Kiitos Jeesus tiskikoneesta

Teos: Katja Kärki: Jumalan huone (Bazar, 2019)

Tammikuu on puolessavälissä, ja jo nyt minulla on edessä ensimmäinen vuoden uutuuskirja. Kiitos Bazarille ennakkokappaleesta, päätin kysyä sitä, koska oli ikävä Pohjois-Karjalaan. Tämä teos tulee kirjakauppoihin 29.1., mutta sitä saa ruotia jo ennen julkaisupäivää.

Romaani Jumalan huone kertoo Martikaisen suvun vahvoista naisista, jotka ovat kaikki omalla tavallaan hukassa Jumalasuhteensa kanssa. On Elsa, joka lähtee lukion jälkeen klaanin rajusta sylistä henkselit paukkuen, on Maria-täti, joka sinnittelee sen reunoilla ja on Aili-isotäti, joka villin nuoruuden jälkeen päätyy yhteisön vaikuttajaksi, taivaan portinvartijaksi. Miesten syntejä ei syynätä läheskään yhtä tarkasti kuin naisten, ja siksi he harvemmin lähtevät, elleivät ole ”ruotsintautisia”.

Teos kertoo minulle tärkeistä paikoista, Lieksasta ja Jyväskylästä, ja lestadiolaisuus lukuunottamatta sen maailma on minulle kauttaaltaan tuttua. Varsinkin himomarjastaminen. Ja leipominen, pakastimien täyttö kansalaishyveenä. Naiseuden yltiöpäinen suorittaminen. Tällaista oli 70-80-luvuilla myös ei-uskovissa kodeissa. Varmasti moni lähestyy tätä teosta tuttuuden kautta, vaikka ei olisi kokenut seurakunnan vanhimpien puhuttelua.

Kirjan aika-akseli on pitkä, se pitää sisällään melkein vuosisadan, ja osoittaa lestadiolaisen liikkeen ”tunkkaistumisen” eli opin muuttumiseksi koko ajan sitä ahdasmielisemmäksi, mitä modernimpaan yhteiskuntaan siirrytään. ”Elävä usko” tappaa ihmisistä ilon, älyn ja uteliaisuuden, eikä heillä ole enää muuta keskusteltavaa kuin oman mahan sisältö, olipa siellä täytekakkua tai vauva. Kirjassa syödään koko ajan ja tolkuttomasti, koska se on ainoa nautinto, joka tämän opin mukaan ei ole syntiä.

Olin alkuosassa jopa pitkästynyt, koska Elsan ensimmäisessä kertomuksessa ei paljoa muuta tapahtunut kuin marjastamista ja navettahommia. Maalaisarjen kuvausta kirjaan mahtuu paljon, ja ymmärrän, miksi Kärki on niin valinnut: pelkkää lestadiolaisuuden angstia kun on liian raskasta lukea. Puoltaväliä kohti teos todella levittää siipensä, ja varsinkin kuvaukset Elsan ja Marian seikkailuista ”maailmassa” ovat huikeita. Koin, että tiivistämisen varaa olisi ollut arjen askareiden kuvauksessa, varsinkin, kun marjastamista ja navettahommia on useassa kohdassa. Toisaalta kuvaukset työelämästä, kuten maahanmuuttajien kielenopetuksesta, ovat avaavia.

Martikaisen suvulla riittää salaisuuksia koko Karjalalle jakaa, ja osa niistä liittyy ylirajaiseen historiaan. Jossain taustalla lymyilee loikannut desantti Sergei, joka osasi rakastaa Marian äitiä hellemmin kuin raaka ja karkea Mauri. Elsa haluaisi kusta isoisänsä haudalle, eikä Maria haluaisi tämän kanssa samaan taivaaseen. Ruotsiin muuttanut Paavo-eno ei tiedä tehneensä itsemurhaa, mutta saa myöhemmin yhteyden siskoonsa Mariaan. Sukulaissuhteet ovat monimutkaisia, ja lukija joutuu pinnistelemään niiden selvittämisessä. Koska tyypeillä on eri vanhempia kuin uskotaan, koko ajan tulee epäilys, sekaantuuko joku velipuoleensa tai serkkuunsa.

Tämä oli räväkämpi kertomus kuin muut lukemani lahkolaiskuvaukset (mm. Pauliina Rauhala, Ben Kalland, Terhi Törmälehto), ja uskon myös, että se saattaa herättää pahennusta. Toisaalta hahmojen kaikki pahat teot eivät johdu uskosta, vaan myös sodan traumoista – tai silkasta ilkeydestä, jota ei aina tarvitse psykologisoida. Suurin uskontokritiikki esitetään kollektiivista syntien anteeksiantoa kohtaan, mikä johtaa myös siihen, että lapset joutuvat kasvamaan aikuiseksi insestiin taipuvaisten sukulaistensa kanssa senkin jälkeen, kun hyväksikäyttö on paljastunut.

Luin muita blogiarvioita teoksesta ja koen olevani vastarinnan kiiski, koska pidin ehdottomasti eniten Elsan ”rappioelämän” kuvauksesta Jyväskylässä. Muut bloggarit eivät näytä tuosta osiosta pitäneen, koska siinä kiroiltiin ja käytettiin huumeita. Opiskelijaelämän kuvaus on valovuosien päässä omista kokemuksistani, ja luin aivan hoomoilasena, että tuliko Jyväskylään jossain vaiheessa jopa kansankeittiö. Vaihtoehtonuorten mellastaminen oli raikasta ja loi loistavan kontrastin Lieksa-Nurmes-radanvarren ilottomaan, paikalle jämähtäneeseen meininkiin.

Jumalan huone noudattaa kirjoittajakoulussa oppimaani mottoa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken.” Teemoja uskonnon, sukusalaisuuksien, lasten hyväksikäytön ja naisten aseman lisäksi ovat muun muassa monikulttuurisuus ja homofobia, eli kantaaottavuutta tästä ei ainakaan puutu. Jäin pohtimaan tämän teoksen antia myös ajankohtaisten Oulun tapahtumien valossa, mutta en pysty ilmaisemaan monimutkaista ajatusvyyhteä tässä tilassa. Jotain nuorten haavoittuvuudesta siinä tilanteessa, kun on kasvettu totaalisessa ”pussissa”, mielessäni kuitenkin on.

Luin teoksen kahdessa päivässä, ja se tuntui suurelta urakalta. Tälle teokselle kannattaa antaa aikaa, mutta suositukseni on lämmin siksikin, että elämyksiä se tarjoaa aivan kaikenlaisille lukijoille. Kuten muidenkin vastaavien lahkoaiheisten teosten, myös tämän kanssa jään sydän pamppaillen odottamaan kommentteja Rauhanyhdistysten sisällä. Vaiennetaanko tämä teos, vai käykö tällekin kuin Pauliina Rauhalan teoksille, joita lestadiolaiset tilasivat nettikaupat tyhjiksi, kun eivät kehdanneet oman kylän kirjakaupasta teosta ostaa?

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 49: ”Vuonna 2019 julkaistu kirja.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s