Veikko Huovisen naiskuvasta

Teos: Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset (WSOY, 1967)

Äänikirjan lukijat: Risto Mäkelä, Jukka Puotila ja Aapo Vilhunen

Kuuntelin/luin tässä ehkä kolmatta Veikko Huovisen teostani, Lyhyitä erikoisia, jossa on erityisen monta tarinaa nuorista suomalaisneidoista. Arviossani keskityn siis Huovisen naiskuvaan, vaikka näkökulma ei taida olla kovin omaperäinen.

Kirjan naiset ovat missejä, urheilijoita, lentoemäntiä, ”julkistettuja naisia” ja muita sellaisia, joilla on tavoitteita elämässään – muitakin kuin avioliiton satama. Missien ja urheilijoiden vientipotentiaali tiedostetaan, ja heitä päätyykin maailmalle, vaikka nuorikoksi Tunisiaan. Huovisen näkemys ”julkistettujen naisten” toimeentulosta ja tulevaisuuden toivosta on maltillisen toiveikas, eikä heidän toimiaan kuvata itse työssä vaan lähinnä toimeentulon näkökulmasta.

Näissä tarinoissa on monissa ripaus skifiä/kummaa, ja naisnäkökulmasta suosikkini olikin ”Mannekiinit atomisodan jälkeen”, jossa visioidaan muotihuoneen elämä maailmassa, jossa ei ole saatavilla kosmetiikkaa. Huoneen uusimmat, raikkaimmat mallit Mabel ja Carola kärsivät hienhausta ja aknesta, ja kadehtivat poliitikkojen ja muiden silmäätekevien rouvia, joilla saattaa edelleen olla jossain kätköissä puuterirasia tai parfyymia. Neuvokkaat tytöt lähtevätkin keikkatöihin maalle, ja keräävät siellä teurasjätettä ja vadelmia saippuatehtaan perustamiseksi. Retkellä sattuu noloja kommelluksia, ja yrittää irstas Honkko-Nikolai saada seksiä vajaasta Illodin-pullosta. Palattuaan kaupunkiin he iskevät kultasuoneen, kun eivät enää kärsi hygieniaongelmista, ja muotihuone Zinaidaan palaa eroottinen, myskintuoksuinen tunnelma.

Toki näissä 50-60-lukujen tarinoissa ovat selkeät sukupuoliroolit, vaikka naiset ovat taloudelliseen itsenäisyyteen pyrkiviä. Jopa nudistileirissä on miesten ja naisten erilliset puhdetyönurkkaukset. Mutta Huovinen keski-ikään ehtineenä kirjailijana tutkiskelee varsinkin nuorempien naisten maailmaa avoimen uteliaasti, eikä pyri joka nurkan takana setäselityksiin. ”Otokseni” on tosin näiden tarinoiden suhteen varsin mitätön, koska kaikissa kokoelman tarinoissa ei ollut vahvaa naisnäkökulmaa. Mutta spontaani havaintoni on, ettei Huovisen tarinoissa ole niin ilmiselvää seksismiä kuin vaikka joissain Arto Paasilinnan kirjoissa.

Muuten suosikkejani olivat kaksi tarinaa, joissa ei ollut erityisen sukupuolitettua näkökulmaa lainkaan. ”Suuri pää” oli novelli, jonka voisi lukea vaikka vaalikopeilla tänä keväänä, sillä siinä torille pystytetään kaikkitietävä patsas, josta tulee kansan suuri neuvonantaja – lahjomaton ja erehtymätön. ”Nuo purkit jotka söin” on analyysi poliittisista säilykkeisistä, eli kylmän sodan aikainen ruokamatka itäblokin, länsiblokin ja puoluteettomien maiden säilykkeisiin. Koska itse olen perehtynyt ns. köyhäinruokaan, pidän tätä novellia erinomaisena esimerkkinä siitä, kuinka ruoan poliittisuudesta voi kirjoittaa hauskasti. Tässä nauretaan muunmuassa diakoniatyöntekijän estoille, siis purkkien jakajana. Täydellinen juttu luettavaksi leipäjonoissa, kiitos Veikko!

Kirjan kansi viittaa myös tuohon ”avainnovelliin”, ja siinä on hauska ”likaisen hernekeiton” sävyinen värimaailma. Tuollaisena muistan lapsuuteni 70-luvulla, mutta varmasti sävy on ollut muotia jo ennen syntymääni. Äänikirjana tämä teos toimi mahtavasti, ja varsinkin kolmen lukijan strategia toi siihen sopivaa vaihtelua.

Varmasti tämä oli toistaiseksi paras lukemani Huovisen teos; aiemmat lukemani kirjat olivat Lampaansyöjät ja Rasvamaksa. N-sana esiintyi tässä teoksessa havaintojeni mukaan vain kerran, ja muihin kulttuureihin liittyvät huomiot eivät olleet niin pöyristyttävän stereotyyppisiä kuin Rasvamaksassa.

3 kommenttia artikkeliin ”Veikko Huovisen naiskuvasta

  1. Ohoh, olipas vähän yllätys. Minä jotenkin otsikon perusteella odotin nimenomaan setämäistä asennetta, mutta ihanaa, ettei näin ollutkaan! Tykkään Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta sen verran paljon, että olisi harmittanut muuttaa hyvä käsitystä kirjailijasta.

  2. En ole näitä lukenut, mutta kertomasi sai mielenkiinnon heräämään. Ennen kaikkea siksi, että tarinat kuulostavat hyvin erikoisilta ja toisaalta siksi, että niissä tuntuu olevan jotakin hyvin tähän päivään ja aikaan sopivaa. Vaikka varmasti tarinat ovat osin aikansa lapsia, kuten huomioitkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s