Sanskriittilaisen neidon pauloissa

Teos: Vasyl Kozeljanko: Hopeinen hämähäkki (Basam Books, 2006)

Suomennos: Eero Balk

Tavallaan suorittamani maahaaste on myös kirjojen ”konmaritusta”: sitä tulee tutkittua pinoja, joihin ei ole koskenut vuosiin, ja pohdittua myös niistä luopumista. Tein kuitenkin oikein, kun en viime muutossa heittänyt pois eksotiikkaosastoani, varsinkaan näitä lukemattomia hyllynlämmittäjiä. Nyt hyllystä löytyivät täsmäteokset Ukrainaa ja Albaniaa varten – molemmat teoksia, joita en ole jaksanut viime vuosikymmenellä kuin vilkaista, molemmat aihepiireiltään aivan liian vaativia silloiselle mielentilalleni.

Ukrainalainen Vasyl Kozeljanko (1957-2008) oli yksi maan menestyksekkäimpiä kirjailijoita myös kansainvälisesti. Hän kehitti oman ”vaihtoehtoisen Ukrainan historian” koulukuntansa, ja kirja, jota luen on yksi hänen tunnetuimpiaan. Tunnetumpi hän kai kuitenkin on ollut Itä-Euroopan maissa kuin Länsi-Euroopassa, sillä en löytänyt häneen viittaavia artikkeleita englanniksi, mutta jokusen saksaksi.

Romaani on puoliksi dekkari, puoliksi ilkikurinen veijariromaani, jossa rikosten selvittäminen jää lapsipuolen asemaan muulta kohkaamiselta. Päähenkilöinä ovat nuoret rikoskomisariot, saksalaistaustainen Helmut ja unkarilaistaustainen Karol, jotka on palkattu jäljittämään suuren maailman rikollisia Cernautin kaupungin paremmissa piireissä. Etsivät saavat käyttöönsä aivan liikaa valtion rahaa, joka kuluu alkoholiin, keikarin varusteisiin ja maksullisiin naisiin. Tarina alkaa vuodesta 1938, ja liikkuu ajallisesti monilla tasoilla.

Miesten huomion keskipisteenä on rikollisten sijaan mystinen leidi, ”sanskriittilainen” Maria Vidatha. Tuo kansallinen luokitus lukee hänen pakolaisille annetussa Nansen-passissaan. Suurin osa tuolla statuksella kulkevista ihmisistä ovat Venäjän valkoemigrantteja, mutta Marian alkuperä on todellinen arvoitus. Hänen oletettu intialaisuutensa ei vakuuta nuoria poliisimiehiä, mutta ulkonäölliset avut kylläkin. Valloituksessaan kilpakosijat eivät valitettavasti pääse pitkälle, mutta rukkasten saaminen puolin ja toisin vahvistaa heidän ystävyyttään.

Kirjassa nauretaan varsinkin tuon ajan nousevalle nationalismille, natsisympatioille, ja rikkaan yläluokan ”henkisille” harratuksille kuten vapaamuurariudelle. Teos sijoittuu Romanian puolelle, vaikka siinä on monia ukrainalaishahmoja. Kaupunki siis kuului ennen toista maailmansotaa Romanialle, mutta kuuluu nykyään Ukrainalle ja tunnetaan nimellä Chernivtsi. ”Pikku Wieninäkin” tunnettu kaupunki oli ennen toista maailmansotaa kosmopoliitti kulttuurikeskittymä, jossa varsinkin juutalaisten osa oli merkittävä.

Vaihtoehtoisen historian saralla kirjassa kuljetaan Jeesuksen aikaisten hopearahojen reittiä monesta Euroopan kohteesta kohti Bagdadin toria 1000-luvulle. Bagdadin torikuvaus onkin loistelias, ja voisi toimia itsenäisenä novellina. Myös kirjan nimi on houkutteleva arvoitus, jonka salaisuus pysyy aivan loppumetreille saakka.

Jos minulta kysyttäisiin kirjan juonen tiivistelmää, en osaisi sitä antaa. Ansiokasta siinä on tunnelmallisuus, ajan hengen kattavuus, ja varsinkin ruokakulttuurin antelias kuvaus (kukapa tietää, mitä aineksia on kaspiankääryleissä?). Toisaalta hahmoissa ei ole kummoista psykologista syvyyttä, eikä varsinkaan naisnäkökulma ole kovin onnistunut. Tämä on miehinen kirja, jossa naiset näyttelevät miehisen halun objektin roolia. Kuitenkaan nämä poliisihahmot eivät ole erityisen machoja, vaan heidän touhuistaan tulee enemmän mieleen lukiolaishuumori.

Joku aasinsilta päässäni muodostui tämän teoksen ja suomalaisen Mikko Porvalin historiallisten dekkarien välille, vaikkakin nämä ovat eri tasoisia kielellisesti. Porvalin dekkareissa ansiokasta on huolellinen taustatyö, mutta kaunokirjallisesta näkökulmasta ne ovat helpohkoja viihdekirjoja. Tämä romaani taas loistaa kielensä vuoksi, ja varsinkin omituisen, vanhahtavan sanaston. Tosin en voisi kuvitella, että tämä teos olisi taipunut suosituksi kirjasarjaksi – sellaiseksi se on aivan liian härö.

Silti täytyy tunnustaa, että kuljin edelleen tämän teoksen kanssa ymmärrykseni äärirajoilla siksi, että siinä a) vilisi ukrainalaisia termejä, joita ei aina kunnolla selitetty, b) minulla ei ollut tarpeeksi tietoa tuon alueen etnisistä jännitteistä, eli osa siihen liittyvästä huumorista meni ohi, ja c) en ole tottunut lukemaan dekkareita, jotka ovat näin kunnianhimoisia kielellisesti. Suuren osan ajasta olin kirjasta hämmentynyt, ihan hyvällä tavalla. Kirjan ymmärtäminen vaatinee keskivertolukijalta kontekstin huolellista kartoittamista. Hyvää romaanissa tosin oli, ettei Kozeljanko sorru helppojen historian oppituntien antamiseen ulkomaisille, pihalla oleville lukijoilleen. Minun tuli ainakin nyt kerrattua, mikä alue oli Bessarabia, koska en koskaan kouluaikoina tajunnut, mihin alueeseen sillä viitattiin.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 34/196: Ukraina. Teos voisi myös sopia kohtaan Romania, mutta kyseessä kuitenkin on ukrainalaisen nykykirjailijan teos, eli noudatan sijoituksessa kansallisuusperiaatetta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s