta. Ajattelin kuitenkin, että nämä ihmissuhdeaiheiset teokset olisivat mukavia kuunneltavia, kun niissä on selkeä dramaturginen vire. Onhan Avioliittosimulaattori ollut menestys myös kesäteatterien lavoilla.

Kirjassa puhuvat vasta eronnut pariskunta, Piipe ja Juri, joilla on hyvin eriävät käsitykset eron syistä. Piipellä on haasteita mielenterveytensä kanssa, ja Juri on lähtenyt, koska ei enää jaksa naisen toilailuja. Piipellä on myös paras ystävä Eetu, jota kohtaan Juri on kokenut mustasukkaisuutta, koska ystävyys on tuntunut saumattomammalta kuin hänen parisuhteensa naisen kanssa. Eetu ja Piipe harrastavat syrjäseutujen hylättyjen postilaatikoiden räjäyttämistä ja makkaraperunoiden syöntiä öisillä grillikioskeilla, reissuilla, jonne Juri ei mahdu mukaan. Ja kun Jurin postilaatikko räjähtää, hänen on tehtävä tiliä menneistä vuosista.

Romaani kertoo räväkällä tyylillä stalkkauksesta, molemminpuolisesta vainoharhaisuudesta ja todellisuuden murenemisesta. Piipen keksimät källit eivät ole kevyimmästä päästä, ja hänen energiansa keskittyvät varsinkin taloudelliseen harmiin. Välillä hän käy paikan päällä herättämässä kauhua, välillä toimii postin ja netin kautta. Eetun mukana hengailu kostoreissuilla on vähintäänkin kyseenalaista, varsinkin, kun hän on välillä jopa primus motor ilkeyksien keksijänä.

Nieminen osaa ryömiä syvälle stalkkerinaisen ihon alle, ja kuvatut tilanteet ovat uskottavia. Kuitenkin koin, että hän käyttää tolkuttoman paljon tilaa psykologisointiin ja tunnevellomiseen niin, että lopputuloksena on pitkittynyt yritys antaa Piipelle diagnoosia. Teos ei veny dekkariksi tai psykologiseksi trilleriksi, mutta sitä voinee lukea chicklitinä. Toisaalta voin hyvin kuvitella myös mieslukijoiden pitävän tästä, koska myös miesnäkökulma on vahva.

Kuvitteellinen Heimo-kissa saa teoksessa suuren roolin, ja se on myös turvaolento siksi, ettei kukaan voi viedä sitä Piipeltä pois. Kissakuvaukset olivat hauskoja ja mielikuvituksellisia. Kissa kyllä kuoleekin, mutta sen symbolinen arvo pysyy vahvana.

Luulen, että tämä teos avautuu parhaimmin vasta eronneille, ja varsinkin niille, joilla itsellä on ollut haasteita parisuhteisiin ripustautumisen kanssa. Kirja näyttää hyvin, tosin liioitellusti, niitä mekanismeja, joita moni voi itsessäänkin tunnistaa, jos eroaminen on ottanut koville. Kostoajatukset kun ovat inhimillisiä, mutta harvapa löytää exän kostamiseen rikoskumppanin.

Ehkä eniten kirjassa rasitti, että varsinkin alkuvaiheessa sen hahmot olivat melkein historiattomia, ei oikein mistään kotoisin. Piipen työelämän haasteet alkavat näkyä vasta loppua kohti, enkä ainakaan tällä kuulemalla keksinyt, mitä hän teki työkseen. Äänikirjana teos oli sopivan mittainen, vain reilut viisi tuntia, mutta olisin pysynyt paremmin kärryillä tekstiä lukien. Kepeysasteella tämä on parin tunnin lukemisto, jos sen lukee painettuna kirjana (126 s.). Ja tiivis kerronta toimi parhaiten; tästä aiheesta en olisi jaksanut lukea viidensadan sivun avainromaania.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 39: ”Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.”