Portugalia ristiin rastiin

Teos: Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta (Into, 2019)

Lyhyessä ajassa olen löytänyt ja lukenut jo kaksi Anu Patrakan Portugaliin sijoittuvaa dekkaria. Patrakka on keski-iässä kirjailijan uran aloittanut downshiftaaja, joka asuu tätä nykyä Portossa, ja sijoittaa myös teoksensa tähän Atlantin rannikkomaisemaan. Kirjojen päähenkilö on rikoskomisario Rui Santos, jolla tuntuu olevan myös suomalaisia tuttavia.

Syyllisyyden ranta on sarjan kolmas osa, jossa kerrotaan enemmän suomalaisista downshiftaajista kuin aiemmissa osissa. Kirjassa katoaa keski-ikäinen taidemaalari Rafael Pikijoki, joka on muuttanut vaimonsa kanssa pieneen kalastajakylään luomaan toista uraansa ja keskittymään taiteeseen. Rafaelin vaimo Pia on kärsimätön edessä olevan läpimurron suhteen, koska pariskunnalla ei ole säästöjä, eikä muutakaan toimeentuloa ole tiedossa syvän talouslaman runtelemassa maassa. Rafaelin maalaukset käsittelevät enimmäkseen kuolemaa, eivätkä myy sisustuselementteinä, vaikka ovat saaneet positiivista huomiota kriitikoilta. Perheen aikuinen tytär on kuollut anoreksiaan, ja poikakin kamppailee kehonkuvaan liittyvien kysymysten ympärillä mallina Milanossa.

Pariskunnan meininki on herkullisen makaaberiä, eikä ”toinen elämä” vuoristokylässä suju sen mallikkaammin kuin aiempi elämä meren rannalla, syyllisyyden rannikolla. Patrakka kuvaa pienen vuoristokylän arkea juurevasti, näyttäen varsinkin kylän miesten patriarkaalisen omistushalun ja mustasukkaisuuden. Maaseudun syrjäytyminen on myös vahva teema, mutta kyläläiset eivät luovu 70 centin kahvilakahveistaan. Portugalissa bensikseltä saa kaljaa, ja kylän poikamiehet aloittavat sen litkimisen jo aamuyhdeksältä. Toisaalta kylässä yritetään maatilamatkailulla, mutta sekin yrittäjä on hollantilainen.

Nämä dekkarit ovat kiinnostaneet minua enemmän kulttuurin kuvauksena kuin dekkareina, mutta se tuskin on dismeriitti hyvälle kirjallisuudelle. Eläydyin varsinkin joulu-bacalhaun (eli turskan) jonotukseen, vaikka kirjan aika-akselissa oli kesä. Rui Santosin ja Rita Pereiran viipyilevästä romanssista oli korkeat odotukset, enkä saanut pettyä. Dekkareina lukemani teokset sijoittuvat vähemmän väkivaltaiseen, yhteiskunnalliseen päähän. Ruokaa ja romantiikkaa ne tarjoavat vähintään yhtä paljon kuin jännitystä.

Ainakin nämä kaksi lukemaani tarinaa olivat toisistaan poikkeavia, ja niissä tarinallisuus korostui enemmän kuin rikostekninen tarkkuus. Ylipäänsä suosittelen sarjaa kaikille, jotka haaveilevat uudesta elämästä Atlantin rannikolla, leppoistajille, fiilistelijöille ja meriuimareille.

Pakolaisuuden mikrohistoriaa

Heikki Hiilamo: Näkymättömät sankarit. Suomalaisten salainen apu Chilen vallankaappausten uhreille. (Into, 2018)

Chileläiset olivat vietnamilaisten rinnalla Suomen ensimmäisiä sodanjälkeisiä pakolaisia, ja heidän historiansa on monille melko tuntematonta. Heikki Hiilamo kirjoitti tietokirjan Kuoleman listat aiheesta jo vuonna 2010, mikä ainakin minulta jäi huomaamatta. Teos sai enemmän kiinnostusta Chilessä kuin Suomessa ja se käännettiin espanjaksi vuonna 2015. Hiilamo on ensi painoksen jälkeen syventänyt tutkimustyötään aiheesta, ja julkaisi toisen, laajennetun version teoksestaan viime joulukuussa. Uutta teosta varten on hankittu lisää tietoa Chilessä paikan päältä ja tehty työtä myös muun muassa STASI:n arkistossa Berliinissä.

Suomalaisilla oli 1970-luvulla toimivia kauppasuhteita Chileen varsinkin metsä- ja kupariteollisuuden saroilla. Tämän vuoksi maahan perustettiin ensimmäinen suomalaisedustusto vuonna 1972, ja huolimatta maan talouskriisistä ja sisäisestä sekasorrosta yhteistyötä suunniteltiin laajennettavaksi sosialistisen presidentti Allenden valtakaudella. Pinochetin vallankaappauksen jälkeen suomalaisten tuki chileläisille vainotuille vasemmistolaisille oli niin mittavaa, että Suomi-Chile-ystävyysseurassa oli parhaimmillaan jopa yli 100 000 jäsentä.

Kirjan tarina keskittyy pitkälti Tapani Brotherukseen, nuoreen diplomaattiin, joka toimi Chilen-suurlähettiläänä Pinochetin vallankaappauksen aikana ja sen jälkeen, ja hänen toimintaansa vasemmistolaisten toisinajattelijoiden pelastamiseksi. Suomella oli tuohon aikaan lämpimät suhteet DDR:ään, ja Chilessä se tarkoitti käytännössä sitä, että Suomi toimi DDR:n diplomaattisena suojelijana tilanteessa, jolloin Chileltä ja DDR:ltä olivat katkenneet diplomaattisuhteet. Näin Suomen avulla tuhannet chileläiset pääsivät muuttamaan Itä-Saksaan, kun taas Suomeen päätynyt pakolaiskiintiö jäi lopulta verrattaen pieneksi. Heidän historiastaan tosin olisin halunnut lukea enemmänkin. (Mahdollisesti sellaisia teoksia onkin jossain, mutta en ole saanut niitä käsiini.)

DDR oli myös monille chileläisille suositumpi muuttokohde kuin kylmä ja pohjoinen Suomi, ehkä siksi, että he luottivat enemmän avoimen kommunistiseen maahan, jonka koulutusjärjestelmä myös lupasi elämässä edistymistä. Myös chileläisten yhteistyö saksalaisten kanssa oli historiallisesti vahvempaa kuin pohjoismaisten. Monille chileläisille ei ollut väliä, tulivatko auttajat DDR:stä vaiko Länsi-Saksasta, vaan he kohtelivat heitä pelkkinä saksalaisina. Toisaalta Chile oli myös maa, jossa vielä 1970-luvulla löytyi useita natsisymbolein koristeltuja maatiloja.

Synkän pääteeman, lähes kansanmurhaa muistuttavien puhdistusten, lisäksi teoksessa on kiinnostavia anekdootteja suomalaisesta perspektiivistä. Hiilamo kertoo muun muassa 1970-luvulla löydetyistä suomalaisvanhuksista, jotka olivat päätyneet maahan vuosisadan alussa sattumalta rahtilaivoista. Poikkeustilassa kaikista maassa asuvista suomalaisista haluttiin tehdä listaus, ja vanhat merimiehet löytyivät katolisesta luostarista. Miehet alkoivat saada pientä eläkettä, josta valtaosa meni paikalliseen baariin. Toinen heistä sai myös kuulokojeen, jonka avulla hän onnistui taas saamaan yhteyden ympäröivään maailmaan.

Kuuntelin kirjaa lukiessani Victor Jaraa, tuota murhattua muusikkoa, joka ehti 40 ikävuoteen mennessä luoda melkoisen uran. Ennen kuolemaa sotilaat murskasivat hänen sormensa ja pakottivat soittamaan kitaraa Santiagon surullisenkuuluisalla jalkapallostadionilla, joka toimi massamurhien näyttämönä.

Maahaasteessa poikkean nyt hieman säännöistäni ja sijoitan teoksen kohtaan 44/196: Chile. Tämä siksi, että ainakin tässä historiikissä kaunokirjallisuus oli vahvana läsnä (muun muassa runsaina viitteinä Pablo Nerudan henkilöhistoriaan), ja teosta luki vähän kuin dekkaria, eli koin sillä olevan tiedonvälityksen lisäksi kaunokirjallista arvoa.

Krusiaalia työelämäpohdintaa

Teos: Markku Rönkkö: Ilmalinna (LIKE, 2019)

Sanni ja Fogeli ovat tuore nuoripari Espoon lähijunan varrella. Sanni, entinen henkkamaukan myyjä, on päässyt muuttamaan sossun avulla Helsingin puolelle pienen vauvansa kanssa, ja postissa töissä käyvä Fogeli harjoittelee kuumeisesti varaisän roolia rakkaansa luona. Lapsen biologisesta isästä vaietaan, mutta tämän maksamat elatusmaksut eivät riitä kasvavan lapsen menoihin edes nimeksikään.

Fogelilla on lojaaliuskonflikti uuden tyttöystävänsä ja bestiksensä Aslanin kanssa, jota Leijonaksikin kutsutaan. Aslan on yliopisto-opinnot kesken jättänyt sohvafilosofi, jonka kotijumalana toimii Slavoj Zizek. Fogeli on ainoa työpaikalla, joka jaksaa kuunnella tämän lennokkaita juttuja, ja mies kannustaa nuorempaansa opiskelemaan muutakin kuin logistiikka-alan irtisanomisten taktiikkaa.

Mikä tahansa kirja, jossa luetaan Slavoj Zizekiä, miellyttää minua, joten Zizekin maininta toimi mainiona sisäänheittäjänä teoksen maailmaan. Kirjassa eletään läntisen radanvarren nuhjuisemmissa baareissa, joita Espoossakin riittää, universumissa, jossa viikottainen tietovisa on viikon kohokohta. Siellä pivystää myös pyörätuoliin sidottu miljonääri johtaja Haarla, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä köyhien parissa tarjoamalla näille kierroksia. Johtaja Haarla löytää baarista Sannin äidin Sonjan, joka on Fogelin lailla juuri saanut potkut työstään maan suurimman mediatalon graafikkona. Hänet palkataan kuolevan miehen seuraneidiksi ja muotokuvamaalariksi palazzoon, jossa muut palkolliset ovat kroatialaisia.

Romaanin hahmojen tiet kruisailevat keskenään kutkuttavalla tavalla, ja kaikilla, myös saneerauksista vastuussa olevilla rikkailla, on yhtälaisia murheita ja syyllisyyttä repussaan. Työelämään liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin kirjan ”pihvi”, sillä Rönkkö näyttää erinomaisesti, kuinka ”krusiaalia” on pysyä puppugeneraattorien tahdissa, jos haluaa menestyä. Menestys ei kuitenkaan ole kirjan nuorille itseisarvo, vaan heidän maailmassaan rakennetaan ilmalinnoja yhteiskunnan ulkopuolelle, paikkoihin, joihin isoveljen turvakamera ei yllä. Kirjan paras osio oli Aslanin kirjoittama pitkä kirje ystävälleen, jossa hän jakaa tälle ilmaisen selviytymisen vinkkejä urbaanissa viidakossa.

Kun äsken lukemani Anna-Maria Eilitän romaanissa pysyttiin visusti Café Ursulan maksetuissa pöydissä, tässä romaanissa kerätään herkkusieniä sen takana. Ilmaisen ruoan kanavat ovat moninaiset, ja Rönkkö maalaa tulevaisuuden maisemaa, jossa entistä useampi joutuu opettelemaan luonon antimilla selviytymistä. Ihmisarvon säilyttäminen nousee teemaksi tilanteessa, jossa nuori Sanni sairastuu Crohnin tautiin eikä tulevaisuuden hoidosta ole takuita alati julmistuvassa varttituntikapitalismin maailmassa.

Luin viime vuonna sattumalta Rönkön aiemman romaanin Hajaannus, jossa sukellettiin vielä syvempiin vesiin kovia kokeneessa ihmismielessä. Ilmalinna on pienempi romaani kerronnan tasolla, jossa ei ole selkeää päähenkilöä ja aika-akselikin on rajatumpi. Temaattisesti Rönkkö kuitenkin profiloituu syrjään jääneiden ja kaltoin kohdelluiden puolustajana, ja tässä romaanissa varsinkin taloudellinen selviytyminen nousee keskeiseksi huolenaiheeksi. Mitä yhteistä sitten on kaiken hilloavilla isovanhemmilla, itsensä kieltävällä tyttären taitoluisteluun sijoittavalla yh-äidillä ja nuorilla sohvaperunavanhemmilla, jotka hukuttavat murheensa siideriin, se jää lukijan oivallettavaksi.

Tämä pieni kirja on lennokasta, urbaania parcouria, jossa luonto nostaa päätään joka nurkan takaa todellisuudessa, jossa kulttuuri lupaa ihmisille vähän. Vaikeita elämäntilanteita näytetään sievistelemättä, mutta tästä huolimatta kirjailija antaa hahmoilleen toivoa. Pidät tästä kirjasta, jos tykkäät pohdiskella nykymenon vaihtoehtoja, ja kyseenalaistaa markkinavoimien logiikkaa.

Etuoikeutettujen kuolemasta

Teos: Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (Atena, 2019)

Ilona on keski-ikäinen helsinkiläinen opettaja, joka saa surmansa kadulla auton yliajamana. Hänestä ei ole koskaan ollut muuta uutista lehdissä kuin uutinen kuolinonnettomuudesta. Onnellisena hän on elänyt keskiluokkaista elämäänsä, äitinä ja vaimona, eikä hänen elämäänsä mahtunut särön säröä. Kuoleman jälkeen hän jää stalkkaamaan läheisiään, levottomana sieluna, jonka kohtaloa ei ole vielä lyöty lukkoon. Hän on haamu, joka pystyy lukemaan kirjeitä ja päiväkirjoja, mutta ei voi maistaa viiniä eikä kokea muutakaan aistillista mielihyvää.

Kyseessä on esikoisromaani, joka sijoittuu kokonaan eteläiseen Helsinkiin, eiralaiseen hyvinvointikuplaan, jossa ihmisillä ei ole suuria murheita. Päähenkilö on ikätoverini, joten luin kirjaa enimmäkseen sukupolviromaanina. Ilonan kuolemaa edeltävä keski-iän kriisinpoikanen on käsinkosketeltava, ja kun vähän pintaa raaputtaa, alkaa tästäkin vaisusta suvusta löytyä ennalta-arvaamattomia nyansseja. Mutta kirjan pääpaino on hyvin koulutettujen keski-ikäisten pariskuntien juhlissa, aviomiehen juristipiirien itsetyytyväisessä pintakiillossa, merenrannan näyttäytymiskahviloissa ja asuntojen arvon arvioinnissa.

Pysyin hyvin mukana kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana, jolloin päähenkilö kuvaa omaa ruumiinavaustaan ja hautajaisiaan. Kerronnan tyyli oli hauskan kekseliäs, ja muistutti minua muun muassa Ian McEwanin näkökulmatekniikasta. Sitten alkoi puutuminen, ja teoksen loppuun saattaminen oli tuskaista. Toisenlaiselle lukijalle kirjan vähäeleisyys ja sen yksi ainoa juonellinen yllätys voi olla juuri riittävä elämys. Itse odotin kärsimättömänä ”pihviä”, jota ei tullut, vaan jäljelle jäi vain kauniita pintoja ja tunnelmapaloja.

Kirjassa kuunnellaan paljon musiikkia, ja viihdytään myös kirkkokonserteissa. Ilona on vahvemmin uskonnollinen hahmo kuin tämän tyyppisissä kaupunkilaiskertomuksissa yleensä. Kuitenkaan hengellinen vakaumus ei varsinaisesti näy hänen teoissaan, mutta hän on kiintynyt Agricolan kirkkoon, jossa hän tulee myös siunatuksi.

Minulla oli samansuuntaisia ymmärtämisongelmia tämän ja vasta lukemani toisen esikoisen, Sonia Paloahteen Aavistus-romaanin kanssa, jossa myös liikuttiin samoilla nurkilla, vielä rikkaammissa ja etuoikeutetummissa piireissä kuin tässä. Molemmissa kuvattiin ihmisiä, joille taloudellinen turvallisuus merkitsee eniten maailmassa ja joilla ei ollut kosketuspintaa muihin todellisuuksiin kuin omaansa. Tällaiset henkilöhahmot ovat yksiuloitteisia, ja alkavat pikkuhiljaa muistuttaa kykypuolueen vaalimainoksen mielenmaisemaa.

Olisin paljon mieluummin lukenut kuolemanjälkeisen romaanin vaikka henkilöstä, joka tulee haudatuksi sosiaalitoimiston sponsoroimassa säästöarkussa. Kirjan asetelma olisi antanut kimmokkeen vaikka kuinka hurjaan, törkeään, räävittömään, hirtehiseen näkökulmaan, mutta nyt lukija jäi vain pyörittelemään proseccolasiaan vaimean jazzin tahdissa, seuraten, kuinka vainajan naimattomat ystävät alkoivat piirittää tuoretta leskeä. Tämä ei riittänyt minulle romaanin sisällöksi, lukukokemus jäi vaillinaiseksi.

Sisäisen äänen vapauttamisesta

Teos: Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Äskettäin lukemani burmalaistarinat syöpyivät mieleeni voimallisesti, ja pian tämän jälkeen löysin samaisen Jan-Philipp Sendkerin romaanit, jotka noin ulkoiselta presentaatioltaan vaikuttivat minusta ensi silmäykseltä aika imeliltä.

Katselin hänen kirjojensa englannin- ja ruotsinkielisiä kansia, ja ne erosivat aika paljon tyyliltään. Nämä suomenkieliset nimet ja myös kansikuvat tuntuvat romanttisimmilta, kun taas muunkielisiä en olisi kannen perusteella arvellut romanttiseksi viihteeksi. Eikä lukemani teos sellainen ollutkaan – no, ehkä viihteellinen, muttei perinteisen romanttinen. Kirjan rakkaustarinoissa on säröjä, eikä lopullista täyttymystä ainakaan ole näkyvissä. Ne kertovat ehkä enemmän burmalaisesta perhe-elämästä ja ystävyydestä kuin romanttisesta rakkaudesta.

Teos kertoo neljääkymppiä lähestyvästä newyorkilaisesta bisnesjuristista Juliasta, joka on puoliksi burmalainen ja ikisinkku. Hän on päässyt tutustumaan isänsä kulttuuriin vasta aikuisiässä, ja isän kuoleman jälkeen pitää yhteyttä vanhempaan veljeensä, joka asuu Kalawin provinssikaupungissa ja myy työkseen käytettyjä kirjoja. Isällä oli mystinen taito kuulla läheistensä sydämenlyöntejä ja niiden kautta määritellä näiden henkistä tilaa. Tällaisesta taidosta on vaikea avautua länsimaailmassa, jossa sitä ehkä pidettäisiin mielenvikaisuutena. Tarina alkaa Julian hermoromahduksesta, jonka aikana hän alkaa kuulla itseään pelottavia ääniä. Ääni kuuluu tuntemattomalle naiselle, joka antaa tälle kummallisia neuvoja, ja kyllä, Julia on hyvin huolissaan mielenterveydestään.

Teoksen rinnakkainen tarina sijoittuu Burman kommunistihallinnon aikaan, jolloin nuori maalaisleski Nu Nu taistelee oikeudestaan pitää poikansa luonaan. Hänen kuopuksensa Thar Thar on veljistä nuorempi ja fyysisesti vahvempi, ja hänellä on länsimaisesta näkökulmasta katsottuna leimallisesti autistisia luonteenpiirteitä. Burmassa häntä pidetään levottomana sieluna, jolla on poikkeuksellisia kykyjä. Olikin kiinnostavaa lukea tämän lapsen kasvusta kerrottuna paikallisin käsittein. Äidin vaikea valinta poikien pelastamisessa muistuttaa vähän Sophien valinta-elokuvan tilannetta, ja näin kirja päätyy käsittelemään vaikeaa sodanjälkeistä traumaa, josta Nu Nu ei selviä hengissä.

Kirjaan mahtuu äärimmäistä julmuutta ja sotaleirien kauhua, mutta onneksi se ei kokonaan käsittele vain synkkää historiaa. Minulle teos esiintyi ensisijaisesti mielenterveyskirjana, mutta siinä on aimo annos buddhalaista viisautta, ja varsinkin loppuosan luostarikuvauksesta tuli vain kirkkaan hyvä mieli. Jos pidät tästä kirjasta, saatat pitää myös esimerkiksi Terhi Rannelan Kambodzaan sijoittuvasta Punaisten kyynelten talosta, joka on astetta rankempi kuvaus, mutta myös siinä korostuu toivon elementti. Tässä kirjassa mennään ehkä vielä syvemmälle paikalliseen kulttuuriin, koska kirjailija on rampannut siellä jo 90-luvulta saakka uskollisesti.

Luen varmasti pian myös sarjan ensimmäisen osan, jossa kerrotaan Julian lapsuudesta ja nuoruudesta kahden kulttuurin kasvattina. Kirjailijan monia eri käännöksiä googlaillessani sain käsityksen, että sarjalle olisi olemassa jo kolmaskin osa, mutta sitä ei ole vielä saatavilla suomeksi.

Kotisiionista kajahtaa

Teos: Suvi Ratinen: Matkaystävä (Otava, 2019)

Eletään 1990-lukua Keski-Suomessa ja vanhoillislestadiolaiset nuoret luukuttavat autostereoista Vöyrin marssia. Petri Laaksosen ”Täällä pohjantähden alla” on myös suuri hitti siihen saakka, kun paljastuu, että laulaja on homo. Tytöt saavat käyttää peitepuikkoja ja permanentata tukkansa, ja laivojen taxfree-hajuvedet ovat suuremmassa suosiossa kuin Body Shopin ”köyhyystuoksu” White Musk. Seuroissa pohditaan, voiko aerobiciin osallistua ja tullaan lopputulokseen, että on parempi jäädä ulkopuolelle siksikin, ettei jumalanlapsi pysyisi sellaisen rytkeen tahdissa.

Suvi Ratinen on minusta muutaman vuoden nuorempi kirjailija ja kertoo minunkin ”hoodeistani”, eli keskisuomalaisesta mielenmaisemasta, vaikka en ole astunut jalallani kotisiioniin eli vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistykseen. Lestadiolaisia asui tuolla päin maata ripotellusti, juuri kuten Ratinen kertoo, ehkä yhdellä koululuokalla oli yksi tai kaksi ”uskomassa olevaa” nuorta. Kirjassa eletään keskisuomalaisessa kaupungissa, jossa on mahdollista pitää sikatilaa. Maantieteellistä hämmennystä pukkasi, kun en ainakaan Jyväskylästä muista sikatilallisia (eikä tämä kirja mielestäni kerro maalaiskaupungeista, Jämsästä tai Äänekoskesta), mutta onneksi luen fiktiota, jossa kaikkien koordinaattien ei tarvitse olla todenmukaisia.

Kirjassa etsitään kertojan lapsuuden ”matkaystävää”, sikatilallisen perillistä, Järvisen Markoa, joka on kadonnut mystisissä oloissa. Erityisesti arvostan kirjassa sitä, että siinä on juonellisesti muutakin kuin pelkkää uskonyhteisöstä eroamista. Markon ja kertojan ystävyys katkeaa, kun kertoja muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, mutta kadonneen jäämistöstä löytyy käsin kirjoitettu kirje kertojalle, jota poliisi pitää jonkinlaisena todisteaineistona. Markosta ollaan kotisiionissa porukalla huolissaan, vaikka hänkin on kertojan lailla lähtenyt ”maailmaan” eli luopunut lestadiolaisista tavoista. Omasta irtautumisprosessistaan kertoja toteaa näin:

”Ajattelen, että jos olisin aina vaan ollut oma itseni, olisin nytkin jossain rauhanyhdistyksen kellarissa painamassa muiden naimattomien neiti-ihmisten kanssa perunalla liljakuvioita pellavakankaaseen, josta sitten ommeltaisiin kevätmyyjäisiin rynkkyrypytysreunaisia esiliinoja.”

Minun on vaikea löytää romaanista uutta sanottavaa luettuani juuri Katja Kärjen teoksen Jumalan huoneen, joka kertoo esikoislestadiolaisista. Näitä kahta teosta erottaa se, että Ratisen teksti on kevyemmän humoristista, kun taas Kärjen kirjaan mahtuu pidempi sukutarina ja myös synkempiä sävyjä. Kirjojen nuoren naiskertojan aika-akseli on suunnilleen sama, ja molemmissa irtiotto tapahtuu nimenomaan yliopisto-opintojen kautta. Kärjen kirjassa irtiotto on huomattavasti rankempaa, kun taas Ratisen kirjassa kertoja päätyy muutaman rilluvuoden jälkeen tilastokeskuksen vakivirkaan ja valitsemaan käsintehtyjä kaakeleita omistusasuntoon poikaystävänsä kanssa. Lopullista eristämistä suvusta ei lopulta tapahdu, vaan vanhemmat tulevat ilomielin remontoimaan kertojan kämppää siitä huolimatta, ettei hän enää ole ”uskomassa”.

Hienoa tässä kirjassa oli lestadiolaisten oman kielen esiintuominen, mikä auttoi huomattavasti ymmärtämään heidän mielenmaisemaansa. Kulttuurisena kuvauksena tämä oli vähintään yhtä vahva kuin Hannu Raittilan romaani Ei minulta mitään puutu (1998), joka kertoo samanaikaisesti suviseuroista ja körttien herättäjäjuhlista. Suviseurojen tuoksumaailma lihakeittoineen ja puuhakkeineen jäi nostalgisesti ihoni alle, vaikka en ole koskaan niillä käynytkään.

Päällimmäisenä havaintonani tätä romaania lukiessa oli 80-90-lukujen materiaalinen yltäkylläisyys, joka ilmenee lestadiolaisissa perheissä ruoan ja leipomusten ylitsepursuavana tarjontana. Näissä piireissä naisten pitää osata leipoa uskomattomia kermaunelmia ja samalla jatkuvasti laihduttaa, koska naimisiin ei pääse ilman timmiä kroppaa. Perheisiin ostetaan myös kaikki mahdollinen sallittu elektroniikka, eikä aitoamerikkalaisista Levis-farkuistakaan ole pulaa. Myös kotimaisilla design-tuotteilla, kuten Marimekon raitakuoseilla ja Pentikin astioilla prameilu kuuluu kulttuuriin.

Mikä sitten on ”tavallista” ja mikä ”poikkeavaa” valtakulttuurista? Ainakin tässä romaanissa kerrottiin perheistä, jotka monella tapaa pyrkivät myös mukautumaan kuluttavaan, keskiluokkaiseen valtakulttuuriin. Nämä uskovaiset eivät todellakaan kieltäydy materiaalisesta hyvästä, vaan pikemminkin pyrkivät korostamaan menestystään.

Positiivista tässä kirjassa on se, että huolimatta uskonyhteisön tiukoista käyttäytymisnormeista Ratinen rakentaa uskovistaan suuria persoonallisuuksia, eli henkilöhahmojen tasolla teos toimii loistavasti. Juonessa oli jonkin verran toistoa, ja varsinkin toisissa jääkiekon maailmanmestaruusbileissä olin jo pitkästyä. Kertojan aikuisuuden kuvaus on paikoitellen jopa tylsää, mutta kerronta nousee taas loppua kohti, kun kuvioihin palaa nuoruuden seinäkellon lailla sekaisin oleva seurapuhuja.

Kirjaa suosittelen erityisesti räväkämmän huumorin ystäville, eikä lukijan tarvitse olla erityisen kiinnostunut uskonlahkoista, jotta huumori kolahtaisi. Kirjassa on myös osattu tiivistää asioita, ja sen pitkä kirjoitusprosessi näkyy erikoisissa leikkauksissa ja tarkoissa kielellisissä havainnoissa. Luultavasti teos toimisi paremmin leffana kuin teatterin lavalla, ja todella mielelläni katsoisin tämän myös valkokankaalla.

Lindorff, tuo ihmisen uskollisin ystävä

Teos: Katriina Huttunen: Surun istukka (S&S, 2019)

Kun sain käsiini Katriina Huttusen lapsen itsemurhasta kertovan teoksen ja olin selvinnyt sen ensimmäisen luvun läpi, olin jo katketa raivosta. Tunnereaktio hämmensi, eihän tämä ollut ensimmäinen lukemani teos, jossa vanhempi tai suree päivänsä päättänyttä lastaan, tai muu omainen sukulaistaan. En raivosta kirjaa tai kirjailijaa kohtaan, vaan yhteiskuntaa, joka ei armahda maahan kaatunuttakaan.

Kirjassa aikuisen tyttären äiti saa hoidettavakseen lapsensa perintäkirjeet, vaikka lain mukaan niihin ei tarvitse reagoida omaisen kuoleman jälkeen. Kirjan surija on tunnollinen, eikä Lindorff jätä häntä henkisesti rauhaan. Ehkä kuorien avaaminen pitää vielä yllä illuusiota, että lapsi olisi elossa.

Teos riipaisi minua, ulosottokuningatarta, syvältä ja henkilökohtaisesti. Tajusin, että kun kuolen, Lindorff-Svindoff saattaa muistaa minua pidempään kuin moni ystävistäni. Jäin miettimään, mitä yhteistä on perintätoimistoilla, veroparatiiseillä ja eutanasialla. Kirjan kirjoittamisen ja sen lukemisen välillä Lindorff on vaihtanut nimeään Lowelliksi, Alektum on laitettu toimintakieltoon, mutta sama sirkus pyörii aina uudella nimellä. Liian monen mieli murtuu siinä sirkuksessa, ja aivan turhaan. Minulla ei ole selkeää vastausta, kuinka siinä selvitään ja selviydytään, muuten kuin kylmän viileästi kohtelemalla näitä muiden hädällä rikastuvia byroita ja niiden työntekijöitä kuin parasiittejä.

Kirjan äiti eristäytyy maailmasta vapaaehtoisesti, koska ei kestä ihmisten laimeita surunvalitteluja. Hän muuttaa Helsingistä Hankoon, ja pian takaisin Helsinkiin, ja yrittää elellä käännöstöillään, joita ihmeen kaupalla tarjotaan hänelle melkein enemmän kuin hän kykenee tekemään. Hänellä on riittävästi vihreää teetä ja hautakynttilöitä. Hautakynttilöitä hänellä on aina kassissa varalta samalla tavalla kuin tyttären lapsuudessa tutteja ja vaippoja. Hietaniemen hautausmaan kolumbaariosta tulee hänen elämänsä keskeisin tukikohta, ja hän tapaa siellä myös usein tyttärensä ystäviä, jotka edelleen muistavat häntä.

Häpeä ja syyllisyys ovat varmasti osana kaikkien itsemurhan tehneiden omaisten arkea, mutta tässä 26-vuotiaan nuoren naisen ”helikopteriäidin” tuska on raastavaa siksikin, että tyttärellä oli elämässä muitakin haasteita kuin masennus. Äiti syyttää itseään liiasta huolehtimisesta, ja kokee epäonnistumista irti päästämisessä. Toisaalta tytär eli viimeiset vuotensa menevää nuoren naisen elämää, lenteli Aasiassa saakka, ja oli usein monessa työsuhteessa samaan aikaan. Tyttären oppimisvaikeudet ja koulukiusaamisen jättävät arvet painavat raskaasti kertojan mieltä, vaikka tytär oli onnistunut hakemaan pontevasti apua kumpaankin asiaan.

Teos on riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä tilanteessa, joka jättää usein sukulaiset ja ystävät kädettömiksi. Aikuisen lapsen itsemurhaa poteva äiti voi joidenkin mielestä olla epäonnistumisen ruumiillistuma, toisille hän on ilmanpilaaja ja hän itse kokee olevansa hautausmaalla kohmettuva maksaruoho. Hänen on helpompi kommunikoida talvisorsien kanssa kuin ihmisten, ja osa entisistä ystävistä alkaa tietoisesti vältellä häntä.

Huttusen työ kääntäjänä nousee myös yhdeksi keskeiseksi teemaksi; hän erikoistuu surutyönsä aikana varsinkin norjalaiseen ja tanskalaiseen kirjallisuuteen. Hänen käden jälkeään on esimerkiksi upean Naja Marie Aidtin surukirjan suomennos, ja näiden kahden teoksen välille rakentuu herkkävivahteinen dialogi. Aidtin poika kuoli myös nuorena onnettomuuteen, jossa huumeilla oli rooli. Kirjaa lukiessani huomaan, että olen lukenut monta, monituista Huttusen kääntämää teosta. Ja minulla on todella huono nimimuisti kääntäjien suhteen.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa psykoterapeuttista slangia, mutta toisaalta arvostan kovasti teoksen vertaistuellista ulottuvuutta. Itselleni kirjan tärkein anti liittyi pohdintaan psyykenlääkkeiden määräämisen kaupallisesta logiikasta ja apteekkien vastuusta lääkkeiden myyjinä. Teos toimii herättelijänä kaikille, jotka itse käyttävät tai joiden läheiset käyttävät useita psyykenlääkkeitä samanaikaisesti, sillä niiden yhteisvaikutuksista ei tunnu löytyvän oikein mistään luotettavaa tietoa. Jos suvusta löytyy rasitteena lääkeyliherkkyyttä, silloin näiden cocktailien kanssa pitää olla todella tarkkana.

Surun istukka on rankin lukemani teos aikoihin, ja uskallan suositella sitä lievällä rajoituksella, eli en ainakaan itse lukisi tätä teosta ollessani raskaana, muuten herkässä mielentilassa tai akuutin kriisin keskellä. Surutyön matkakumppaniksi teos on tietysti tarkoitettu, mutta siinäkin on vaiheita. Itsemurhan tehneiden omaisille ei ole koskaan tarjolla liikaa tukea, sillä kuten tämäkin teos osoittaa, ihminen on niin suuressa kriisissä taipuvainen vetäytymään kuoreensa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirja käsittelee jotain tabua”.

Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Gender trouble, Orivesi style

Olen sen sortin feministi, joka haluaa yrittää ymmärtää sitä porukkaa, jonka mielestä ”terveet sukupuoliroolit” kuuluvat koulujen ja päiväkotien opetussuunnitelmiin. Painotus sanalla ”yrittää”. Kristityillä konservatiiveilla on jatkuva huoli koulutusjärjestelmämme ”homosaatiosta” ja ”transusaatiosta” samalla, kun Ev.lut. kirkko joutuu kerjäämään varoja Yhteisvastuukeräyksessä toisen asteen oppilaitosten nuorten perustarvikkeisiin.

Elämme kehitysmaassa, jossa heikoimpien elintaso vastaa Romanian köyhien vastaavaa. Kaikilla perheillä ei ole varaa tietokoneisiin, koulukirjoihin, harrastuksiin eikä joululahjoihin. Tällainen köyhyys on usein ylisukupolvista, ja leipäjonoissa voi nähdä kolmenkin polven edustajia samasta suvusta. Tällaisille ihmisille konservatiiveilla kunnanvaltuutetuilla harvoin riittää empatiaa, koska heillä on kiire valvoa, etteivät heidän poikansa ja näiden kaverit pukeudu pinkkiin tai käytä salaa kynsilakkaa.

Orivedellä Herran vuonna 2019 konservatiivit kristityt puuhaavat kunta-aloitetta, joka palauttaisi ”terveet sukupuoliroolit” lasten opetukseen. Aloitetekstissä ei vastusteta niinkään opetusta seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan pikemminkin sellaista sukupuolen käsitystä, jonka mukaan sukupuoli on jatkumo, eikä binäärinen jako rasiaan ja töpseliin. Gender Trouble, Judith Butleria lainaten, on saapunut Orivedelle kaksikymmentäyhdeksän vuotta myöhässä.

Butlerin joustava näkemys sukupuolesta on vapauttanut monia omasta identiteetistään epävarmoja ihmisiä ilmaisemaan itseään. Gender Trouble on todella vaikutusvaltainen teos, joka on muuttanut monien elämän kohti parempaa. Konservatiivien mukaan tämä on ”propagandaa”, joka turmelee nuorison. Heidän maailmassaan sukupuoli on nimenomaan rooleja, joita ihmisen taimeen kaadetaan ylhäältä päin, ja vahvistamalla lapsen binääristä sukupuolta sen mukaan, mitä hänellä on housuissa, rakennetaan ”luonnollinen” yhteiskunta.

Adam and Eve, not Adam and Steve.

Ehe-ehe.

Olen kristillinen radikaalifeministi, ja minulle Raamattu on tekstikokoelma, joka syntyi yhdessä maailman ajassa, kulttuurissa, jossa naisten ja seksuaalivähemmistöjen asema ei ollut kummoinen. En etsi Raamatusta vahvistusta tasa-arvotyöhön muuten kuin rakkauden kaksoiskäskyn muodossa.

Meillä Suomessa on liiankin ”terveet sukupuoliroolit”, jos esimerkiksi nuorten ammatinvalintatilastoihin on uskominen. Naisvaltaisten alojen palkkakehitys on surkeaa, myös niiden varhaiskasvattajien, joita nyt syytetään väärien sukupuolikäsitysten tartuttamisesta pilteille. Talousjärjestelmämme perustuu edelleen kahden perheen elättäjän mallille, vaikka aika usein lasten elatuksesta on pääasiallisessa vastuussa matalapalkkainen, palvelu- tai hoitoalalla vuorotyössä työskentelevä naisoletettu henkilö. Yksinhuoltaja. Konservatiivikristittyjen mukaan ”yhteiskunnan mädättäjä” (muun muassa minua on näissä piireissä nimitetty sellaiseksi suoraan päin naamaa).

Lasten sukupuolikasvatuksessa tulisi kiinnittää huomiota sukupuolten tasa-arvoon enemmän kuin identiteettikysymyksiin. Fiksut lapset oppivat sateenkaariasian muutaman mukavan eläinsadun kautta. Heillä todennäköisesti on hoitajana joku, jonka ymmärrys sukupuolesta ei perustu Raamatun, Suviseurojen puheiden, tai Askel-lehden seuranhakupalstan käsityksiin. Sateenkaariperheiden lapsia on päiväkodeissa, joten on  ehdottoman tarpeellista, että moninaisten perheiden todellisuus otetaan huomioon varhaiskasvatuksessa.  

Koska perinteiseen malliin sukupuolitettu talousjärjestelmämme käy aivan eri aikaa kuin yhteiskunta, lapsiperheköyhyys syvenee. Kaikkien vanhempien rahat eivät riitä edes perusasioihin, vaikka he kävisivät töissä. Lasten tekeminen uusliberaaliin talousjärjestelmään on järkyttävä riskibisnes. Tämä on oikea sukupuolipoliittinen huoli, josta myös kuntapoliitikkojen kuuluisi olla murheissaan. 

Sukupuolikasvatus voisi olla esimerkiksi kasvattamista demokratiaan. Lasten on hyvä oppia, että kaikki työ on yhtä arvokasta, ja että myös työttömillä on ihmisarvo. Lasten on hyvä oppia, että sukupuoli on käsite, josta kiistellään, ja että kiistelykin voi parhaimmassa tapauksessa olla toisen ihmisyyttä kunnioittavaa. Lasten on hyvä oppia keskustelemaan, väittelemään, kyseenalaistamaan.

Pahinta, mitä voin kuvitella tälle maalle, on isänmaallisten konservatiivikristittyjen suunnittelema koulutusreformi. Vaikka tulevia valtakunnallisia opetussuunnitelmia ei onneksi lyödä lukkoon Oriveden kaupunginvaltuustossa, on huolestuttavaa, että pienen kaupungin 31 valtuutetusta 7 kannattaa transfobiaa, ja pullan-, nyrkin- ja hellantuoksuista arvomaailmaa.

Viiden pennin rautanaulaooppera

Teos: Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas (LIKE, 2019)

Juha Siro on tamperelaiskirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut hieman jälkijunassa, mutta sitäkin innostuneemmin. Olen lukenut hänen romaaneistaan kaikki paitsi esikoisen, ja runojakin on joskus tullut tavattua.

Siro on myös aktiivinen kulttuuribloggari, mutta muuten ei tunnu esiintyvän paljoa medioissa, ja ehkä tämän vuoksi hänen tuotantonsa on jäänyt monilta ohi. Siron teoksissa on ilahduttavaa variaatiota, mutta eurooppalainen kulttuurihistoria on kaikissa läsnä omaperäisesti. Ja aika monissa myös vilahtaa Marilyn Monroen varjo, kuten tässäkin, pienenä, mutta ei mitättömänä mainintana.

Romaanin aika-akseli on huikeat 103 vuotta: se alkaa vuodesta 1923 Berliinissä ja päätyy jonnekin Arabian niemimaan aavikolle vuoteen 2026. Siinä seikkaillaan myös natsi-Saksan itärintamalla ja Venetsiassa. Päähenkilö on nimetön poika, joka kasvaa aikuiseksi pahuuden sydämessä. Hänen vanhempansa eivät ole yksimielisiä natsiaatteesta, mutta äiti liittyy puolueeseen ensimmäisten joukossa turvatakseen selustansa. Isä on väkivaltainen juoppo, mutta hänenkin oikeudentaju on keskivertoberliiniläistä kestävämpi. Koulussa opetus muuttuu ”hyvekasvatukseksi”, moni opettaja irtisanotaan, ja herkkä kertoja joutuu usein tilanteisiin, joissa hän tekee alleen koulupäivän aikana.

Tarinan alussa pojan äiti ramppaa rasitukseen asti vegetaristiyhdistyksen kokouksissa, mutta 30-luvulla maailmanlama poistaa hömpötykset ja silava palaa taas perheen ruokapöytään. Paluu normaaliin on kuitenkin kaikkea muuta kuin normaalia, ja kuvataiteisiin suuntautunut, hintelä poika yrittää parhaansa vältellä armeijan kutsuntoja. Kun hän vihdoin armeijaan joutuu, siellä hänen valokuvauslahjansa valitettavasti huomataan, ja hänet siirretään ”valiojoukkoihin” kuvaamaan pahuuden ydintä.

Sodan jälkeen mies pakenee traumojaan Venetsiaan, jossa elää säästöillään itsensä viiniin hukuttaen. Jossain vaiheessa hänen elämäänsä tulee kuitenkin vanhempi rakastaja, Maria, joka saa hänet katsomaan vääryyttä ja kärsimystä uusin silmin maailmantaiteen aarteiden äärellä. Marian matkassa mies saa takaisen palan ihmisyyttään, vaikka suhde ei tuon ajan sopivaisuusnormeissa täysin päivänvaloa kestä.

Tulevaisuuden Arabiaan sijoittuvan rinnakkaistarinan suhteen en ollut yhtä innoissani kuin natsiaikaisen, vaikka tarinoissa oli paralleeleja ihmiskohtaloita. Se jäi kokonaisuudessa liian ohueksi, ja huomasi, ettei Siro ollut läheskään yhtä perehtynyt islamilaiseen maailmaan kuin natsi-Saksan historiaan.

Luin kirjan liian nopeasti, tekemättä muistiinpanoja, ehkä juuri kerronnan vetävyyden takia. Kokonaisvaltaisen arvion kirjoittaminen vaatisi toisen lukukerran, johon en juuri nyt veny. Saatan siis palata tähän tekstiin uudestaan virkeämmin silmin.

Jos pidit Max Mannerin uusimmasta teoksesta Kadotettujen kahvila, pidät varmasti myös tästä teoksesta. Matkojen, niin fyysisten kuin henkisten, suhteen molemmissa käydään ihmisyyden äärirajoilla, ja palataan julmaan eurooppalaiseen arkeen, jossa hyvyys, luovuus, ja ilo valitettavasti liian usein peittyvät kaiken tasapäistävän kaalikeiton tunkkaiseen lehahdukseen kerrostalon käytävällä. Tässä lehahduksessa piilee se siemen, joka saa tavalliset perheenäidit väärille barrikadeille. Emme ole näille siemenille immuuneja tänäänkään, ja siksi tällaisia kirjoja pitää edelleen kirjoittaa.