Gepardit ovat ikuisia

Teos: Giacomo Mazzariol: Veljeni supersankari (Impromptu, 2019)

Suomennos: Osmo Korhonen

Maahaasteeni ei enää etene samaa vauhtia kuin sitä startattaessa: moni ikuinen hyllynlämmitin on kesken ja jokunen jumittaa niin vakavasti, että olisi aika vaihtaa kirjailijaa. Lempimaani Italiaa varten minulla oli suuria suunnitelmia, mutta päädyin sitten lukemaan jotain helppoa ja ”sydäntä lämmittävää”. Valitsemassani kirjassa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, se on ollut kotimaassaan bestseller, ja saapuu meille minulle ennen tuntemattoman Impromptu-pienkustantamon kautta.

Tämä teos on omaelämäkerrallinen, ja kertoo Mazzariolin perheestä jossain Veneton maakunnassa. Perheessä on kolme lasta, ja siihen odotetaan neljättä. Viisivuotias Giacomo on äidin raskaudesta innoissaan, koska toivoo pikkuveljeä ja ”tasoitusta” perheen olennaisissa valtataisteluissa, kuten TV-kanavien valinnoissa. Kun vauva syntyy, hän näyttää ihmeen aasialaiselta, ja hänen kielensä on aina ulkona. Pian säästeliäs isä keksii ostaa varastollisen vaippoja tukusta, koska odotetaan, että Giovanni tulee tarvitsemaan niitä pitkään.

En kirjaa lukiessani osannut päättää, oliko se lasten-, nuorten vaiko aikuisten kirja, mutta loppupeleissä genrellä ei ollut väliä. Näkökulma kirjassa on kasvavan Giacomon, jolla on vaikeuksia selittää veljen olemassaoloa ulkomaailmalle. Veli on erikoinen gepardi, joka ei mahdu teini-ikäisen cooliuden kaikkitietävään maailmaan. Veljen terveydentilasta juoruillaan myös julmasti, ja ulkomaailman kommentit ovat usein tahdittomia.

Perheen äiti jättää urahaaveensa Giovannin vuoksi, ja on hoitanut poikaa niin hyvin, ettei keskussairaalassa katsota hänen tarvitsevan vammaistukea. Ehkä kirjassa eniten kosketti valtion ja ympäröivän yhteiskunnan nuiva asenne vammaisiin, ja perheen urhea omavaraisuus vammaisen lapsen hoitajina.

Muuten tämä on hyvin arkinen kasvutarina, jossa kyllä riittää huumoria, mutta monet asiat ovat, kirjailijaa mukaillen, ”itsestään selviä kuin Nutella välipalaleivillä”. Italialaisesta kulttuurista en ainakaan oppinut mitään uutta, nuorisokuvaus oli suunnilleen identtistä vastaavien kuvausten kanssa muualta Euroopasta. Nutellaa taas kirjassa kulutetaan niin suurella antaumuksella, että epäilin firman jo olevan taustalla sponsorina.

Jos et ole koskaan lukenut teosta, jossa yhtenä päähenkilönä on henkilö, jolla on Downin syndrooma, tämä romaani saattaa kolahtaa, ja se voi toimia hienona peilinä sellaisille nuorille lukijoille, joilla on lähipiirissä vastaava tilanne. Tyypit ovat symppiksiä, ja teksti on lennokasta, mutta ei erityisen mieleenpainuvaa.

Koska teksti on omaelämäkerrallinen, ja siihen liittyy mediakuuluisuutta, teksti elää varmasti paremmin sellaisen lukijan mielessä, joka on nähnyt tämän kaksikon tekemiä videoita. Vammaisaktivismina teos toimii voimallisemmin kuin kaunokirjallisena teoksena.

Maahaasteen rasti on siis 38/197: Italia. Uudempaa italialaista kaunokirjallisuutta on listallani paljon, ja jos pääsisin edes Elena Ferranten tuotannossa Napoli-sarjan aloitusosaa pidemmälle, olisin tyytyväinen.

Sosialidemokratiaa keskipitkämatkalaisille

Teos: Liisa Jaakonsaari: Tarkoitus (Kirjapaja, 2018)

Demarinaisten muistelmat, jihuu! Liisa Jaakonsaari kuuluu demaripoliitikoista siihen siipeen, josta tiedän varsin vähän. Ehkä tietämättömyys johtuu myös siitä, että hän on istunut niin pitkään Brysselissä, ettei häntä pahemmin ole näkynyt kotimaan medioissa. Jaakonsaaresta tulee ensimmäisenä mieleen 80-90-luvuilta työllisyyden hoito ja pitkät ay-riihet, raskaat rakenteelliset keskustelut, ja, anteeksi, haukotus. Tärkeämpää hänen poliittisessa urassaan on kuitenkin aina ollut kansainvälisyys, ja myös sellaisten suhteiden luominen, joista ei ole suuremmin hehkutettu valtakunnanmedioissa.

Hänen teoksensa on kaikkea muuta kuin tylsä, ja kirjoittajana hän suosii tiivistä, lakonista tyyliä. Lukiessani hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan Kempeleestä ja Oulun seudulta olin paikoitellen tikahtua nauruun. Jaakonsaaren perheessä vanhemmat eivät olleet samasta puusta veistettyjä, sillä äiti oli aktiivi metodisti ja sosialidemokraatti, ja isä edusti tiukempaa ateistista sosialismia. Äiti oli karjalainen, isä paikallisia kempeleläisiä, ja he saattoivat olla myös eritahtisia mentaliteeteiltaan. Liisan kasvutausta on huikean herkullinen, erityisesti uskonnollisesta näkökulmasta, koska hän avaa erinomaisesti niitä syitä, miksi vakaumuksellisimmat sosialistit eivät enää halunneet kuulua ev.lut.kirkkoon.

Teos ei ole lineaarinen omaelämäkerta, vaan klassisella tavalla poliittiset muistelmat. Siinä asioita käsitellään teemojen kautta, ja Jaakonsaaren yksityiselämä jää taka-alalle. Luen kyllä aviomies Seposta, joka jossain vaiheessa suivaantui, kun perheen ovelle tuli valtava määrä kiusalla tilattuja Anttilan postimyyntipaketteja. Mutta teos ei ole samalla tavalla koskettava henkilökohtainen rakkaustarina kuin äskettäin lukemani Tellervo Koivisto-teos. Tämä vaatii jo jonkinasteista ymmärrystä sosialidemokratian historiasta, ja sen sisäisten faktioiden syntysyistä.

Tunnistin kirjasta myös monia tuttuja hahmoja, jotka myöhemmin vetäytyivät sos.dem. nuorisopolitiikasta luomaan muuta uraa, kuten yhden väitöskirjan ohjaajistani, edesmenneen professori Jukka Paastelan. En ole lukenut Paastelan nuoruudenaikaisia kirjoituksia, mutta tämän kunniamaininnan jälkeen aion niin tehdä. Uskoisin myös, että teos antaa kimmokkeita lukijoilleen tarttua myös siinä vinkattuihin kansainvälisiin hittikirjoihin, kuten Naomi Kleinin ja Thomas Pikettyn tuotantoon. Edellämainittu oli minulle joskus kotijumalatar, ja jälkimmäistä olen yrittänyt tankata, hitaasti ja vaivalloisesti. Jaakonsaaren vinkkaamat kirjat ovat oikeasti haasteellisia, ja otan kiitollisena vastaan varsinkin taloustieteelliset vinkit.

Eniten kirjassa kutkutti Jaakonsaaren todellinen kosmopolitismi, joka alkoi jo nuorena lukiolaistyttönä, kun hän omin avuin hommasi itselleen kesätyöpaikan Berliinistä. Hänen tyyppistään ”kansainvälisyyttä” ei tarvitse alleviivata, koska se on opittu jo lähes äidinmaidosta. Ehkä perheen metodistinen tausta ja äidin puolen siirtolaisuushistoria vaikuttivat myös kasvavan Liisan maailmankatsomuksellisiin valintoihin. Kirjan nimikin tulee Dalai Lamalta, ja ylipäänsä Jaakonsaari kannattaa gandhilaista sosialismia. Aasialaiset opit luimuilevat miellyttävästi taustalla, kun etsitään ”liimaa” eurooppalaiselle identiteetille.

Politiikan moniottelijan uralla on ollut kaksi merkittävää vaihetta: työministerin rooli 90-luvulla ja sen jälkeinen ura meppinä. Työministerin roolia hän ei valinnut, mutta suoriutui siitä varmasti kunniakkaammin kuin tämän päivän Jari Lindström. MEP- elämään mahtuu monenmoista eksotiikkaa, kuten toimistotupakoinnista johtuvaa ihosairautta ja jännittäviä keskusteluja brysseliläisten teinien kanssa puistonpenkeillä. Mutta tärkein viesti minulle kirjassa oli tämä:

”Ihmisten vapaa liikkuminen on rauhan ohella EU:n suuria saavutuksia. Tämä koskee niin suomalaisia, jotka haluavat opiskelemaan Euroopan yliopistoihin tai muuttaa eläkepäiviksi Espanjan aurinkorannikolle, kuin puolalaisia ja virolaisia, jotka haluavat Suomen työmarkkinoille.

Rajat kiinni-huutelijat eivät ymmärrä, mitä kaikkea rajojen sulkemisesta todella seuraisi.”

Näin puhuu parlamentarismin airut, nainen, joka ei varmasti ole poliittisen uransa aikana sortunut yhteenkään populistiseen eleeseen. Tällaiseen sanaan on helpottavaa turvautua, näinä hankalina aikoina.

Sosialidemokratiaa aloittelijoille

Teos: Anne Mattson: Tellervo Koivisto. Elämäkerta. (Siltala, 2017)

Tänä keväänä yksi tärkeimmistä tavoitteistani on vastustaa tuhokapitalistista dystopiaa, joka maahamme on tulossa, jos oikeistopuolueet jatkavat hallituksessa. Miten tämä liittyy harmittomaan kirjablogiini, no, ei paljoa, mutta arvioissa saattaa lähiaikoina näkyä minulle epätyypillisiä teoksia. Kuten poliitikkojen muistelmia.

Luin viikonloppuna Tellervo Koiviston elämäkertaa, ja leikittelin ajatuksella, että joillekin näinkin tolkulliset ja maltilliset poliittiset vaikuttajat voivat tulevaisuudessa olla liikaa. Voi tulla päivä, jolloin Tellervon kirjoja ja elämäkertaa poltetaan rovioilla vaarallisena propagandana.

Tellervo Koiviston oma ura kansanedustajana oli lyhyt, mutta hänen roolinsa kansalaisvaikuttajana oli pidempi jo ennen kuin hänestä tuli maan äiti. Anne Mattson nostaa kiinnostavalla tavalla hänen henkilökohtaisen politisoitumisen kauttaan 1960-70-luvuilla, mikä ei ollut pelkkää aviomiehen uran tukemista tai hänen linjojensa myötäilyä. Varsinkin toiminta sukupuolipoliittisessa Yhdistys 9:ssä nousee rakentavaksi teemaksi. Tellervo Koivisto oli lukenut amerikkalaisen Betty Friedanin Feminine Mystique-teoksen hiirenkorville, ja oppi kyseenalaistamaan sitä kotirouvaideologiaa, johon hänetkin oli kasvatettu, köyhässä punaisessa kodissa Punkalaitumen perukoilla.

Mauno Koivisto ei tunnetusti ollut naisasiamies eikä pro-feministi. Moni muu sosialidemokraattisen puolueen aikalaismies oli. Mauno ei kuitenkaan pahemmin vaimonsa tekemisiin tai kirjoituksiin puuttunut, ja näin niissä näkyi hänelle omaleimaista, täysin puolisosta riippumatonta sisältöä. Varsinkin hänen kolumninsa ”väärän leirin” Suomen Kuvalehdessä herättivät kansalaisissa hilpeyttä, ja niiden leviäminen saattaa olla yksi syy pariskunnan myöhempään massasuosioon.

Olen lukenut niin monta naistenlehtijuttua Tellervo Koivistosta, että suurin osa kirjan sisällöstä oli minulle jo kauttaaltaan tuttua. Tuttua siksikin, että naistenlehdet kaivoivat taannoin myös tämän teoksen ”helmet” omiksi jutuikseen (kuten muiston Maunon englantilaisesta Barbara-kirjeenvaihtotoverista). Punkalaitumen elämänmeno 1930-40-luvuilla oli hyvin kartoitettu ja kerrottu, ja tästä naistenlehdet eivät selvästikään ole jaksaneet olla kiinnostuneita.

Tellervo Koiviston kotiseuturakkaus ja uskollisuus satakuntalaisille ”juurilleen” on myös kiinnostavaa. Vaikutti, että pariskunta reissasi Punkalaitumen suunnassa myös puhematkoilla ahkerasti. Tellervo joutui myös Lännen Sokeri Oy:n hallitukseen osittain vastoin tahtoaan, ja koki sokeriruokoasian edistämisen todella kaukaiseksi omista intresseistään.

Minulle parasta antia oli lukea hänen omista matkoistaan presidentin rouvana, joita hän teki muun muassa Valamon luostariin, ortodoksien kanssa Lähi-itään pyhille paikoille ja Aasian maihin. Nepalin reissun kuvaus oli jopa koskettavaa, koska hänen vierailuillaan tuntui olevan suurta merkitystä myös paikallisille. Koivisto on ollut rohkea maailmanmatkaaja, joka halusi reissuillaan usein poiketa suunnitellusta reitistä.

Anne Mattson onnistuu kirjassaan välittämään varsinkin yleisempää ajankuvaa aivan suvereenisti. Lukija voi kuvitella ihonsa alla, millaista on ollut ”pikkurouvittelu” työpaikoilla ja kadulla, ja pohtia työelämän realiteetteja tilanteessa, jossa naimisissa olevien naisten käsitettiin olevan työpaikalla pelkkä kallis taakka. Päivähoitoasioissa Koivisto sai 70-luvulla aikaan paljonkin, ja tuo osoittaa feminististä solidaarisuutta siitäkin näkökulmasta, ettei asia ollut enää hänelle itselleen yhden kasvavan teinin äitinä ajankohtaista.

Suosittelen teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, jotka eivät muista, millaista oli elää syvän patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Itselläni on siitä joitain havaintoja varhaislapsuudesta (kuten tuo ”pikkurouvittelu”), mutta aika pian tuo kulttuuri murtui. Kaiken kaikkiaan teos oli iloinen yllätys, ja luinkin sitä hitaasti ja hartaasti monta päivää.

Laatuaikaa leijonafarmilla

Gilles de Maistre: Mia ja valkoinen leijona (Minerva, 2019)

Suomennos: Eve Risto

Mia on Britanniasta Etelä-Afrikkaan vasta muuttanut teinityttö, jolla on vaikeuksia sopeutua isänsä kotimaahan ja uuteen kouluun. Vanhemmat ovat ottaneet haltuun edesmenneen isoisän maatilan, jonka talous on täysin kuralla. Tilasta on tarkoitus tehdä turisteja houkutteleva matkailuyritys, eikä mikään houkuttele heitä niin tehokkaasti kuin villieläimet.

Perhe kokee onnensa kääntyneen, kun yhdelle leijonaemoista syntyy erikoinen, geneettisesti poikkeava valkoinen leijona. Charlie pääsee elämään ensimmäiset kuukautensa Owenin perheen talossa, ja Miasta ja Charliesta tulevat erottamattomat. Pennun kasvaessa talossa kasvaa huoli kaikkien turvallisuudesta, mutta Mia venyttää sääntöjä senkin jälkeen, kun Charlie on raadellut tilan työntekijöitä ja Mick-veljeä.

Kirjassa on runsaasti kuvamateriaalia leffasta, enkä voi välttää vaikutelmaa, että se on nopeasti rykäisty leffan markkinointia varten. Kuvat ovat kutsuvia, ja ainakin itseäni houkuttelee leffan luontokuvaus. Mutta samalla kuvat vangitsevat, ja kaventavat lukijan mielikuvitusta.

Teos jaksoi kiinnostaa minua loppuun saakka siksi, että sen aihe, villieläinten salametsästys ja käyttö kaupallisiin tarkoituksiin, ei ollut täysin tuttu, ja myös siksi, että teos kuvaa eteläafrikkalaista yhteiskuntaa. Kuvauksen taso on varmasti sopiva sellaiselle lapselle tai nuorelle, joka ei ole käynyt Afrikan mantereella eikä tiedä mitään apartheidin historiasta. Kirjan hahmoista vain yksi, taloudenhoitaja Jodie, on musta, ja vaikka hän on aktiivinen toimija, hänen roolinsa on tarinan kuljetuksessa marginaalinen. Lopussa esiintyy vielä shangaanien shamaani, joka on musta luonnossa elävä leijonankesyttäjä, mutta hän on hahmona lähes statisti.

Tekstin taso on niin simppeli, että uskoisin sen vetoavan eniten alakoululaisiin, vaikka Mia on tarinan aikana n. 12-14-vuotias. Teoksen päällimmäinen tarkoitus on herättää huomio leijonien salametsästykseen, ja eläinsuojelun näkökulmasta se varmasti toimii keskustelun herättäjänä. Henkilöhahmot taas ovat psykologisesti mustavalkoisia, ja teoksen hyvis-pahis-asetelma on ilmiselvä. Kuitenkin johtuen esteettisistä avuistaan tämä olisi elokuva, jonka katsoisin mielelläni jonkun kohderyhmään kuuluvan lapsen tai nuoren kanssa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 37/196: Etelä-Afrikka. Jos päädyn katsomaan leffan, voin myös kuitata tällä HELMET-haasteen kohdan 33: ”Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.”

Rapujen esikoulussa

Teos: Emma Rous: Au pair (Minerva, 2019)

Käännös: Sisko Ylimartimo

Emma Rous on brittiläinen esikoiskirjailija, jonka teos Au pair on ollut kansainvälinen hitti monessa maassa. Dekkareiden ja trillereiden saralla näkyy nyt useampiakin teoksia, joissa huomio keskittyy lastenhoitajiin, kotiapulaisiin ja au paireihin – itse luin äskettäin Pierre Lemaitren varsin kammottavan romaanin Verihäät ja odotan saavani käsiksi Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, josta olen lukenut eniten arvioita etukäteen. Au pairista en tiennyt mitään, mikä on aina hyvä asetelma. Teos myös kertoo ajasta, jolloin olen itsekin työskennellyt au pairina ja tutustunut heidän verkostoihinsa toisessa maassa – eli samastumispintaa riittää.

Tarina on hieman erilainen kuin mitä odotin, sillä tässä yläluokkaiseen perheeseen tuleva au pair on britti itsekin, eli teos ei kerro kulttuurieroista. 18-vuotias lontoolainen Laura saapuu Norfolkiin Summerbournen herraskaiseen residenssiin viettämään välivuotta lukion ja yliopiston välillä. Kylässä ei ole mitään tekemistä nuorille, joten Laura on vapaa-aikanakin isäntäperheensä käytettävissä. Perheen äiti Ruth on kotiäiti ja isä Dominic työskentelee viikot Lontoon Cityssä rahaa vuolemassa. Lauran ainoa tehtävä on kolmivuotiaan pikkuvanhan Edwinin kaitseminen silloin, kun talon emännällä on omia menoja.

Teosta on vaikea arvioida tekemättä juonipaljastuksia, mutta yritän antaa ruusuja ja risuja yleisimmällä mahdollisimmalla tasolla. Hyvää kirjassa oli, että kuvattu au pair-hahmo ei ollut ihmishirviö. Jännitys kirjassa on tosiaankin psykologista, ja väkivallan ja kauhun määrä pysyy hyvän maun rajoissa. Melodraamaa oli omaan makuuni liikaa, mutta psykologisesta näkökulmasta tyypit olivat asteen uskottavampia kuin joissain muissa suosituissa brittitrillereissä, joita olen viime aikoina lukenut (övereintä melodraamaa on ollut J.K. Tremaynella ja Ruth Warella). Myöskään alkoholilla ja huumeilla ei ollut suurta roolia, mikä on ollut niin yleistä joissakin teoksissa, että olen jo epäillyt kirjailijan kirjoittaneen niitä kännissä.

Paikallisesta folkloresta ja 90-luvun ajankuvasta olisin voinut lukea enemmänkin. Luontokuvaus, ja varsinkin rantaelämän kuvaus oli herkullista, vaikkakin vähäistä, eletäänhän tässä meren sylissä ja opetetaan rapuja käymään esikoulua. Vaikka teoksen isäntäperhe kuuluu varakkaaseen yläluokkaan, he tuntuvat löytävän elämänilonsa hyvin samanlaisista asioista kuin muutkin kyläläiset – kuten luonnosta. Teos keskittyy luokkaeroihin huomattavasti vähemmän kuin tämäntyyppiset teokset yleensä.

Teos keskittyy sukusalaisuuksiin, sisarussuhteisiin, perintökysymyksiin ja riskiraskauksiin. En tiedä, johtuuko Britannian lainsäädännöstä, että siellä yhteiskunnan ulkopuolella synnyttäminen on ainakin jossain vaiheessa ollut mahdollista – koska siellä ei ole pidetty samanlaista kattavaa henkilörekisteriä kuten esimerkiksi Pohjoismaissa. Yksityisen kätilön rooli jäi myös kutkuttamaan – eli pohdin, millaisia salaisuuksia he saattavat kantaa, jos lapsia ei ole pakko rekisteröidä heti syntymän jälkeen. Kysymys kotisynnytyksistä herätti minussa taas eettistä pohdintaa, ja tämän romaanin luettuani katsoin asiaa hieman eri näkökulmasta kuin olen katsonut ennen.

Kirjan kaksi aikatasoa toimivat hyvin, kokonaisuus oli tasapainoinen ja jännitys tiivistyi loppua kohti. Luultavasti tämä teos nousee lukemieni brittitrillereiden parhaimmistoon (Goodreads 4 tähteä), kun aika moni muu on jäänyt laimeaksi tuttavuudeksi.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirjailijan ainoa teos.” Teos sopii moneen haastekohtaan, eli on varsinainen kirjajokeri.

Riihitiellä tapahtuu taas

Teos: Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018)

Lauri Aleksis Kivi on Suomen Sanomien rikostoimittaja, komeetta, joka taannoin ratkaisi poliisin sijaan pelätyn Perhesurmaajan mysteerion. Hän on 42-vuotias aikuisen poptähden Oceanin isä, joka nuorena pakeni vastuutaan tyttären huoltamisesta. Isä ja Ocean alias Aava ovat löytäneet toisensa vasta sen jälkeen, kun tyttärestä on tullut jääkiekkoareenoja täyttävä tähti. Molemmilla on takanaan synkkiä asioita, yhteisiä ja erillisiä.

Mutta kjäh, Nekalan Riihitie mainitaan kirjassa taas kerran rosoisena kohteena. Anteeksi epäobjektiivinen arvioni, tämä on teoksessa todella pieni yksityiskohta, mutta se naurattaa minua, koska pari viikkoa sitten kerroin kerääväni Nekalaan sijoittuvia romaaneja. Nyt niitä on jo kolme, ja kahdessa niistä seikkaillaan Riihitiellä, huonokuntoisissa puukerrostaloissa, numeroissa 12 ja 15. Hiltusen teoksessa Tampereella liikutaan takaumien kautta, ja kuvaukseen liittyy dysfunktionaalisia perheitä. Hervannassa asuu erittäin epämiellyttävä eläintentäyttäjäisä, jonka rooli pahan levittämisessä on merkittävä.

Minulle tuli tästä teoksesta etäisesti mieleen Juha Itkosen rocktähtiaiheiset romaanit, jotka eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Tämä romaani, dekkarin ja psykologisen trillerin sekoitus, ei nyppinyt yhtä paljon kuin Itkosen teokset, koska tähän mahtuu muutakin kuin nousujohteista glamour-elämää. Lauri Kivi itse on julkisuutta kaihtava toimittaja, josta kuitenkin on vastoin tahtoaan tullut pikkujulkkis. Omassa arjessaan hän viihtyy parhaiten Itäkeskuksen Prisman hyllyjen välissä, mutta hänen ”sylttytehtaansa” on Pohjois-Karjalan Outokummussa.

Teoksen pääteemana ovat kadonneiden ihmisten kohtalot, sillä Kivi on saanut kokea läheisen katoamisen jo teininä. Tämän jälkeen hän on päätynyt toimittajan urallaan tekemään juttuja kadonneista, mutta kun Amanda Pääskyn, kadonneen poptähden, äiti tulee pyytämään häneltä apua yksityisesti, hän ei koe pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjassa on siis kaksi hyvin samankaltaista nuorta tähtöstä, jotka ovat vaarassa, ja joiden henkinen kehitys kärsii ylipaisuneen egon vuoksi.

Tässä teoksessa ja viimeksi lukemassani on jotain yhteistä: sekä Hiltunen että Nieminen kertovat stalkkerin mielenmaisemasta. Ero kirjojen välillä on, että Hiltusen teoksessa stalkkeri on oikeasti häiriintynyt ja tarina on paikoitellen kammottava. Hänen pakkomielteellään nuorista laulajatypyistä on pitkät juuret ja henkilökohtainen historia, johon kuuluu traumaattinen isäsuhde ja ulkonäköön liittyvä itsetunto-ongelma. Ihan tyypillinen julkkisstalkkauskeissikään tämä ei ole, sillä ”tavallisemmissa” tarinoissa tekijän ja uhrin suhde on paljon hatarampi. Juonellisesti sytyin kyllä enemmän Hiltusen tarinasta, vaikka siihen ei mahtunut huumoria oikeastaan lainkaan.

Hiltusen kieli on paikoitellen niin pelkistettyä, että lauseet töksähtelevät lyhyyttään. Toisaalta tämä sähkösanomatyyli ei anna mahdollisuuksia sanojen turhaan kuorrutteluun, mutta välillä odotin nyansoituneempaa viestintää. Kieli on toiminnallista, ja varmasti myös helposti muille kielille kääntyvää – ja näyttää, että ainakin hänen esikoisensa olisi ollut menestyksekäs Saksassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 46: ”Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.”

Oodi kuvitteelliselle kissalle

Teos: Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla (Tammi, 2018)

Jokunen aika sitten kuuntelin väsyneenä Veera Niemisen esikoisteosta Avioliittosimulaattori, mutta kuuntelu jäi kesken enkä sisällöstäkään muista paljoa muuta kuin että se kertoi maajussin morsiamesta. Ajattelin kuitenkin, että nämä ihmissuhdeaiheiset teokset olisivat mukavia kuunneltavia, kun niissä on selkeä dramaturginen vire. Onhan Avioliittosimulaattori ollut menestys myös kesäteatterien lavoilla.

Kirjassa puhuvat vasta eronnut pariskunta, Piipe ja Juri, joilla on hyvin eriävät käsitykset eron syistä. Piipellä on haasteita mielenterveytensä kanssa, ja Juri on lähtenyt, koska ei enää jaksa naisen toilailuja. Piipellä on myös paras ystävä Eetu, jota kohtaan Juri on kokenut mustasukkaisuutta, koska ystävyys on tuntunut saumattomammalta kuin hänen parisuhteensa naisen kanssa. Eetu ja Piipe harrastavat syrjäseutujen hylättyjen postilaatikoiden räjäyttämistä ja makkaraperunoiden syöntiä öisillä grillikioskeilla, reissuilla, jonne Juri ei mahdu mukaan. Ja kun Jurin postilaatikko räjähtää, hänen on tehtävä tiliä menneistä vuosista.

Romaani kertoo räväkällä tyylillä stalkkauksesta, molemminpuolisesta vainoharhaisuudesta ja todellisuuden murenemisesta. Piipen keksimät källit eivät ole kevyimmästä päästä, ja hänen energiansa keskittyvät varsinkin taloudelliseen harmiin. Välillä hän käy paikan päällä herättämässä kauhua, välillä toimii postin ja netin kautta. Eetun mukana hengailu kostoreissuilla on vähintäänkin kyseenalaista, varsinkin, kun hän on välillä jopa primus motor ilkeyksien keksijänä.

Nieminen osaa ryömiä syvälle stalkkerinaisen ihon alle, ja kuvatut tilanteet ovat uskottavia. Kuitenkin koin, että hän käyttää tolkuttoman paljon tilaa psykologisointiin ja tunnevellomiseen niin, että lopputuloksena on pitkittynyt yritys antaa Piipelle diagnoosia. Teos ei veny dekkariksi tai psykologiseksi trilleriksi, mutta sitä voinee lukea chicklitinä. Toisaalta voin hyvin kuvitella myös mieslukijoiden pitävän tästä, koska myös miesnäkökulma on vahva.

Kuvitteellinen Heimo-kissa saa teoksessa suuren roolin, ja se on myös turvaolento siksi, ettei kukaan voi viedä sitä Piipeltä pois. Kissakuvaukset olivat hauskoja ja mielikuvituksellisia. Kissa kyllä kuoleekin, mutta sen symbolinen arvo pysyy vahvana.

Luulen, että tämä teos avautuu parhaimmin vasta eronneille, ja varsinkin niille, joilla itsellä on ollut haasteita parisuhteisiin ripustautumisen kanssa. Kirja näyttää hyvin, tosin liioitellusti, niitä mekanismeja, joita moni voi itsessäänkin tunnistaa, jos eroaminen on ottanut koville. Kostoajatukset kun ovat inhimillisiä, mutta harvapa löytää exän kostamiseen rikoskumppanin.

Ehkä eniten kirjassa rasitti, että varsinkin alkuvaiheessa sen hahmot olivat melkein historiattomia, ei oikein mistään kotoisin. Piipen työelämän haasteet alkavat näkyä vasta loppua kohti, enkä ainakaan tällä kuulemalla keksinyt, mitä hän teki työkseen. Äänikirjana teos oli sopivan mittainen, vain reilut viisi tuntia, mutta olisin pysynyt paremmin kärryillä tekstiä lukien. Kepeysasteella tämä on parin tunnin lukemisto, jos sen lukee painettuna kirjana (126 s.). Ja tiivis kerronta toimi parhaiten; tästä aiheesta en olisi jaksanut lukea viidensadan sivun avainromaania.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 39: ”Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.”

Syrakusalaisen pyhimyksen hengestä

Teos: Sabine Forsblom: Betinka (S&S, 2018)

Suomennos: Helene Bützow ja Laura Kulmala

Betinka on romaani, jonka aloitin viime vuonna ruotsiksi, en siihen kyennyt sen rikkaan kielen vuoksi, ja vaihdoin nyt kieltä. Ymmärtääkseni tätä kasvutarina on trilogia, josta vain yksi osa on suomennettu. Teos sijoittuu suomenruotsalaisvoittoiselle pikkupaikkakunnalle 1970-luvulle, jossa kaikki eivät ole porvareita eivätkä koe kuuluvansa bättre folkiin.

Betinka on nuori nainen, joka ei oikein tiedä, mihin piiriin kuulua. Entinen paras ystävä Susanne, kunnanarkkitehdin tytär, osaa dokata strategisesti menettämättä hikipingon mainettaan, ja edustaa samalla isänsä Lions-tapaamisissa. Hänen suuresti ihailemansa seurapiirikuningatar Gunta asuu paheksutuilla juoppotaloilla, mutta samalla kylän Daltonin veljekset varmistavat, että Gunta valitaan Lucia-neidoksi samalla tavalla kuin muualla varmistetaan, että mahdollisimman moni äänestää RKP:tä. Syrakusalaisen pyhimyksen henki siis voi olla sellainenkin, että se lankeaa myös köyhien ja osattomien ylle. Baarien ylimeikattu sussukin voi olla Lucia, sillä eletään edistyksellisiä aikoja.

Betinkan kodissa ei porvareita äänestetä, ja ruokakin ostetaan Elannosta. Isä on ottanut lopputilin töistä solidaarisuussyistä, ja äiti joutuu raatamaan maustekalan pakkaajana koko perheen puolesta. Äidin käsiin on ikuisesti parkkiintunut kalalienten haju. Matka kodista pursiseuroille ja vierasvenesatamiin on symbolisesti pitkä.

Mutta huh huh, kuinka Forsblom osaa kirjoittaa! Minua ei ole koskaan suurimmin innostanut 70-luku romaanikirjallisuuden saralta, kun en osaa päättää, kuuluvatko siitä kertovat teokset jo historiallisiin romaaneihin vai pitäisikö niitä lukea nykykirjallisuutena. Olen 70-luvun lapsi, enkä vieläkään osaa kirjoittaa siitä vuosikymmenestä (80-90-luvuista osaan paremminkin). Kirjaa lukiessa tuli jopa fiilis, että menneisyys todella on vieras maa, vaikka nuorten kokemat asiat (päihteet, seksuaaliset sekoilut, jopa raiskaukset) olivat varmasti samansuuntaisia kuin nykyään.

Kirjassa Betinka on 15-vuotias, juuri rippikoulun käynyt, ikäisekseen varhaiskypsä ja hän on kirjaimellisesti niellyt aikansa. Forsblom suorastaan tykittää ajankuvaa niin, että aivan kaikkia koordinaatteja en edes tunnista. Miesihanteita ovat niin David Bowie, Marc Bolan kuin Che Guevara, ja nuorisotalon discossa soitetaan protestimielessä biisiä ”Shöteem”, jossa ranskaa mongertava pariskunta ihan oikeasti on SILLEEN!

Suurimmat naurut sain kuitenkin koulukuvauksista, enkä ole koskaan lukenut karmivampaa kuvausta jumppatunneista. Jos tällä eivät telinevoimistelun traumat poistu, niin sitten ei millään. Vaikka itsellänikin niitä on, en kai ole vieläkään päässyt niistä eroon niin, että voisin niistä näin hulvattomasti kirjoittaa.

Teinin kielen kuvauksessa Forsblom on suvereeni. Kielellisesti teos on kokeileva, ja romaania lukiessa on oltava tarkkana. Asioita näytetään enemmän kuin selitetään. Loppua kohti en enää pysynyt kärryillä kaikkien sivuhahmojen suhteista toisiinsa, koska heitä oli paljon ja heihin viitattiin kovin kursorisesti. Tämä oli teoksen ainoa rasite, eli nautin tunnelmista, mutta en ymmärtänyt kaikkea lukemastani edes suomen kielellä.

Teos todennäköisimmin avautuu parhaiten keski-ikäisille lukijoille, tai ainakin niille, joilla on jotain muistikuvaa ajasta, jolloin kaupassa käyntikin oli poliittista. Pienen työläisyhteisön meininki on ollut aika lailla samansuuntaista myös kokonaan suomenkielisillä alueilla, eikä tämä teos ainakaan liioittele suomenruotsalaisuuden kliseitä. Blogissani olen arvioinut suht runsaasti suomenruotsalaista kirjallisuutta, ja Forsblomin ja Peter Sandströmin teokset ovat olleet molemmat raikkaan erilaisia kulttuurisesti. Forsblom ehkä menee kliseiden murtamisessa vielä pidemmälle, eli teos kannattaa lukea varsinkin silloin, jos on kyllästynyt kuvauksiin rapujuhlista.

Elefanttiruohon peittämää historiaa

Teos: Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus, 2018)

Suomennos englannista: Jaana Kaparinen-Jatta

Indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous on tehnyt pitkän matkan päästäkseni luokseni. Kirja julkaistiin alun perin Indonesiassa vuonna 2002, se ”breikkasi” englanninnoksena vuonna 2015, ja vihdoin suomennettiin viime vuonna. Suomennettiin englannista, koska indonesian taitoisia kääntäjiä saa varmasti etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Sain e-kirjan Elisa Kirjan tarjouksena, jossa lunastetaan kuussa kaksi krediittiä. Kirjan hinnaksi jäi siis 3,45 e, mikä on hyvä hinta uudehkosta maailmankirjallisuuden helmestä. Mainostan kaupallisia palveluja harvemmin, mutta tämä tuntuu kunnon diililtä – ja on hieno lahjaidea sellaiselle, joka lukee maltillisesti. Itse käytin krediittini tähän maahaasteeseen, eli sain Etelä-Korean ja Indonesian kuitattua Elisan antimilla.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, ja erityisen vaikeaa se on niille, joiden feminismi on länsikeskeistä. Se kertoo naisista, jotka elättävät itseään seksityöllä, prostituution historiallisesta kehityksestä näillä Itä-Intian maustesaarilla, ja heidän huonosta kohtelustaan. Naisnäkökulma kirjassa on vahva, eivätkä he suurimman osan ajasta koe olevansa uhreja, mutta raiskatuksi he tulevat vähän väliä, ja raiskauksia kuvataan uskollisesti. Lisäksi kaikkien päähenkilöiden, niin miesten kuin naisten, kielenkäyttö on karkeaa, ja ”huora” on miltei kunnianimi kirjan universumissa.

Kirjassa Halimundan satamakaupungin pääprostituoitu Dewi Ayan synnyttää neljännen tyttärensä 52-vuotiaana, kuolee viikon päästä synnytyksestä ja herää henkiin uudelleen 21 vuoden päästä tavatakseen aikuisen kuopuksensa, jonka rumuus on tehnyt hänestä paarian. Ironisesti tyttären nimeksi tuli Kauneus, eikä tytär ole päässyt kouluunkaan, koska rujo ulkonäkö olisi karkottanut muut oppilaat. Tyttären on kasvattanut mykkä taloudenhoitaja Rosinah, joka on saanut jäädä asumaan madamen taloon.

Toisaalta kirjan nimi viittaa vanhoihin satuihin, kuten legendaan prinsessa Rengganisista, joka joutui sulkeutumaan huoneeseensa kirousta aiheuttavan kauneutensa vuoksi. Liian kauniit, kadehdittavat prinsessat tuntuvat olevan satujen peruskauraa vähän kaikkialla, enkä ainakaan itse osannut haltioitua näistä jopa kuluneen oloisista muistin fragmenteista.

Satuja kerrotaan erikoisissa paikoissa, ja niihin liitetään eroottisia merkityksiä. Liian kaunis, kirottu Alamanda, Dewi Ayanin esikoinen, kertoo satuja kiusatakseen tyrannimaista aviomiestään sängyssä, samalla kun käyttää metallisia lukkoalushousuja estääkseen tämän raiskauksen. Samalla tässä taistellaan kaksitoistavuotiaiden lapsivaimojen oikeudesta palata koulun penkille.

Kirjassa eletään toista maailmansotaa ja sen jälkeisiä vuosikymmeniä. Maa itsenäistyy, ja viimeiset hollantilaiset evakuoidaan. Suurin osa heistä on lähtenyt jo sodan aikana, ja Dewi Ayan olisi myös päässyt muuttamaan ”emämaahan”, onhan hän puoliksi valkoinen. Paikoitellen kirjan henkilöiden etnisyydet hämmensivät, ja myös uskonnollinen ”kuuluminen”. Saarella on taistelua sieluista kristinuskon ja islamin välillä.

Kommunismin ja ammattiyhdistysliikkeen rooli maan kehityksessä 1940-luvulta eteenpäin on suuri, ja kommunistihahmot ovat teoksessa hieman oikeamielisempiä ja moraalisempia kuin muut kyläläiset.

Vaikka kirja on äärimmäisen rikas historiallisten koordinaattien ja maagis-realististen muodonmuutosten saralla, koin, että se pyrkii enemmän alleviivaamaan henkilöidensä omituisuutta ja korostamaan idän ja lännen kulttuurieroja kuin etsimään yhteisesti jaettavia teemoja. Itse asiassa tällaista tilannetta en muista kokeneeni aikoihin, kun olen lukenut kirjaa maasta, jossa en ole käynyt ja jonka kulttuuria tunnen huonosti. Välillä joissain itäaasialaisteoksissa jään ihmettelemään tunneilmaisua, mutta esimerkiksi viime aikoina lukemani korealais- tai kiinalaisteokset ovat silti ”kolahtaneet” jollain toisella tasolla.

Tämän teoksen lukeminen takkusi alusta saakka, vaikka tiesin tekstin olevan ansiokasta. Ymmärtämisen vaikeus ei ollut kielellistä, sillä Kurniawanin kieli ei ole aivan niin rönsyilevää kuin eräiden tämän genren mestareiden. Häntä on verrattu Salman Rushdieen ja Gabriel Garcia Marqueziin, koska hän karnevalisoi kansallisen historiankirjoittamisen samantyyppisin keinoin. Ehkä vaikeuteni johtui kyllästymisestä tämän tyyppisiin Suuriin Romaaneihin – kirjassa oli liikaa henkilöitä, joista kenenkään ihon alle en päässyt kunnolla.

Maahaasteessa olen kohdassa 33/196: Indonesia. Tämä on ensimmäinen lukemani indonesialaisteos (jos Bali-aiheisia länsimaisten kirjailijoiden höttökuvauksia ei lasketa), enkä usko aivan heti törmääväni uusiin. Blogini alkuvaiheessa olen lukenut kaksi malesialaisteosta, jotka molemmat olivat huomattavasti helpompia sulattaa kuin tämän teoksen fantasmagorinen julmuus. Luin tämän miltei vastahakoisesti, mutta on mahdollista, että toisessa tilanteessa se olisi miellyttänyt minua enemmän.

Kiitos Jeesus tiskikoneesta

Teos: Katja Kärki: Jumalan huone (Bazar, 2019)

Tammikuu on puolessavälissä, ja jo nyt minulla on edessä ensimmäinen vuoden uutuuskirja. Kiitos Bazarille ennakkokappaleesta, päätin kysyä sitä, koska oli ikävä Pohjois-Karjalaan. Tämä teos tulee kirjakauppoihin 29.1., mutta sitä saa ruotia jo ennen julkaisupäivää.

Romaani Jumalan huone kertoo Martikaisen suvun vahvoista naisista, jotka ovat kaikki omalla tavallaan hukassa Jumalasuhteensa kanssa. On Elsa, joka lähtee lukion jälkeen klaanin rajusta sylistä henkselit paukkuen, on Maria-täti, joka sinnittelee sen reunoilla ja on Aili-isotäti, joka villin nuoruuden jälkeen päätyy yhteisön vaikuttajaksi, taivaan portinvartijaksi. Miesten syntejä ei syynätä läheskään yhtä tarkasti kuin naisten, ja siksi he harvemmin lähtevät, elleivät ole ”ruotsintautisia”.

Teos kertoo minulle tärkeistä paikoista, Lieksasta ja Jyväskylästä, ja lestadiolaisuus lukuunottamatta sen maailma on minulle kauttaaltaan tuttua. Varsinkin himomarjastaminen. Ja leipominen, pakastimien täyttö kansalaishyveenä. Naiseuden yltiöpäinen suorittaminen. Tällaista oli 70-80-luvuilla myös ei-uskovissa kodeissa. Varmasti moni lähestyy tätä teosta tuttuuden kautta, vaikka ei olisi kokenut seurakunnan vanhimpien puhuttelua.

Kirjan aika-akseli on pitkä, se pitää sisällään melkein vuosisadan, ja osoittaa lestadiolaisen liikkeen ”tunkkaistumisen” eli opin muuttumiseksi koko ajan sitä ahdasmielisemmäksi, mitä modernimpaan yhteiskuntaan siirrytään. ”Elävä usko” tappaa ihmisistä ilon, älyn ja uteliaisuuden, eikä heillä ole enää muuta keskusteltavaa kuin oman mahan sisältö, olipa siellä täytekakkua tai vauva. Kirjassa syödään koko ajan ja tolkuttomasti, koska se on ainoa nautinto, joka tämän opin mukaan ei ole syntiä.

Olin alkuosassa jopa pitkästynyt, koska Elsan ensimmäisessä kertomuksessa ei paljoa muuta tapahtunut kuin marjastamista ja navettahommia. Maalaisarjen kuvausta kirjaan mahtuu paljon, ja ymmärrän, miksi Kärki on niin valinnut: pelkkää lestadiolaisuuden angstia kun on liian raskasta lukea. Puoltaväliä kohti teos todella levittää siipensä, ja varsinkin kuvaukset Elsan ja Marian seikkailuista ”maailmassa” ovat huikeita. Koin, että tiivistämisen varaa olisi ollut arjen askareiden kuvauksessa, varsinkin, kun marjastamista ja navettahommia on useassa kohdassa. Toisaalta kuvaukset työelämästä, kuten maahanmuuttajien kielenopetuksesta, ovat avaavia.

Martikaisen suvulla riittää salaisuuksia koko Karjalalle jakaa, ja osa niistä liittyy ylirajaiseen historiaan. Jossain taustalla lymyilee loikannut desantti Sergei, joka osasi rakastaa Marian äitiä hellemmin kuin raaka ja karkea Mauri. Elsa haluaisi kusta isoisänsä haudalle, eikä Maria haluaisi tämän kanssa samaan taivaaseen. Ruotsiin muuttanut Paavo-eno ei tiedä tehneensä itsemurhaa, mutta saa myöhemmin yhteyden siskoonsa Mariaan. Sukulaissuhteet ovat monimutkaisia, ja lukija joutuu pinnistelemään niiden selvittämisessä. Koska tyypeillä on eri vanhempia kuin uskotaan, koko ajan tulee epäilys, sekaantuuko joku velipuoleensa tai serkkuunsa.

Tämä oli räväkämpi kertomus kuin muut lukemani lahkolaiskuvaukset (mm. Pauliina Rauhala, Ben Kalland, Terhi Törmälehto), ja uskon myös, että se saattaa herättää pahennusta. Toisaalta hahmojen kaikki pahat teot eivät johdu uskosta, vaan myös sodan traumoista – tai silkasta ilkeydestä, jota ei aina tarvitse psykologisoida. Suurin uskontokritiikki esitetään kollektiivista syntien anteeksiantoa kohtaan, mikä johtaa myös siihen, että lapset joutuvat kasvamaan aikuiseksi insestiin taipuvaisten sukulaistensa kanssa senkin jälkeen, kun hyväksikäyttö on paljastunut.

Luin muita blogiarvioita teoksesta ja koen olevani vastarinnan kiiski, koska pidin ehdottomasti eniten Elsan ”rappioelämän” kuvauksesta Jyväskylässä. Muut bloggarit eivät näytä tuosta osiosta pitäneen, koska siinä kiroiltiin ja käytettiin huumeita. Opiskelijaelämän kuvaus on valovuosien päässä omista kokemuksistani, ja luin aivan hoomoilasena, että tuliko Jyväskylään jossain vaiheessa jopa kansankeittiö. Vaihtoehtonuorten mellastaminen oli raikasta ja loi loistavan kontrastin Lieksa-Nurmes-radanvarren ilottomaan, paikalle jämähtäneeseen meininkiin.

Jumalan huone noudattaa kirjoittajakoulussa oppimaani mottoa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken.” Teemoja uskonnon, sukusalaisuuksien, lasten hyväksikäytön ja naisten aseman lisäksi ovat muun muassa monikulttuurisuus ja homofobia, eli kantaaottavuutta tästä ei ainakaan puutu. Jäin pohtimaan tämän teoksen antia myös ajankohtaisten Oulun tapahtumien valossa, mutta en pysty ilmaisemaan monimutkaista ajatusvyyhteä tässä tilassa. Jotain nuorten haavoittuvuudesta siinä tilanteessa, kun on kasvettu totaalisessa ”pussissa”, mielessäni kuitenkin on.

Luin teoksen kahdessa päivässä, ja se tuntui suurelta urakalta. Tälle teokselle kannattaa antaa aikaa, mutta suositukseni on lämmin siksikin, että elämyksiä se tarjoaa aivan kaikenlaisille lukijoille. Kuten muidenkin vastaavien lahkoaiheisten teosten, myös tämän kanssa jään sydän pamppaillen odottamaan kommentteja Rauhanyhdistysten sisällä. Vaiennetaanko tämä teos, vai käykö tällekin kuin Pauliina Rauhalan teoksille, joita lestadiolaiset tilasivat nettikaupat tyhjiksi, kun eivät kehdanneet oman kylän kirjakaupasta teosta ostaa?

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 49: ”Vuonna 2019 julkaistu kirja.”