Lindorff, tuo ihmisen uskollisin ystävä

Teos: Katriina Huttunen: Surun istukka (S&S, 2019)

Kun sain käsiini Katriina Huttusen lapsen itsemurhasta kertovan teoksen ja olin selvinnyt sen ensimmäisen luvun läpi, olin jo katketa raivosta. Tunnereaktio hämmensi, eihän tämä ollut ensimmäinen lukemani teos, jossa vanhempi tai suree päivänsä päättänyttä lastaan, tai muu omainen sukulaistaan. En raivosta kirjaa tai kirjailijaa kohtaan, vaan yhteiskuntaa, joka ei armahda maahan kaatunuttakaan.

Kirjassa aikuisen tyttären äiti saa hoidettavakseen lapsensa perintäkirjeet, vaikka lain mukaan niihin ei tarvitse reagoida omaisen kuoleman jälkeen. Kirjan surija on tunnollinen, eikä Lindorff jätä häntä henkisesti rauhaan. Ehkä kuorien avaaminen pitää vielä yllä illuusiota, että lapsi olisi elossa.

Teos riipaisi minua, ulosottokuningatarta, syvältä ja henkilökohtaisesti. Tajusin, että kun kuolen, Lindorff-Svindoff saattaa muistaa minua pidempään kuin moni ystävistäni. Jäin miettimään, mitä yhteistä on perintätoimistoilla, veroparatiiseillä ja eutanasialla. Kirjan kirjoittamisen ja sen lukemisen välillä Lindorff on vaihtanut nimeään Lowelliksi, Alektum on laitettu toimintakieltoon, mutta sama sirkus pyörii aina uudella nimellä. Liian monen mieli murtuu siinä sirkuksessa, ja aivan turhaan. Minulla ei ole selkeää vastausta, kuinka siinä selvitään ja selviydytään, muuten kuin kylmän viileästi kohtelemalla näitä muiden hädällä rikastuvia byroita ja niiden työntekijöitä kuin parasiittejä.

Kirjan äiti eristäytyy maailmasta vapaaehtoisesti, koska ei kestä ihmisten laimeita surunvalitteluja. Hän muuttaa Helsingistä Hankoon, ja pian takaisin Helsinkiin, ja yrittää elellä käännöstöillään, joita ihmeen kaupalla tarjotaan hänelle melkein enemmän kuin hän kykenee tekemään. Hänellä on riittävästi vihreää teetä ja hautakynttilöitä. Hautakynttilöitä hänellä on aina kassissa varalta samalla tavalla kuin tyttären lapsuudessa tutteja ja vaippoja. Hietaniemen hautausmaan kolumbaariosta tulee hänen elämänsä keskeisin tukikohta, ja hän tapaa siellä myös usein tyttärensä ystäviä, jotka edelleen muistavat häntä.

Häpeä ja syyllisyys ovat varmasti osana kaikkien itsemurhan tehneiden omaisten arkea, mutta tässä 26-vuotiaan nuoren naisen ”helikopteriäidin” tuska on raastavaa siksikin, että tyttärellä oli elämässä muitakin haasteita kuin masennus. Äiti syyttää itseään liiasta huolehtimisesta, ja kokee epäonnistumista irti päästämisessä. Toisaalta tytär eli viimeiset vuotensa menevää nuoren naisen elämää, lenteli Aasiassa saakka, ja oli usein monessa työsuhteessa samaan aikaan. Tyttären oppimisvaikeudet ja koulukiusaamisen jättävät arvet painavat raskaasti kertojan mieltä, vaikka tytär oli onnistunut hakemaan pontevasti apua kumpaankin asiaan.

Teos on riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä tilanteessa, joka jättää usein sukulaiset ja ystävät kädettömiksi. Aikuisen lapsen itsemurhaa poteva äiti voi joidenkin mielestä olla epäonnistumisen ruumiillistuma, toisille hän on ilmanpilaaja ja hän itse kokee olevansa hautausmaalla kohmettuva maksaruoho. Hänen on helpompi kommunikoida talvisorsien kanssa kuin ihmisten, ja osa entisistä ystävistä alkaa tietoisesti vältellä häntä.

Huttusen työ kääntäjänä nousee myös yhdeksi keskeiseksi teemaksi; hän erikoistuu surutyönsä aikana varsinkin norjalaiseen ja tanskalaiseen kirjallisuuteen. Hänen käden jälkeään on esimerkiksi upean Naja Marie Aidtin surukirjan suomennos, ja näiden kahden teoksen välille rakentuu herkkävivahteinen dialogi. Aidtin poika kuoli myös nuorena onnettomuuteen, jossa huumeilla oli rooli. Kirjaa lukiessani huomaan, että olen lukenut monta, monituista Huttusen kääntämää teosta. Ja minulla on todella huono nimimuisti kääntäjien suhteen.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa psykoterapeuttista slangia, mutta toisaalta arvostan kovasti teoksen vertaistuellista ulottuvuutta. Itselleni kirjan tärkein anti liittyi pohdintaan psyykenlääkkeiden määräämisen kaupallisesta logiikasta ja apteekkien vastuusta lääkkeiden myyjinä. Teos toimii herättelijänä kaikille, jotka itse käyttävät tai joiden läheiset käyttävät useita psyykenlääkkeitä samanaikaisesti, sillä niiden yhteisvaikutuksista ei tunnu löytyvän oikein mistään luotettavaa tietoa. Jos suvusta löytyy rasitteena lääkeyliherkkyyttä, silloin näiden cocktailien kanssa pitää olla todella tarkkana.

Surun istukka on rankin lukemani teos aikoihin, ja uskallan suositella sitä lievällä rajoituksella, eli en ainakaan itse lukisi tätä teosta ollessani raskaana, muuten herkässä mielentilassa tai akuutin kriisin keskellä. Surutyön matkakumppaniksi teos on tietysti tarkoitettu, mutta siinäkin on vaiheita. Itsemurhan tehneiden omaisille ei ole koskaan tarjolla liikaa tukea, sillä kuten tämäkin teos osoittaa, ihminen on niin suuressa kriisissä taipuvainen vetäytymään kuoreensa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirja käsittelee jotain tabua”.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s