Albanialainen verensiirto

Teos: Ismael Kadare: Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976)

Suomennos: Kyllikki Villa

Kirjahaaste etenee vimmaisesti, vaikka olen pulassa näiden kirjojen kanssa, joita en aivan vapaasta tahdosta lukemistoihini olisi valinnut. Keskeneräisiä on jo varmaan 10, pari-kolme ovat niin tylsiä tai mauttomia, etten voi haaskata aikaani niiden loppuun saattamiseen – posketonta väkivaltaa, misogyniaa, huonoa kieltä tai muuten junnaavia juonenkäänteitä. Jos tällaista on vielä tiedossa yli 400 sivun formaatissa, aikuisen ihmisen kuuluisi voida sanoa sille ”ei kiitos”, vaikka olisi kuinka jännittävä lukuhaaste menossa.

Harjoittelen nyt siis perääntymistä. Huonoja kirjoja julkaistaan liikaa, ja huonoimmista huonoimmat ovat yleensä tuoreita suomalaisteoksia. Luokatonta kuraa tuutataan ulos myös Ruotsissa ja Britanniassa. Huonoimmista huonoimmat tulevat yleensä julkkiksilta tai puolijulkkiksilta, jotka johtuen kuuluisuudestaan ovat saaneet kustannussopimuksen, vaikka mitään näyttöä kirjallisista lahjoista ei ole.

Indonesia-rasti tökkii pahasti, vaikka siihen lukemani kirja ei ole kaunokirjallisista ansioista heikoimmasta päästä. Tähän väliin kiilasivat sitten nämä itäeurooppalaiset hyllynlämmittimet. Albanialaisen Ismail Kadaren (s. 1936) teos ei ole liian väkivaltainen eikä mauton, ja verrattuna äsken lukemaani ukrainalaisteokseen sen juonikin tuntuu ymmärrettävältä. Kadare eli kotimaassaan Albaniassa maan hallituksen epäsuosiossa aina vuoteen 1990 saakka, jolloin hän pääsi muuttamaan Ranskaan. Hän voitti Man Booker-palkinnon vuonna 2005, ja on myös saanut monia muita, pienempiä kirjallisuuspalkintoja ympäri maailmaa.

Kadare on opiskellut aikanaan kirjallisuutta Maxim Gorki-instituutissa Moskovassa. Jonkunlainen kommunisti hän kai on ollut, mutta samalla suuri totalitarismin kriitikko. Häntä pidetään Albanian Solzenitsyninä, ja hän kirjoittaa enimmäkseen äidinkielellään, mutta myös jonkun verran ranskaksi. Miehen tuotanto on monipuolinen ja laaja, ja lukemani kirja kuuluu aivan tuotannon alkupäähän.

Kivisen kaupungin kronikka (alkuteos v. 1971) kertoo toisesta maailmansodasta lapsen näkökulmasta. Siinä eletään eteläalbanialaisen Girokasterin kaupungissa, joka on rakennettu kivisille, viettäville rinteille. Girokasterissa ei tavallisilla ihmisillä ole vielä sodan alkaessa sähköjä, ja sellaisia maailman ihmeitä kuin silmälaseja pidetään paholaisen merkkeinä. Kaupunkia riivaa taikausko, jota varsinkin fasistiset voimat osaavat käyttää taitavasti hyväkseen. Ihmiset pelkäävät hiusten tai kynnen palojensa joutuvan vääriin käsiin ja lapset etsiskelevät kivisiltä kujilta näistä tehtyjä ”taikapalloja”. Elokuvien lisäksi kaupunkilaisilla ei ole oikein muita hupeja kuin eläinten lahtaamisen seuraaminen teurastamoissa.

Olen aloittanut tämän romaanin kerran aiemminkin ja olin jo masentua ensimmäisen kappaleen aikana. Toisaalta kirjassa on myös huumoria, vaikkakin Kadaren kirjoitustyyli on kuivahko ja toteava. Kirjan poikakertoja tarkkailee maailmaa aidosti lapsen silmin. Vaikka hän osaa jo lukea ja on ehkä ikäisekseen pikkuvanha, hän kyselee hassuja lapsen kysymyksiään läheisiltään. Välillä hänet lähetetään ”virkistymään” äitinsä vanhempien luo maaseudulle, jossa leipä on leveämpää ja jossa pojan isoisä viihdyttää tätä oudoilla turkkilaisilla lukemistoillaan. Poika näkee arabian kirjaimiston ”muurahaisina”, ja ihmettelee isoisänsä kykyä lukea vierasperäistä tekstiä.

Kirjassa on outoja sivuhenkilöitä, kuten siivoushullu täti, joka ei suostu syömään kyläpaikoissa kuin omista astioistaan, hermafrodiiti naapuri, joka otetaan koteihin tekemään ”naisten töitä”, parrakkaita naisia ja lukion opettaja, jonka pakkomielteenä on kissojen tappo biologian tuntien demoja varten. Opettaja jatkaa kissojen jahtaamista myös sen jälkeen, kun koulu suljetaan ja kaupunkilaiset evakuoidaan maalle. Eläinrääkkäys saattaa olla tässä vaikea pala niellä, jos ei osaa suhteuttaa sitä historialliseen kontekstiin. (Samaa angstia luin myös korealaisen Han Kangin Vegetaristiin liittyvistä kommenteista – aika moni on jättänyt sen kesken koiranrääkkäyskohtauksen vuoksi.)

Kirjassa käydään läpi koko sodan historia tavallisten, työväenluokkaisten tai alemman keskiluokan edustajien näkökulmasta. Kovin kummoista patriotismia nämä monen kilpailevan vallan miehittämät kansanmiehet ja -naiset eivät sodan aikana koe. Italialaisiin on maassa totuttu paremmin kuin saksalaisiin, mutta myös italialaisten sotilaiden tapa käyttää naismaisia hajusteita kummastuttaa paikallisia. Oman maalaiset partisaanisissit nähdään sodan lopussa maan vapauttajina, mutta kansan poliittinen lukutaito on kirjavan hataraa. Monia lähinnä kiinnostaa, onko punaviiksinen Iosif Stalin muhammetilainen, ja moni on siinä uskossa, että hän on.

Puolet romaanin tarinasta tapahtuu pommisuojissa ja bunkkereissa, joissa nuori kertoja tarkkailee omituisia aikuisia. Aikuiset näkevät sodan verensiirtona, jonka jokaisen kansan kuuluu läpikäydä neljän-viidenkymmenen vuoden välein. Vereen ja kiveen liittyvien metaforien määrä on teoksessa suuri. Kiinnostavinta teoksessa oli kuvaus pojan 17-vuotiaan tädin karkaamisesta partisaaniksi vuorille, ja oletuksesta sissien villistä seksielämästä. Minulla on kutina, että Kadaren tuotannosta voisi löytyä lisääkin tarinoita tuosta sissitoiminnasta, ei niin poliittisesti korrektissa muodossa.

Verrattuna äsken lukemaani ukrainalaisteokseen tässä romaanissa todella oli vahva naisnäkökulma, ja mummot, äidit ja tädit olivat miehiä tomerampia toimijoita joka suhteessa. Omituiset albanialaiset nimet kutkuttivat kieleni kantoja, kuten tädit Xhemo ja Xhexhua.

Maahaasteessa olen kohdassa 35/196: Albania.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s