Peijaiset mangrove-metsässä

Teos: Maryse Condé: Färden genom mangroven (Pocketförlaget, 2008)

Käännös ranskasta ruotsiksi: Helena Böhme

Viime syksynä postasin kiinnostuneena vaihtoehto-Nobel-kisasta, koska listalla oli monia jo hieman unohtamiani maailmankirjallisuuden suosikkeja. The New Academy-kisan voitti, ehkä monien yllätykseksi, guadeloupelaissyntyinen, monella mantereella vaikuttanut Maryse Condé (s. 1937), jonka tuotannossa painottuu karibialaisten ”juurten” lisäksi läntisen Afrikan historia.

Vuonna 2016 löysin hänen teoksensa Rihata, jota pidin yhtenä sen vuoden parhaimpana lukemani teoksena. Tämän sain lukea Annikki Sunin hienona suomennoksena, joten ymmärryksen kanssa ei ollut haasteita. Nyt kaivan hyllynlämmittimieni joukosta ruotsinnoksen alkuperäisteoksesta Traversée de la mangrove (1989), ja oloni kirjaa lähestyessä on hutera. Kyllä, luen edelleen kirjoja ruotsiksi harvakseltaan, mutta enimmäkseen suomenruotsalaista tai ruotsalaista siirtolaiskirjallisuutta alkuperäiskielellä. Karibialainen teos ruotsiksi menee reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja myös kirjan kieli vaikuttaa haasteelliselta jo sanaston tasolla. Viime vuosikymmenellä, kun kävin enemmän Ruotsissa, minulla on ollut tapana hamstrata erikoisempaa maailmankirjallisuutta pokkareina, koska tämän tyyppisiä aarteita oli usein paljousalennuksessa tyyliin kolme 100 kruunulla. Yksi parhaita asioita Ruotsissa onkin, että siellä voi napata mukaansa laadukasta karibialaista naiskirjallisuutta minkä tahansa aseman kirjakioskilta.

Tässä romaanissa keskiössä on pieni kyläyhteisö, Rivière au Sel, joka sijaitsee mangrovemetsän keskellä. Kylä elää muun muassa puusepäntaidoillaan, mutta väkimäärä on kutistumassa massamaastamuuton vuoksi. Kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät Pariisiin elämään kalpeaa elämää, mutta mahtuu joukkoon myös paluumuuttajia, jotka eivät ihannoi valkoisten kulttuuria samalla tavalla kuin nuoret ummikot. Väestö kylässä on aidon monikulttuurista, mukaan mahtuu niin intialais- kuin kiinalaisperäistä väkeä, ja viime aikoina suvut ovat iloisesti sekoittuneet keskenään.

Romaanissa kuolee mystinen, yhteisön hylkimä älyköksikin itseään tituleeraava mies, Francis Sanchor, joka on ennen kuolemaansa ryhtynyt kirjoittamaan romaania talonsa kuistilla. Kukaan ei tiedä, mistä Sanchorin varallisuus tulee, ja kylä ihmettelee hänen tiluksilleen tulevia tavaratoimituksia. Sanchor löydetään metsän reunalta kasvot mutaan painettuina, ja kylä kokoontuu viettämään hänen ruumiinvalvojaisiaan siitä huolimatta, etteivät kaikki ole edes puhuneet miehen kanssa tämän ollessa elossa.

Francis on ehkä kuubalainen, ja hän on puheittensa mukaan toiminut lääkärinä useassa Afrikan maassa. Kylän naiset käyvät häneen kuumana, eikä sängynlämmittäjistä ole pulaa. Nuori kukkatarhurin tytär Mira rakastuu häneen, äitipuolensa harmiksi, joka on myös pitänyt muukalaista rakastajanaan. Erityisen tarkka mies on siitä, ettei jättäisi saarelle perillisiä, ja hän panee muusansa juomaan keittämiään aborttilääkkeitä. Mies herättää kylän miehissä närää ja naisissa mustasukkaisuutta, mutta sydäntään hän ei ole antamassa helpolla kenellekään. Kuitenkin Mira synnyttää hänelle pojan, joka ei tule koskaan näkemään isäänsä.

Rakkaustarina tai eroottinen seikkailu tämä romaani ei kuitenkaan ole, vaan kertoo enemmän saaren yhteisöllisyydestä ja kollektiivisesta muistista. Tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin saarella maksetaan jo lapsilisiä ja paikalliset työntekijät ovat järjestäytyneitä ammattijärjestöihin. Ihmisillä on kodinkoneita, jopa cd-soittimia, eikä kylässä kärsitä nälästä. Aika moni on käynyt lukion, ja eläkkeellä olevista lukion opettajistakin osa on naisia. Naiset ovat vahvoja, ja kykeneviä elättämään itseään myös ilman miehistä suojaa.

Ainakaan mikään kehitysmaakertomus tämä teos ei ole, toisin kuin esimerkiksi Rihata, joka oli rankkaa parodiaa kehitysretoriikasta kylmän sodan aikaan fiktiivisessä afrikkalaisessa maassa. Rihata oli ilkeämpi ja terävämpi teos kuin tämä, mutta tässä kirjassa ansiokasta on moniäänisyys ja luonnon kuvaus. Teos todella avaa kaamoksessa kykkivän vilukissan aisteja: ylang-ylangpuut kukkivat, yössä tuoksuu huumaava tähtianis ja aamiaiseksi kerätään tuoreita tähtihedelmiä.

Condén kertoman mukaan Guadeloupe esiintyy rauhan ja hyvinvoinnin tyyssijana, jossa turismi oli ainakin tuossa maailman vaiheessa vielä siedettävällä tasolla. Saarella käy ranskalaisia ja kanadalaisia surffareita, joita suvaitaan, mutta kaikki eivät katso hyvällä paikallisten miesten seka-avioliittoja ranskalaisten naisten kanssa. Paikallisuuden ja monikulttuurisuuden kuvauksena romaani lunastaa paikkansa, sillä se kertoo yhteisöstä, jossa luottamus tai uskollisuus eivät pohjaudu pelkälle etniselle tai uskonnolliselle ryhmään kuulumiselle.

Ymmärsin kirjasta ehkä 75%, eikä ongelmia tuottaneet karibialaiset termit, vaan ihan perusruotsalainen sanasto. Kieli oli astetta monimutkaisempaa kuin vaikka ruotsalaisessa dekkarissa tai kuvauksessa mamuvoittoisesta lähiöstä, jossa puhutaan blattesvenskaa. Todellinen haaste tosin olisi lukea Condén kirjoja alkuperäiskielellä ranskaksi. Karibian englantien kanssa olen vielä kartalla, mutta karibianranskan varianteista minulla ei ole minkäänlaista tuntumaa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 18/196: Guadeloupe.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s