Roima annos lähialuenostalgiaa

Teos: Kristiina Vuori: Elinan surma (Tammi, 2018)

Eletään 1400-lukua syvässä Hämeessä, Vesilahden pitäjässä, Laukon kartanon mailla. Kartanon avainpiika Kirsti on lyhyessä ajassa saavuttanut palkatun emännän paikan tiluksilla, joita isännöi naimaton ja komea Klaus Kurki. Kirstin toivo miehelään pääsystä on korkeimmillaan, kun vieraiksi kartanoon pasahtavat hänen ottovanhempansa ja sisko Elina, joka on ollut viisi vuotta luostarissa oppimassa suuren maailman tapoja, pitsinnypläystä ja vieraita kieliä. Vaikka sisarten suhde on ennen eroa ollut läheinen ja välitön, ei Kirsti voi olla kokematta riipivää kateutta kasvaneen siskonsa uudesta ulkomuodosta. Miesmarkkinoilla naiset kilpaavat eri sarjoissa, ja kilpailuasema on muodostumassa sietämättömäksi Kirstille.

Olen lukenut Kristiina Vuoren seitsemästä historiallisesta romaanista nyt kolme, jokaisesta olen pitänyt, koska ne ovat olleet reipas hyppy oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Elinan surma oli kuitenkin romaani, joka imaisi mukaansa alkumetreiltä, sillä sen kertojan ääni oli harvinaisen vetävä ja voimallinen. Kirsti on orpo, toisin kuin ”maitosisarensa” Elina, joka on vanhempiensa biologinen lapsi. Ottovanhemmilla on intressi Kirstin naittamisessa sopivalle porvarismiehelle, mutta kartanon herra on hänelle liian ylhäinen. Kirstin paikka yhteiskunnassa on erityisen häilyvä, ja jos hänen hairahtumisensa Klausin salavuoteeseen paljastuu, hänen arvonsa tulee alentumaan huomattavasti.

Kirjassa on sopivasti erotiikkaa, mutta kovin romanttiseksi sitä ei voi luonnehtia. Kukaan romaanin avainhenkilöistä ei löydä onneaan, mutta alkuperäisen runon asetelma vaihtuu tässä uudelleentulkinnassa. Kolmiodraamana kuvio on hyvin ”maailmallinen”, ja kuten Vuori kirjan loppusanoissa toteaa, inspiraatio runoon on luultavasti tullut tanskalaisesta, vastaavasta arkkiveisusta, jossa oli melkein samanlaiset nimet. Vaikka Lönnrotin runovariantissa poljento on tuttu itäinen, ovat sen vaikutteet enemmän läntiset eli paneurooppalaiset. Myös Vuoren romaanissa kielenkäyttö on läntistä, ja esimerkiksi Elina, joka on saanut luostarisivistystä, käyttää maalaiskontekstiin sopimattomia sivistyssanoja kuten privee (käymälä).

Kirja on runsas tiedonlähde sekä myöhäisen keskiajan kansanperinteisiin että katolisen kirkon tapoihin. Taikausko elää vahvana kartanon mailla, ja varsinkin raskauteen ja synnytykseen haetaan voimia muualtakin kuin pyhimyksiltä. Rohdot ja muut keitokset saavat ihmiset tekemään asioita mitä he eivät normaalisti tekisi, ja ukonvaajasta tehdyt amuletit suojaavat pahalta silmältä. Elina taas haluaa mailleen rakennettavan oman kivikappelin turvaksi häntä vainoavan avainpiian vihoilta.

Kaiken kaikkiaan Elinan surma on ryhdikäs ja koukuttava sukellus lähialueeni muinaishistoriaan, joka saa minut katselemaan vanhoja kalmistoja ja kivikirkkoja taas uudella intensiteetillä. Suosittelen kirjaa varsinkin kaikille, jotka suhtautuvat nuivasti kotimaisiin historiallisiin romaaneihin, varsinkin niihin, joita ”naisviihteeksi” leimataan. Tämä teos toivon mukaan haastaa ja yllättää lukijansa, ja jos ei niin tee, niin ainakin lukija voi nauttia kovin autenttisen kuuloisesta kansankielestä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s