Etuoikeutettujen kuolemasta

Teos: Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (Atena, 2019)

Ilona on keski-ikäinen helsinkiläinen opettaja, joka saa surmansa kadulla auton yliajamana. Hänestä ei ole koskaan ollut muuta uutista lehdissä kuin uutinen kuolinonnettomuudesta. Onnellisena hän on elänyt keskiluokkaista elämäänsä, äitinä ja vaimona, eikä hänen elämäänsä mahtunut särön säröä. Kuoleman jälkeen hän jää stalkkaamaan läheisiään, levottomana sieluna, jonka kohtaloa ei ole vielä lyöty lukkoon. Hän on haamu, joka pystyy lukemaan kirjeitä ja päiväkirjoja, mutta ei voi maistaa viiniä eikä kokea muutakaan aistillista mielihyvää.

Kyseessä on esikoisromaani, joka sijoittuu kokonaan eteläiseen Helsinkiin, eiralaiseen hyvinvointikuplaan, jossa ihmisillä ei ole suuria murheita. Päähenkilö on ikätoverini, joten luin kirjaa enimmäkseen sukupolviromaanina. Ilonan kuolemaa edeltävä keski-iän kriisinpoikanen on käsinkosketeltava, ja kun vähän pintaa raaputtaa, alkaa tästäkin vaisusta suvusta löytyä ennalta-arvaamattomia nyansseja. Mutta kirjan pääpaino on hyvin koulutettujen keski-ikäisten pariskuntien juhlissa, aviomiehen juristipiirien itsetyytyväisessä pintakiillossa, merenrannan näyttäytymiskahviloissa ja asuntojen arvon arvioinnissa.

Pysyin hyvin mukana kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana, jolloin päähenkilö kuvaa omaa ruumiinavaustaan ja hautajaisiaan. Kerronnan tyyli oli hauskan kekseliäs, ja muistutti minua muun muassa Ian McEwanin näkökulmatekniikasta. Sitten alkoi puutuminen, ja teoksen loppuun saattaminen oli tuskaista. Toisenlaiselle lukijalle kirjan vähäeleisyys ja sen yksi ainoa juonellinen yllätys voi olla juuri riittävä elämys. Itse odotin kärsimättömänä ”pihviä”, jota ei tullut, vaan jäljelle jäi vain kauniita pintoja ja tunnelmapaloja.

Kirjassa kuunnellaan paljon musiikkia, ja viihdytään myös kirkkokonserteissa. Ilona on vahvemmin uskonnollinen hahmo kuin tämän tyyppisissä kaupunkilaiskertomuksissa yleensä. Kuitenkaan hengellinen vakaumus ei varsinaisesti näy hänen teoissaan, mutta hän on kiintynyt Agricolan kirkkoon, jossa hän tulee myös siunatuksi.

Minulla oli samansuuntaisia ymmärtämisongelmia tämän ja vasta lukemani toisen esikoisen, Sonia Paloahteen Aavistus-romaanin kanssa, jossa myös liikuttiin samoilla nurkilla, vielä rikkaammissa ja etuoikeutetummissa piireissä kuin tässä. Molemmissa kuvattiin ihmisiä, joille taloudellinen turvallisuus merkitsee eniten maailmassa ja joilla ei ollut kosketuspintaa muihin todellisuuksiin kuin omaansa. Tällaiset henkilöhahmot ovat yksiuloitteisia, ja alkavat pikkuhiljaa muistuttaa kykypuolueen vaalimainoksen mielenmaisemaa.

Olisin paljon mieluummin lukenut kuolemanjälkeisen romaanin vaikka henkilöstä, joka tulee haudatuksi sosiaalitoimiston sponsoroimassa säästöarkussa. Kirjan asetelma olisi antanut kimmokkeen vaikka kuinka hurjaan, törkeään, räävittömään, hirtehiseen näkökulmaan, mutta nyt lukija jäi vain pyörittelemään proseccolasiaan vaimean jazzin tahdissa, seuraten, kuinka vainajan naimattomat ystävät alkoivat piirittää tuoretta leskeä. Tämä ei riittänyt minulle romaanin sisällöksi, lukukokemus jäi vaillinaiseksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s