Viiden pennin rautanaulaooppera

Teos: Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas (LIKE, 2019)

Juha Siro on tamperelaiskirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut hieman jälkijunassa, mutta sitäkin innostuneemmin. Olen lukenut hänen romaaneistaan kaikki paitsi esikoisen, ja runojakin on joskus tullut tavattua.

Siro on myös aktiivinen kulttuuribloggari, mutta muuten ei tunnu esiintyvän paljoa medioissa, ja ehkä tämän vuoksi hänen tuotantonsa on jäänyt monilta ohi. Siron teoksissa on ilahduttavaa variaatiota, mutta eurooppalainen kulttuurihistoria on kaikissa läsnä omaperäisesti. Ja aika monissa myös vilahtaa Marilyn Monroen varjo, kuten tässäkin, pienenä, mutta ei mitättömänä mainintana.

Romaanin aika-akseli on huikeat 103 vuotta: se alkaa vuodesta 1923 Berliinissä ja päätyy jonnekin Arabian niemimaan aavikolle vuoteen 2026. Siinä seikkaillaan myös natsi-Saksan itärintamalla ja Venetsiassa. Päähenkilö on nimetön poika, joka kasvaa aikuiseksi pahuuden sydämessä. Hänen vanhempansa eivät ole yksimielisiä natsiaatteesta, mutta äiti liittyy puolueeseen ensimmäisten joukossa turvatakseen selustansa. Isä on väkivaltainen juoppo, mutta hänenkin oikeudentaju on keskivertoberliiniläistä kestävämpi. Koulussa opetus muuttuu ”hyvekasvatukseksi”, moni opettaja irtisanotaan, ja herkkä kertoja joutuu usein tilanteisiin, joissa hän tekee alleen koulupäivän aikana.

Tarinan alussa pojan äiti ramppaa rasitukseen asti vegetaristiyhdistyksen kokouksissa, mutta 30-luvulla maailmanlama poistaa hömpötykset ja silava palaa taas perheen ruokapöytään. Paluu normaaliin on kuitenkin kaikkea muuta kuin normaalia, ja kuvataiteisiin suuntautunut, hintelä poika yrittää parhaansa vältellä armeijan kutsuntoja. Kun hän vihdoin armeijaan joutuu, siellä hänen valokuvauslahjansa valitettavasti huomataan, ja hänet siirretään ”valiojoukkoihin” kuvaamaan pahuuden ydintä.

Sodan jälkeen mies pakenee traumojaan Venetsiaan, jossa elää säästöillään itsensä viiniin hukuttaen. Jossain vaiheessa hänen elämäänsä tulee kuitenkin vanhempi rakastaja, Maria, joka saa hänet katsomaan vääryyttä ja kärsimystä uusin silmin maailmantaiteen aarteiden äärellä. Marian matkassa mies saa takaisen palan ihmisyyttään, vaikka suhde ei tuon ajan sopivaisuusnormeissa täysin päivänvaloa kestä.

Tulevaisuuden Arabiaan sijoittuvan rinnakkaistarinan suhteen en ollut yhtä innoissani kuin natsiaikaisen, vaikka tarinoissa oli paralleeleja ihmiskohtaloita. Se jäi kokonaisuudessa liian ohueksi, ja huomasi, ettei Siro ollut läheskään yhtä perehtynyt islamilaiseen maailmaan kuin natsi-Saksan historiaan.

Luin kirjan liian nopeasti, tekemättä muistiinpanoja, ehkä juuri kerronnan vetävyyden takia. Kokonaisvaltaisen arvion kirjoittaminen vaatisi toisen lukukerran, johon en juuri nyt veny. Saatan siis palata tähän tekstiin uudestaan virkeämmin silmin.

Jos pidit Max Mannerin uusimmasta teoksesta Kadotettujen kahvila, pidät varmasti myös tästä teoksesta. Matkojen, niin fyysisten kuin henkisten, suhteen molemmissa käydään ihmisyyden äärirajoilla, ja palataan julmaan eurooppalaiseen arkeen, jossa hyvyys, luovuus, ja ilo valitettavasti liian usein peittyvät kaiken tasapäistävän kaalikeiton tunkkaiseen lehahdukseen kerrostalon käytävällä. Tässä lehahduksessa piilee se siemen, joka saa tavalliset perheenäidit väärille barrikadeille. Emme ole näille siemenille immuuneja tänäänkään, ja siksi tällaisia kirjoja pitää edelleen kirjoittaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s