Elefanttiruohon peittämää historiaa

Teos: Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus, 2018)

Suomennos englannista: Jaana Kaparinen-Jatta

Indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous on tehnyt pitkän matkan päästäkseni luokseni. Kirja julkaistiin alun perin Indonesiassa vuonna 2002, se ”breikkasi” englanninnoksena vuonna 2015, ja vihdoin suomennettiin viime vuonna. Suomennettiin englannista, koska indonesian taitoisia kääntäjiä saa varmasti etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Sain e-kirjan Elisa Kirjan tarjouksena, jossa lunastetaan kuussa kaksi krediittiä. Kirjan hinnaksi jäi siis 3,45 e, mikä on hyvä hinta uudehkosta maailmankirjallisuuden helmestä. Mainostan kaupallisia palveluja harvemmin, mutta tämä tuntuu kunnon diililtä – ja on hieno lahjaidea sellaiselle, joka lukee maltillisesti. Itse käytin krediittini tähän maahaasteeseen, eli sain Etelä-Korean ja Indonesian kuitattua Elisan antimilla.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, ja erityisen vaikeaa se on niille, joiden feminismi on länsikeskeistä. Se kertoo naisista, jotka elättävät itseään seksityöllä, prostituution historiallisesta kehityksestä näillä Itä-Intian maustesaarilla, ja heidän huonosta kohtelustaan. Naisnäkökulma kirjassa on vahva, eivätkä he suurimman osan ajasta koe olevansa uhreja, mutta raiskatuksi he tulevat vähän väliä, ja raiskauksia kuvataan uskollisesti. Lisäksi kaikkien päähenkilöiden, niin miesten kuin naisten, kielenkäyttö on karkeaa, ja ”huora” on miltei kunnianimi kirjan universumissa.

Kirjassa Halimundan satamakaupungin pääprostituoitu Dewi Ayan synnyttää neljännen tyttärensä 52-vuotiaana, kuolee viikon päästä synnytyksestä ja herää henkiin uudelleen 21 vuoden päästä tavatakseen aikuisen kuopuksensa, jonka rumuus on tehnyt hänestä paarian. Ironisesti tyttären nimeksi tuli Kauneus, eikä tytär ole päässyt kouluunkaan, koska rujo ulkonäkö olisi karkottanut muut oppilaat. Tyttären on kasvattanut mykkä taloudenhoitaja Rosinah, joka on saanut jäädä asumaan madamen taloon.

Toisaalta kirjan nimi viittaa vanhoihin satuihin, kuten legendaan prinsessa Rengganisista, joka joutui sulkeutumaan huoneeseensa kirousta aiheuttavan kauneutensa vuoksi. Liian kauniit, kadehdittavat prinsessat tuntuvat olevan satujen peruskauraa vähän kaikkialla, enkä ainakaan itse osannut haltioitua näistä jopa kuluneen oloisista muistin fragmenteista.

Satuja kerrotaan erikoisissa paikoissa, ja niihin liitetään eroottisia merkityksiä. Liian kaunis, kirottu Alamanda, Dewi Ayanin esikoinen, kertoo satuja kiusatakseen tyrannimaista aviomiestään sängyssä, samalla kun käyttää metallisia lukkoalushousuja estääkseen tämän raiskauksen. Samalla tässä taistellaan kaksitoistavuotiaiden lapsivaimojen oikeudesta palata koulun penkille.

Kirjassa eletään toista maailmansotaa ja sen jälkeisiä vuosikymmeniä. Maa itsenäistyy, ja viimeiset hollantilaiset evakuoidaan. Suurin osa heistä on lähtenyt jo sodan aikana, ja Dewi Ayan olisi myös päässyt muuttamaan ”emämaahan”, onhan hän puoliksi valkoinen. Paikoitellen kirjan henkilöiden etnisyydet hämmensivät, ja myös uskonnollinen ”kuuluminen”. Saarella on taistelua sieluista kristinuskon ja islamin välillä.

Kommunismin ja ammattiyhdistysliikkeen rooli maan kehityksessä 1940-luvulta eteenpäin on suuri, ja kommunistihahmot ovat teoksessa hieman oikeamielisempiä ja moraalisempia kuin muut kyläläiset.

Vaikka kirja on äärimmäisen rikas historiallisten koordinaattien ja maagis-realististen muodonmuutosten saralla, koin, että se pyrkii enemmän alleviivaamaan henkilöidensä omituisuutta ja korostamaan idän ja lännen kulttuurieroja kuin etsimään yhteisesti jaettavia teemoja. Itse asiassa tällaista tilannetta en muista kokeneeni aikoihin, kun olen lukenut kirjaa maasta, jossa en ole käynyt ja jonka kulttuuria tunnen huonosti. Välillä joissain itäaasialaisteoksissa jään ihmettelemään tunneilmaisua, mutta esimerkiksi viime aikoina lukemani korealais- tai kiinalaisteokset ovat silti ”kolahtaneet” jollain toisella tasolla.

Tämän teoksen lukeminen takkusi alusta saakka, vaikka tiesin tekstin olevan ansiokasta. Ymmärtämisen vaikeus ei ollut kielellistä, sillä Kurniawanin kieli ei ole aivan niin rönsyilevää kuin eräiden tämän genren mestareiden. Häntä on verrattu Salman Rushdieen ja Gabriel Garcia Marqueziin, koska hän karnevalisoi kansallisen historiankirjoittamisen samantyyppisin keinoin. Ehkä vaikeuteni johtui kyllästymisestä tämän tyyppisiin Suuriin Romaaneihin – kirjassa oli liikaa henkilöitä, joista kenenkään ihon alle en päässyt kunnolla.

Maahaasteessa olen kohdassa 33/196: Indonesia. Tämä on ensimmäinen lukemani indonesialaisteos (jos Bali-aiheisia länsimaisten kirjailijoiden höttökuvauksia ei lasketa), enkä usko aivan heti törmääväni uusiin. Blogini alkuvaiheessa olen lukenut kaksi malesialaisteosta, jotka molemmat olivat huomattavasti helpompia sulattaa kuin tämän teoksen fantasmagorinen julmuus. Luin tämän miltei vastahakoisesti, mutta on mahdollista, että toisessa tilanteessa se olisi miellyttänyt minua enemmän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s