Kyyhkynen nimeltä Hurriya

Teos: Tahar Ben Jelloun: Sokaiseva pimeys (Gummerus, 2002)

Suomennos: Annikki Suni

Tahar Ben Jelloun kuuluu niihin islamilaisen maailman hieman mystisiin kertojiin, jotka löysin samaan aikaan kuin Paulo Coelhon, ja muistikuvissani on sekaannusta näiden kahden kirjailijan tuotannoissa. Paitsi että Ben Jelloun on vakavampi kirjailija, eikä hän varmasti pitäisi vertauksesta. Hyllyssäni on useampi hänen teoksensa, jotka olen pelastanut kirja-alennusmyynneistä, enkä ole lukenut kuin pari niistä.

Käsissä oleva teos, Sokaiseva pimeys, on ehdottomasti rankin häneltä lukemani. Se sai aikaan poliittista sekaannusta Marokossa, ja voitti Dublinin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004. Ymmärrän myös, miksi en ole kirjaa lukenut aikanani – koska luin työkseni toisen muslimimaan vankilamuistoja, en jaksanut lukea marokkolaisista sellaisista. Kirja perustuu tositapahtumiin, ja sitä voi lukea myös dokumenttiromaanina, vaikkakin se on hyvin kaunokirjallinen ja stilisoitu.

Tässä teoksessa kahdeksantoista poliittista vankia elää hidasta, kiduttavaa kuolemaa maanalaisessa Tazmamartin vankilassa 1970-80-luvuilla. Suuri osa miehistä on yrittänyt vallankaappausta kuninkaallisessa kesäpalatsissa vuonna 1971, ja moni on ollut hyvin nuori ja tietämätön mahdollisista seurauksista. Kertojana kirjassa on vanki numero 7, osaston ”virallinen” tarinankertoja Salim, joka on marrakechiläisen runoilijan poika. Salimin isä on perheensä hylännyt, naisten parfyymeja käyttävä elostelija, joka on päässyt kuninkaan suosioon, eikä mies palatsiin marssiessaan tiedä, onko hän murhaamassa kuningasta vaiko isäänsä.

Salimin tehtävänä on kertoa tovereilleen tunnettujen elokuvien ja romaanien juonia. Hän harmittelee sitä, että on aikanaan jättänyt Tuhannen ja yhden yön tarinat lukematta, mutta saa paljon irti Marlon Brandonin roolisuorituksista. Toki myös Camus’n Sivullinen saa uusia tulkintoja, joihin joku tovereista voi jopa yhtyä. Kun miehen kunto heikkenee eikä hän enää kykene muistamaan kestosuosikkejaan, myös muiden vankien tilassa ilmenee heikentymistä. Suurin osa tovereista kuolee, mutta millainen tulevaisuus odottaa henkiin jääneitä?

Salimin äiti on jäänyt huoltamaan yksin perhettään, eivätkä isän kosiskelut saa ensimmäistä vaimoa takaisin perhekuntaan. Isällä on uusi vaimo toisessa kaupungissa, mutta haluaisi pitää kiinni luontaiseduistaan myös Marrakechissä. Perheen tilannetta helpottaakseen Salim liittyy armeijaan, josta hän lähettää äidilleen suuren osan palkastaan. Armeijaura ei kuulu tämän ylempikeskiluokkaisen perheen kulttuuriin, sillä heillä on totuttu katsomaan Hollywood-leffoja ja analysoimaan ranskalaisia romaaneja puhki. Salimin vankilassaolon aikana hänen veljensä päätyy teatterikouluun New Yorkiin, mutta Salim opiskelee hengessäpysymisen aakkosia maan alla kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ainoastaan usko pitää Salimia hengissä, ja uskoa edustavat myös selliin eksyvät linnut, kuten kyyhkynen nimeltä Hurriya (”Vapaus”). Jostain syystä linnut valitsevat kohteekseen juuri Salimin, mistä muut vangit ovat kateellisia. Selleissä pelätään myös, että lintuihin on tahallaan istutettu tarttuvia tauteja, mutta linnunlaulu pimeässä helvetissä on todellinen merkki paratiisin olemassaolosta. Osastolle eksyy myös kulkukoira, joka saa jäädä miesten lemmikiksi, mutta eläin kuolee rankkoihin oloihin muutamassa kuussa.

Kirjan juoni keskittyy muiden sellitovereihin poismenoihin, ja on äärimmäisen raaka ja surullinen. Alkuvuosina miehet pääsevät vankilan ulkopuolelle hautaamaan tovereitaan, ja valon kokeminen on heille ainoa henkireikä. Kiltimmät vartijat antavat heidän nauttia auringosta noilla reissuilla joitain ylimääräisiä hetkiä, mutta vanki numero 8:n kuoltua skorpionin pistoksiin tämä etuoikeus peruutetaan.

Vaikka aihe on äärimmäisen ankea, onnistuu Ben Jelloun taikomaan vahvoja tunnelmakuvia ja luomaan hienoja sivuhenkilöitä niukimmista mahdollisista aineksista. Lukija tietää Salimin pelastuvan, joten juonen suhteen ei ole paljoa jännitettävää. Kirjaa lukiessa voi keskittyä Jellounin poeettiseen kieleen ja sen symboliikkaan, jos vankien ruumiillisuus käy liian tukalaksi.

Tähän haasteeseen lukemistani maa-aiheisista kirjoista Sokaiseva pimeys on toistaiseksi vakavin. Se kertoo valtiovallan sokeudesta ja virheistä vielä enemmän kuin päähenkilön kasvavasta hengellisyydestä. Amnesty Internationalilla on myös merkittävä rooli tarinan suhteen. Marokon vankilat ovat olleet, ja varmasti ovat edelleenkin, karmivia paikkoja, ja nykypäivän näkökulmasta lukija saattaa päätyä pohtimaan vankilaolojen suhteellisuutta.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 39/196: Marokko. Listallani oli nuorempienkin marokkolaiskirjailijoiden teoksia, maasta on kirjoitettu mm. kiinnostavia dekkareita (ks. esim. Abdelilah Hamdouchi). Maa vaikuttaa oikein lupaavalta kirjamaalta, ja marokkolaiskirjoja on saatavilla paljon englanniksi, ehkä sinne kohdistuvan turismin vuoksi. Sen sijaan naapurimaiden, Algerian, Tunisian ja Libyan suhteen päässäni lyö pelkkää tyhjää, eikä Camus’n Sivullinen nyt kelpaa algerialaisrastiksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s