Oodi kuvitteelliselle kissalle

Teos: Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla (Tammi, 2018)

Jokunen aika sitten kuuntelin väsyneenä Veera Niemisen esikoisteosta Avioliittosimulaattori, mutta kuuntelu jäi kesken enkä sisällöstäkään muista paljoa muuta kuin että se kertoi maajussin morsiamesta. Ajattelin kuitenkin, että nämä ihmissuhdeaiheiset teokset olisivat mukavia kuunneltavia, kun niissä on selkeä dramaturginen vire. Onhan Avioliittosimulaattori ollut menestys myös kesäteatterien lavoilla.

Kirjassa puhuvat vasta eronnut pariskunta, Piipe ja Juri, joilla on hyvin eriävät käsitykset eron syistä. Piipellä on haasteita mielenterveytensä kanssa, ja Juri on lähtenyt, koska ei enää jaksa naisen toilailuja. Piipellä on myös paras ystävä Eetu, jota kohtaan Juri on kokenut mustasukkaisuutta, koska ystävyys on tuntunut saumattomammalta kuin hänen parisuhteensa naisen kanssa. Eetu ja Piipe harrastavat syrjäseutujen hylättyjen postilaatikoiden räjäyttämistä ja makkaraperunoiden syöntiä öisillä grillikioskeilla, reissuilla, jonne Juri ei mahdu mukaan. Ja kun Jurin postilaatikko räjähtää, hänen on tehtävä tiliä menneistä vuosista.

Romaani kertoo räväkällä tyylillä stalkkauksesta, molemminpuolisesta vainoharhaisuudesta ja todellisuuden murenemisesta. Piipen keksimät källit eivät ole kevyimmästä päästä, ja hänen energiansa keskittyvät varsinkin taloudelliseen harmiin. Välillä hän käy paikan päällä herättämässä kauhua, välillä toimii postin ja netin kautta. Eetun mukana hengailu kostoreissuilla on vähintäänkin kyseenalaista, varsinkin, kun hän on välillä jopa primus motor ilkeyksien keksijänä.

Nieminen osaa ryömiä syvälle stalkkerinaisen ihon alle, ja kuvatut tilanteet ovat uskottavia. Kuitenkin koin, että hän käyttää tolkuttoman paljon tilaa psykologisointiin ja tunnevellomiseen niin, että lopputuloksena on pitkittynyt yritys antaa Piipelle diagnoosia. Teos ei veny dekkariksi tai psykologiseksi trilleriksi, mutta sitä voinee lukea chicklitinä. Toisaalta voin hyvin kuvitella myös mieslukijoiden pitävän tästä, koska myös miesnäkökulma on vahva.

Kuvitteellinen Heimo-kissa saa teoksessa suuren roolin, ja se on myös turvaolento siksi, ettei kukaan voi viedä sitä Piipeltä pois. Kissakuvaukset olivat hauskoja ja mielikuvituksellisia. Kissa kyllä kuoleekin, mutta sen symbolinen arvo pysyy vahvana.

Luulen, että tämä teos avautuu parhaimmin vasta eronneille, ja varsinkin niille, joilla itsellä on ollut haasteita parisuhteisiin ripustautumisen kanssa. Kirja näyttää hyvin, tosin liioitellusti, niitä mekanismeja, joita moni voi itsessäänkin tunnistaa, jos eroaminen on ottanut koville. Kostoajatukset kun ovat inhimillisiä, mutta harvapa löytää exän kostamiseen rikoskumppanin.

Ehkä eniten kirjassa rasitti, että varsinkin alkuvaiheessa sen hahmot olivat melkein historiattomia, ei oikein mistään kotoisin. Piipen työelämän haasteet alkavat näkyä vasta loppua kohti, enkä ainakaan tällä kuulemalla keksinyt, mitä hän teki työkseen. Äänikirjana teos oli sopivan mittainen, vain reilut viisi tuntia, mutta olisin pysynyt paremmin kärryillä tekstiä lukien. Kepeysasteella tämä on parin tunnin lukemisto, jos sen lukee painettuna kirjana (126 s.). Ja tiivis kerronta toimi parhaiten; tästä aiheesta en olisi jaksanut lukea viidensadan sivun avainromaania.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 39: ”Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s