Rakkausvalmentajan pauloissa

Teos: Henriikka Tavi: Tellervo (Teos, 2018)

Katselin eilen illalla väsyneenä Ismo Leikolan seikkailuja Kaliforniassa. Ismo tapasi ohjelmassaan Kaunareiden Ron Mossia, joka antoi tälle korvaamattomia vinkkejä vaimon lepyttelyyn. Katsekontakti, hiusten hiplaaminen, uudet seksikkäät alusvaatteet ja suklaayllätys kuulemma toimivat aina. Mutta toimivatko ne suomalaisessa parisuhteessa?

Hieman tällä linjalla heteronormatiivisessa parisuhdeohjeistuksessa mennään myös Henriikka Tavin romaanissa Tellervo, jossa kaksi kolmikymppistä helsinkiläistä sinkkunaista kohtaavat amerikkalaisen rakkausvalmentaja, Rori Rayen.

Tellervo ja Henni ovat olleet kavereita kouluajoista saakka, ja tyttöjen väliseen ystävyyteen kuuluu olennaisena osana painonhallinta, ja siinä onnistumisessa kilpailu. Henni on aina ollut Tellervoa pienempi, ja hän on aamumysoreharjoitusten kuningatar. Tellervo taas etsii itseään ja tulevaa puolisoaan kuoroharrastuksesta, eikä karta kirkkokuoroon liittymistä opintojen päätösvaiheessa, kun muita luontevia paikkoja tavata vastakkaista sukupuolta ei oikein enää ole. Naisilla on oma, salainen rakkauslukupiiri, jonka kolmanneksi jäseneksi liittyy jossain vaiheessa kirkkokuoron puuhanainen Anna.

Anna on naisista rohkein, eikä pelkää stringeissä esiintymistä kuoron saunailloissa. Tellervolle stringien käyttäminen on vaikeaa, vaikka tietää niiden lisäävän huomattavasti miehen pokaamisen mahdollisuutta. Kaikissa miessuhteissaan hivin pelko on läsnä, mutta suhde ennalta-arvattavaan, tasapaksuun Jarkkoon hiipuu liian nopeasti siitä huolimatta, että kuoroharrastus yhdistää heitä. Haave vauvasta on suurempi kuin haave pysyvästä parisuhteesta, mutta voiko parinvalinnassa keskittyä pelkkään spermakilpailun voittajaa?

Kirjassa oli onneksi muutakin sisältöö kuin kolmikymppisten deittailuhuolet, esimerkiksi kuoron yhdistystoiminnan koukerot naurattivat. Pääsin kirjan imuun mahtavasti Rori Rayen hahmon kautta, ja minua harmitti, etten saanut lukea enempää hänen kaoottisesta elämästään, joka oli huomattavasti kiinnostavampaa kuin tunnollisen ja turvallisuushakuisen Tellervon. Toisaalta Tellervokin ylitti tarinan aikana monia itse pystyttämiään rajoja ja mentaalisia muureja, eikä ollut läheskään niin nynny tapaus kuin mitä ulkomaailmalle signaloi.

Teoksen aika-akseli oli paikoitellen liukuva, enkä pysynyt siinä koko ajan kärryillä. Tellervo kirjoittaa gradua, graduja loputtoman pitkän ajan ja työ Itäkeskuksen kioskin myyjänä venyy jo elämänuraksi. Hänen kykynsä tutkijana huomataan, mutta hän ei enää yli 36-vuotiaana pääse mukaan nuoren tutkijan uraputkeen. Jossain vaiheessa tämä triplamaisteri etenee urallaan vammaisten henkilökohtaiseksi avustajaksi. Tellervon pyyteettömyys ja totaalinen itsekorostuksen puute ovat toki hellyttäviä piirteitä, mutta milloin on oikeasti aika kiltteyden ja kunnollisuuden nostamiseksi kansalaishyveiksi?

Pidin kyllä kirjan tunnelmista, ja arkisista havainnoista parisuhteista ja niiden kaipuusta, mutta en täysin tavoittanut romaanin ”pointtia”. Ehkä tämäkin jollain tasolla klassifioituu chicklit-teokseksi, kuten viimeksi lukemani Rouva Suomisen seikkailu – ja molemmissa oli samantyyppisiä genrerajan ylityksen kohtia. Molempien teosten päähenkilöt olivat persoonina epäkaupallisen vetelehtiviä antisankareita. Valtavaa kassamenestystä ei tämän tyyppisillä vaihtoehtoisilla viihdekirjoilla voi saada aikaan, mutta se ei varmasti ole ollut kummallakaan kirjailijalla tavoitteena.

Yrittäjänä moottorisängyssä

Teos: Mirjami Lohi: Valuneen taikinan tapaus (Teos, 2018)

Väliin taas vähän kevyempää, eli ilottelua naisyrittäjyyden maailmasta. Yksi chicklitin peruselementtejä ovat menestyneet naisyrittäjät, jotka kekseliäisyydellään saavat aikaan ihmeitä lähipiirissään. Tulee pieniä suklaapuoteja, kirjakauppoja jokilaivoilla, joogastudioita Balilla, ja mitä tahansa sydäntä lämmittävää huttua meille ikuisille unelmoijille.

Mirjam Lohi ampuu Rouva Suominen-teoksessaan sopivasti chicklit-kliseiden ohi, pysyen edelleen genren sisällä. Teoksen päähenkilö on 46-vuotias Sointu Suominen, kiinteistövälittäjäksi ruvennut entinen psykologi, joka haluaa kovasti välittää nykyajan eksyneille ihmisille kodin lempeää turvaa. Sointu on pesunkestävä porvarisrouva, jolle hyvä maku, design ja täydellisten kutsujen emännöinti ovat kaikki kaikessa, ja hän todella välittää siitä, mitä naapurit hänestä ajattelevat.

Sointun mies Sampo takoo perheelle elatusta turvallisuusalalla, ja perheen arki on erittäin turvallisuushakuista. Sointu on kuitenkin saanut vision onnellisuudesta meren rannalla perheen lomaillessa kerran Jyllannissa, ja tätä onnea lähdetään onkimaan Itä-Helsingin Aurinkolahdelta. Onnellisten ihmisten taloyhtiössä naapurien kierto on kuitenkin vähän liian nopeaa, eivätkä kaikki poislähtijät tilaa välityspalvelua naapurin muijalta, tämän suureksi harmiksi.

Eniten minua nauratti kirjassa Sointun blogi, joka tyhjäpäisyydessään edusti aivan parhautta. Välillä Sointu lukee sivujensa täytteeksi ”tilan poetiikan” gurua Gaston Bachelardia, mutta enimmäkseen sitaatit ovat pelkkää Thomas Jeffersonia. Businesshuumassa hän ei aivan etene siihen pisteeseen, että kutsuisi itseään firmansa CEO:ksi, mutta sekin vaihe saattaa olla edessä. Naapurista poismuuttava ilkeä herra Palo on jo Oy Gutaa Ab:n CEO, ja kyseinen firma tekee mitä tahansa asiakkaidensa vaurauden lisäämiseksi.

Sointu olisi selkeästi parempi salapoliisi kuin kiinteistövälittäjä, ja tällaiseen rooliin hänet miltei ajetaan erään vanhempansa menettäneen keski-ikäisen haahuilija-asiakkaan toimesta. Hän päätyy vakoilemaan vanhoja koulukavereita keksimänsä peitenimen , ”Vapaaehtoiset ilahduttajat”, kautta selvittääkseen, kuka on ilkeän paljastuskirjeen taustalla. Vanhassa Vuosaaressa asuu vielä alkuasukkaita, joiden asunnoissa pesii koko paikallinen historia, mutta 60-lukulaiset urheiluviirit eivät valitettavasti lisää asunnon arvoa näytöissä.

Soinnun yrittäjänpäivät eivät ole varsinaisesti kissanpäiviä, vaikka hän välillä päätyy chillailemaan syyllisyyttä potien upouudessa moottorisängyssä muun perheen ollessa kansantaloudellisesti tuottavissa puuhissa. Mairean, mutta samalla tehokkaan puhelinkäyttäytymisen opettelu ottaa koville.

Kirja oli kauttaaltaan hauska, mutta en ole varma, muistanko siitä paljoa huomenna tai ensi viikolla. Jos näille seikkailuille on luvassa jatkoa, toivoisin niille vähän lisää kierroksia. Jämerämpi dkkarijuoni voisi olla lupaava, koska en ole aiemmin lukenut dekkaria, jossa salapoliisi olisi kiinteistövälittäjä.

Etnonationalismin ytimessä

Teos: Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys (Teos, 2018)

Eilen oli hyvä päivä e-kirjastossa, sain useamman odottamani teoksen haltuuni kertarykäyksellä. Yksi teoksista on Aleksanteri Kovalaisen Kansallinen herätys, jonka varmasti olisin hankkinut itselleni heti julkaisupäivänä, jos eläisin toisessa todellisuudessa. Kuulin teoksesta jo ennen sen julkaisupäivää, mutta se on saanut osakseen aivan liian vähän huomiota.

Toki olen kateellinen hänen aikaansaannoksestaan, olenhan itse ollut kytiksellä kansallismielisessä skenessä juuri romaaninkirjoitusmielessä, mutta toistaiseksi räpellykseni eivät ole tulleet julkaistuksi. En tosin ole löytänyt inspiraatiotani samoista henkilöistä kuin Kovalainen, vaan myöhempien aikojen sankareista, ja siksi hengentuotteellani on vielä toivoa. Tuotokseni on asteen fiktionaalisempi kuin tämä; siinä seurataan ”tavallista perheenäitiä”, joka radikalisoituu.

Kansallinen herätys lähtee liikkeelle vuodesta 2013, jolloin Kansan Kita-järjestöllä on vuosittainen herätyskokous ja uusien tulokkaiden leiri Kiuruveden tyylipuhtaassa maisemassa Pohjois-Savossa. Leirille lähtee toiveikkaana nuori Zebedeah Kiukkonen, joka on ennen kansallismielistä uraansa käynyt kokeilemassa onneaan Sinkkulaivan tositeeveeohjelmassa. Toki herätys on uinunut hänessä kotilovaiheessa kolmen vuoden ajan, aina siitä asti, kun hän kuulu Eiran Mestarin puheen eräässä kesätapahtumassa Aurajoen varrella.

Kirja on kiinnostava sekamelska oikeita ja fiktionalisoituja hahmoja, mutta kyllä Zebedeahin hahmo muistuttaa hieman liikaa Sebastian Tynkkystä. Lähes kokonainen kappale taas omistetaan Seppo Lehdolle hänen omalla nimellään. Nimien sekamelskassa on oma tenhonsa ja myös riskinsä: ensinnäkään en ole lainkaan varma, naurattaako sellaista lukijaa Seppo-parodia, joka ei tunnista hahmoa tosi elämästä. Jankuttavasti puhuva, veltto Antilogga muistuttaa Junes Lokkaa, mutta hän ei tässä romaanissa ole läheskään yhtä koominen kuin tosi elämässä.

Romaanin alun tarina Kiuruveden kokouksesta pysyi hyvin kasassa, eli ensimmäisen kolmanneksen aikana pysyin hyvin hereillä. Elias Simojoen palvonta oli oikeasti koomista, kuten Zebedeah’n kirjoittama ”läksyartikkeli” hänestä nuoren ihailijan näkökulmasta. Teoksen loppuosa taas kertoo enimmäkseen Kansan Kidan ja kilpailevan järjestön, Vastaiskuliikkeen väkivaltaisista yhteenotoista. Zebedeah ei saa pitää Tampereen Haulitornista lähettämäänsä Kansanradiota rauhassa, vaan hänen persoonaansa kohdistuu jatkuva uhka kauempaa oikealta.

Romaanissa on valtava määrä hahmoja, joista hyvin harva on liikkeen ulkopuolelta. Kokonaisena ihmisenä saamme tutustua vain päähenkilö Zebedeah’iin, ja valitettavan moni sivuhenkilöistä jää pelkiksi puhuviksi päiksi. Zebedeah’n äiti oli kiinnostava hahmo, jota olisin halunnut tavata pidempäänkin. Maahanmuuttajat pääsevät esiin vain yhden tekstimassasta eristetyn hahmon muodossa, ja kuuluisat punavihermädättäjät jäävät statisteiksi.

Minulla oli sama ongelma tämän romaanin kanssa kuin Jari Tervon uusimman teoksen, Aamenen. En päässyt tunnetasolla yhdenkään hahmon ihon alle, ja vaikka arvostan kirjailijan syvää perehtymistä aiheeseen, en ollut täysin vakuuttunut teoksesta sanataiteen näkökulmasta. Tervon kirjassa oli enemmän absurdia kohellusta, ja henkilöillä oli paljon muutakin elämää kuin rasismi/kansallismielisyys/maahanmuuttokritiikki. Tässä teoksessa ei ole olemassa muuta elämää, eli henkilöt tyhjentyvät aatteeseensa. Uskon, että tämä rajaus on tietoinen valinta, mutta sellaiselle lukijalle, joka ei ole kirjailijan lailla omistautunut rajakkihahmojen seurantaan, teos voi käydä paikoitellen liian raskaaksi.

Kovalainen näkee asioita tarkasti ja pystyy myös ennustamaan hyvin todennäköisiä skenarioita lähitulevaisuuden tiimoilta. Kirja ei siis mielestäni ole synkkää dystopiaa, vaan sen kauhun ainekset ovat jo olemassa ympärillämme. Toivoa toki on, että ”Kansan kidat” kuihtuvat omaan mahdottomuuteensa, mutta päinvastainen kehityskin on mahdollinen. Tämän teoksen hyllyelämä tulee luultavasti riippumaan siitä, mihin suuntaan oikeistopopulismi maassamme kehittyy. Romaani voi nousta tärkeäksi dokumentiksi taistelussa fasismia vastaan, tai se saatetaan unohtaa ohimenevänä ”tendenssikirjallisuutena”.

Arvostan sitä, että Kovalainen on jaksanut tutkia ilmiötä huolellisesti, mutta pienemmilläkin aineksilla voi saada aikaan fiktiivisen teoksen. Itse olisin kaivannut teokseen lisää psykologista syvyyttä ja vähän vähemmän lähteitä. Loppuosissa jouduin pikalukemaan joitain jumikohtia, joista en olisi muuten päässyt eteenpäin. Ehkä palaan vielä teokseen sen runsaiden lähteiden ja tiettyjen episodien (kuten Jyväskylän kirjastopuukotuksen) tiimoilta.

Teos kuin salakuljetettu timantti

Teos: Kim Thúy: Ru (Gummerus, 2019)

Suomennos: Marja Luoma

Joskus yllätän itseni ja onnistun lukemaan kokonaisen romaanin käyttämättä välillä sosiaalista mediaa. Näin minulle kävi lukiessani kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn teosta Ru. ”Ru” merkitsee vietnamiksi kehtolaulua tai tuudittamista, ja ranskaksi pientä puroa tai virtaa. Sanojen kaksoismerkitys ei voisi tulla kuvaannollisemmin perille kuin tätä teosta lukiessa.

Kim Thúy on viisikymppinen esikoiskirjailija, joka on tullut pakolaiseksi Montréalin kaupunkiin nuorena tyttönä. Muuton ajankohta ajoittui 70-luvun loppupuoleen, perhe oli ns. venepakolaisia ja ehti asua ennen Kanadaan päätymistä pitkän toven Malesiassa pakolaisleirillä. Thúy kuului Saigonissa ehdottomaan yläluokkaan, hänen suvussaan oli poliitikkoja ja taiteilijoita, eikä kukaan hänen tädeistään ollut tottunut tekemään ruumiillista työtä. Näin perhe joutui kokemaan kommunistisen vallan vaihduttua omaisuuden takavarikoinnin ja henkisen nöyryytyksen. Moni sukulaisista oli ns. uudelleenkoulutusleireillä.

Minulle kirjan konteksti oli osittain tuttu, varsinkin kiinanvietnamilaisesta näkökulmasta. Olen Suomessa tavannut vanhempia naisia, jotka ovat kertoneet minulle jotain vastaavaa. Kiinalainen tausta merkitsi kommunistisessa Vietnamissa automaattisesti ”porvarillisuutta”, sillä moni kiinalainen aiemmin oli paennut naapurimaahan Kiinan vallankumousta. Myös vanhemmat kiinalaissuvut edustivat Vietnamissa yläluokkaa, ja näin heidän asemansa oli erityisen vaikea. Kiinanvietnamilaiseksi tekeytymällä tosin muutkin pääsivät pakenemaan helpommin. Thúyn perheessäkin tämä identiteetti oli hieman tekaistu, tai kiinalaista taustaa löytyi vain kaukaa äidin puolelta.

Pakotarinaan liittyy muuttuva suhde tavaraan ja maalliseen omaisuuteen. Päästäkseen maasta pois pakolaiset joutuivat piilottamaan timantteja, kultaa ja seteleitä kekseliäisiin paikkoihin, ja näin moni hommasi itselleen tekohampaita, joihin pystyi piilottamaan timantteja. Timantit ja kulta eri ruumiin aukoissa olivat kestoteema, jonka sotilaat pikkuhiljaa oppivat huomaamaan. Thúyn piilopaikka oli vanhojen tekohampaiden pinkistä muovista sulatettu rannerengas, jonka sisällä oli timantteja.

Muuten naisen suhde tavaraan helpottui. Pakolaisena hän oppi kantamaan tärkeimpiä tavaroita mukanaan, eikä ole sen jälkeen kiintynyt omaisuuteen. Kertojan elämään mahtuu äkkiliikkeitä ja juurettomuutta, ammatinvaihtoja ja lyhyitä ihmissuhteita, usein ukkomiehiin. Sukulaissuhteet ja suhteet omiin poikiin edustavat kuitenkin pysyvyyttä, ja yksi kirjan teemoista (joista olisin voinut lukea lisää) oli suhde autistiseen poikaan, joka ei pidä turhasta kosketuksesta.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Thúyn paluun tarina, eli hän pääsi takaisin kotimaahansa töihin aikuisena, ja asui maassa kolmen vuoden ajan kansainvälisissä avustustehtävissä. Millaisia tulkintoja paikalliset tekivät hänestä, naisesta, jonka aksentti oli vääränlainen, ja jonka kehon kieli ei enää muistuttanut paikallista naista. Pohjois-Amerikassa opittu itsevarmuus ja ehkä myös epänaisellisuus liikkeiden tasolla tekivät hänestä omassa kulttuurissaan muukalaisen.

Ru ei ole tyypillinen, lineaarinen omaelämäkerta, eikä varsinkaan nyyhky/sankaritarina, vaan kypsä, runollinen, kaunokirjallisesti kunnianhimoinen ja loppuun saakka viimeistelty sanataidekoru. Hiomattomuuttakin tästä timantista löytyy, eikä se pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Kirjailijan omien vaiheiden ulkopuolella huomioni kiinnittivät erityisesti kaksi teemaa, sukulaisten seksuaalinen hyväksikäyttö (joka pahenee ahtaissa asumisoloissa) ja vammaisen naisen asema. Thúy kertoo ikimuistoisesti seitsemännestä tädistään, jonka mielenterveysongelma on jättänyt hänet lapsen tasolle ja joka jää huolehtimaan äidistään vaikeissa olosuhteissa. Tämä tarina nostaa teoksen aivan eri tasolle kuin tyypillisen pakolaistarinan.

Lämmin kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta, sillä tämä on teos, jonka tulen lukemaan useampaan kertaan. Tässä oli jotain samaa kuin eräässä pakistanilaisteoksessa, josta päädyin joskus tekemään väitöskirjan. Tyylillisesti siinä on paljon ranskalaisen feministisen kirjallisuuden eleganssia, välillä koin lukevani palasia Marguerite Durasin teoksesta Rakastaja, vaikka teos ei käsittelekään valkoisen naisen ja kiinalaisen miehen salarakkautta. Varmasti se kuitenkin on enemmän postkoloniaali, eli etsii omaa ilmaisumuotoaan ranskalaisten kaanonien ulkopuolella. Huomattavaa kuitenkin on, että kirjailija kasvoi ympäristössä, jossa palvottiin ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoja koloniaalisilla klubeilla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 47/196: Vietnam. Jos Algeria-osuus oli haasteessani toistaiseksi informatiivisin maateos, tämä romaani on ollut toistaiseksi elegantein. Iloinen olen varsinkin siitä, että se on suomennettu, sillä en olisi koskaan löytänyt teosta alkuperäisellä ranskan kielellä.

Mölöjen pösilöiden vastustamisesta

Teos: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (WSOY, 1952)

Jo kolmas Veikko Huovis-postitus tässä blogissa, jee! Kaikkihan kynnelle kykenevät varmasti muistavat Havukka-ahon ajattelija-rastit yläkoulusta ja lukiosta. Ainakin äidinkielen opettajan runsaina suitsutuksina. Itse en ole kyseistä kirjaa nuorena lukenut, se ei olisi koskaan uponnut minuun, ja olen luultavasti keksinyt keinon suorittaa siihen liittyvän tehtävän lukematta teosta.

Havukka-ahon ajattelija kertoo Kainuun korvessa asuvasta Konsta Pylkkäsestä, joka on aidosti oman polkunsa kulkija. Hän on ajoittain töissä tukkisavotoissa, asuu Anselmin ja Iitan luona kortteeria ja viettää paljon aikaa joutomiehenä luonnossa kulkien. Kirjassa hän saa kirjeen ystävältään Mooses Pessiltä, ja siinä kutsun tulla kalastamaan ja ponua nauttimaan kolmen peninkulman päähän tämän eräkämpille Kuhmoon. Konsta lähtee naisten vänkäämistä pakoon erämaahan, missä kaksikko kohtaa kaupungista tulleet maisterismiehet, jotka ovat tulleet metsästämään lintuja täytettäviksi tutkimusaseman vitriiniin.

Kaupungeista lappaa Iivantiiran koskille ”akranoomia”, ”tiploomia” ja ”lisenssiä” purolohia narraamaan, eivätkä he tiedä, kuinka paljon Konsta tietää maailmasta. Ehkä Konsta ei ole koskaan oikeaa merta nähnyt, mutta Oulujärven kyllä, ja tämäkin on kupera muodoltaan. Konsta haluaisi vaihtaa vuodeksi päätään nuoren tutkijamiehen kanssa, ja ajatella sinisiä ajatuksia museoissa ja kirjastoissa, ja hän pääsee kokeilemaan tieteellistä ajattelua ”päiväläisenä” eli tutkijakaksikon apulaisena Lentuan saaressa.

Kuka Konsta sitten oikeasti on, ja mitä hän teki maailmalla vuodesta seitsemäntoista vuoteen kaksikymmentäneljä? Kuka on Konstan oikea isä, ja miksi hän ei ole perustanut perhettä kuten tavalliset eläjät? Onko hän päästään sekaisin, tai jopa pirun penikka? Kuka hyväksyy Konstan sellaisena kuin hän on, ja kenelle Konstan loputon viisastelu on myrkkyä? Saako tavallinen tukinuittaja olla kiinnostunut ”Porneon” saaresta? Ja mitä siitä seuraa, jos pyrkii liikaa maisterismiesten seuraan?

Itseoppineen intellektuellin portrettina tämä teos on edelleen osuva, ja muistuttaa meitä ajasta, jolloin opillista sivistystä vielä arvostettiin. Toveruus herrojen ja tukkijätkän välillä on mahdollista korven nokipannukahvien äärellä, jossa jätkän paikallisten olojen tuntemus saa loistaa.

Paras kohtaus on teoksen loppupuolella, jossa Konsta analysoi maailmanhistoriaa pienessä tuiterissa: ”Ne ovat mölöjä pösilöitä, jotka ihmisveljensä panevat piikkilanka-aitaukseen!” Konstan ymmärrys keskitysleirien syntysyistä on edelleen ajankohtainen: on olemassa ihmistyyppi, jonka ainoa saavutus elämässä on kytätä heikompiaan ja pienempiään. Mikään ihmiskunnan saavutus ei ole kuitenkaan valmistunut kyttäämisolosuhteissa, eikä poroerottelukaan pidemmän päälle ole kovin älyllistä puuhaa.

Parasta, mitä olen Huovisen teoksista esiin kaivanut, ovat poliittiset havainnot, jotka eivät yleensä jää Suomen rajojen sisälle. Huovisen korpimaisema ei mielestäni ole perussuomalainen, menneitä aikoja ihannoiva umpio, vaikka siinä kansanmiehet ja – naiset ovatkin ehdottomia sankareita. Tulevaisuuskuva on optimistinen, eikä vesivessojakaan pelätä, vaikka kaikki eivät niissä ole vielä ehtineet vierailla. Nokipannukahveja voi keittää muullakin polttoaineella kuin muukalaisvihalla, kuten eräät tuntemani ”kansallismieliset” näinä päivinä tekevät fanaattisilla teltoillaan.

Kielellisesti Havukka-ahon ajattelija panee nykyihmisen pinnistelemään, eikä pelkästään murreilmaisun, vaan monipolvisten lauserakenteiden tasolla. Someajan nuorille tämä teos alkaa jo varmasti olla miltei ylitsepääsemätön rasti – tai ehkä aliarvioin nuoria törkeällä tavalla. Minun viisitoistakesäiseen sieluuni ei tämän teoksen jalkarättihuumori olisi millään voinut upota. Mutta koska Huovisen tuotannosta otetaan nyt uusia painoksia urakalla, uskoisin hänen renessanssinsa olevan jo pian käsissä.

Cinemaattista katarsista odotellessa

Teos: Katja Kallio: Valkokangastuksia (Otava, 2019)

Kirjailijat, jotka julkaisevat postuumeja kokoelmia aikakauslehtien kolumneistaan, ovat yksi ”alalaji”, josta minun on ollut vaikea ilmaista rehellistä mielipidettäni. Jonkun verran niitä on tullut tässäkin blogissa ruodittua, mutta jonkun verran noita väliteoksia on tullut myös jätettyä kesken. Katja Kallio kuuluu kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan suuresti, mutta nykyajan hankintalogiikalla hänenkin on välillä julkaistava jotain kepeämpää ja nopeampaa.

Siis Valkokangastuksia. Jo nimestä voi päätellä, että teos kertoo elokuvista. Ja moni varmasti tietää, että Kallio on leffafani, joka on kirjoittanut leffa-aiheisia kolumneja mm. Image-lehteen. Tämä kokoelma on osittain kooste Image-lehden jutuista. Koska en lue Imagea, jutut ovat minulle uusia. Kallio käsittelee niissä osittain sellaisia leffaklassikkoja, etteivät jutut aivan heti vanhene. Hän on aiemmin julkaissut teoksen Elokuvamuisti (2007), jolle tämä on sisarteos. Ja mikä ettei, leffahullut kiittävät, ja moni varmaan etsii teoksesta uusia katseluvinkkejäkin.

Luin tämän teoksen todella kepeästi, etsien siitä lähinnä itselleni merkittäviä cinemaattisia hetkiä. Itselläni katarsis-kokemuksia on ollut leffojen suhteen paljon vähemmän kuin Kalliolla, mutta esimerkiksi Englantilainen potilas (1997) on minulle leffa, josta en pääse eroon – se vaanii minua ihoni alla alituisesti. Enkä fanita Ralph Fiennesiä, vaan Kipin roolin esittäjää Naveen Andrewsiä. Kaurismäen Le Havren (2011) olen nähnyt vain kerran, mutta se pitäisi nähdä säännöllisesti, voimallisena masennuslääkkeenä.

Teoksessa käydään läpi iso kavalkadi itäeurooppalaisia klassikkoja, joista Kieslowskin lisäksi minulle olivat tuttuja vain romanialaisen Christian Mungiun pari nykyleffaa. Olen huono muistamaan ohjaajien nimiä, enkä edes tajunnut, että nämä Teemalta näkemäni leffat olivat samalta ohjaajalta. Mungiun Neljä kuukautta… (2007) on järkyttävä kuvaus Ceaucescun aikaisista laittomista aborteista, kun taas Valmistujaiset (2016) kertoo nyky-Romanian sisäänrakennetusta korruptiosta, jota ilman yhteiskunta ei toimisi. Valmistujaiset herättikin paljon kysymyksiä noin sanotusta kunnollisuudesta, ja siinä näyttelijäntyö oli poikkeuksellisen priimaa.

Kallio kertoilee teksteissään paljon perhearjestaan, ja elämästä kasvavien teinien kanssa, jotka tekevät irtiottojaan äidistä ja tämän makutottumuksista. Tärkeintä kuitenkin on opettaa tyttärille, että ranskalaisten leffojen näkeminen kaunistaa naista. Parisuhteessa taas leffahullulle korkein kynnys on altistuttaa tuleva kumppani omille lempirainoille, mikä saattaa myös olla suhteen koetinkivi. Kallion parisuhde musiikkituottajamiehensä kanssa on ollut pitkä, ja on kestänyt myös satunnaiset erimielisyydet.

Olen nähnyt Kallion käsittelemistä leffoista ehkä vajaan puolet, ja varsinkin hänen mainitsemansa iranilaisleffat alkoivat kiinnostaa erityisesti. Hänen oma katharsiksensa tapahtui ”I, Daniel Blake”-leffaa (2016) katsellessa, ja tämä on elokuva, jota minullekin on suositeltu jo pitkään, enkä ole sitä vieläkään nähnyt. Brittiyhteiskunnan viime aikojen kehitystä seuratessa tuntuu, että todellisuus on vielä leffaakin karumpi, eikä kaikki johdu Brexitistä. Dystooppinen arki esimerkiksi köyhien lasten näkökulmasta voisi olla seuraava hittileffan aihe, onhan Lontoossa jo asuinalueita, joilla on rikkaiden ja köyhien leikkikentät erikseen.

Juuri nyt en päässyt kovin syvälle näiden esseiden ”imuun”, mutta tämä voi johtua omasta hätäisyydestäni, ja siitä, etten ylipäänsä lue usein leffa-aiheisia kirjoja. Hyvä fiilis kirjasta jäi kuitenkin siksi, että huomasin, etten olekaan niin ”pihalla” varsinkaan eurooppalaisen elokuvataiteen kehityksestä kuin olen luullut olevani. Ainakaan Kallion teos ei ollut liian snobistinen tai elitistinen analyyseineen, vaan yleistajuinen katsaus, joka on ymmärrettävä sellaisillekin lukijoille, jotka eivät itse kirjoita leffakritiikkejä elääkseen.

Siipirikkona sortokoneistossa

Teos: Markku Hirvonen: Enkelitaivas (Karisto, 2019)

Millaista jälkeä syntyy, kun yhdistetään turvapaikanhakijat, paperittomat, ihmiskauppa, pimeä työ ja maaginen realismi? Voiko enkeleistä kirjoittaa ilman uskonnollista viitekehystä?

Markku Hirvonen tekee näin tuoreessa romaanissaan Enkelitaivas. Se kertoo paperittomasta Samista, jonka enkelin siipi on ruhjoutunut ja nuoresta sairaanhoitajasta, joka löytää miehen eräänä aamuna matkalla töihin. Sami puhuu outoa mismismis-kieltä, eikä kertoja pysty kartoittamaan hänen reittiään kaukaiseen Pohjolaan niukkojen koordinaattien perusteella.

Samin kohtalo on karun realistinen, mutta hänen selviytymisensä tilanteista lipsahtaa magian puolelle. Aluksi hän on sinnitellyt aikansa marjanpoimijana syrjäisellä kansakoululla, mutta haaveiluun taipuva siipiveikko ei ole onnistunut pysymään muiden tahdissa ja hän saa potkut. Marjanpoiminnasta hän siirtyy pikkupaikkakunnan ravintolaan, jonka omistaja on samasta maailman kolkasta kotoisin kuin hänkin. Tällä on suunnitelma paperittoman työntekijän piilottamiseksi, mutta samalla hän ei voi ahneuttaan olla käyttämättä siivekästä tarjoilijaa eksoottisena sisäänheittäjänä. Sami pääsee lastenkutsujen vetonaulaksi, ja myös polttareiden strippariksi, vaikka himokkaat, humalaiset naiset pelottavat häntä.

Romaani on kirjoitettu lempeän humoristisesti, vaikka siinä on myös irvokkaita osioita. Paikkakunnilla ja sivuhenkilöillä ei ole nimiä, mikä etäännyttää kerrontaa arjen todellisuudesta. Unenomainen ilmapiiri välittyy jopa nahkastringien ja dildojen täytteisestä privaattishow- kellarista. Hyväksikäytön tilanteet ovat karuja, mutta valittu kerronnan tyyli toimii tilanteiden muuttamisessa yleistajuiseksi. Linnun, enkelin ja miehen hybridi on yleismaailmallinen muukalainen, joka ei tarvitse tiettyä kulttuuria tai uskontoa selventämään alisteista asemaansa.

Enkelitaivas toki on aikuisten satu, eikä sen vaiheita kannata alkaa tulkitsemaan liian kirjaimellisesti. Satujen maailmassa jokaisen byrokraattisen käänteen ei tarvitse muistuttaa nyky-Suomen todellisuutta. Itse olen seurannut niin paljon piilottamiseen, kotimajoitukseen, paperittomien terveyspalveluihin ja pakkopalautuksiin liittyviä keskusteluja, että osittain Samin tarina tuntui vähän liiankin tyypilliseltä. Kielellisesti kerronta oli kuitenkin elävää, ja teos oli kokonaisuutena varsin tyylikäs ja eheä.

Romaanitaiteen näkökulmasta odotan usein lukemiltani teoksilta moniäänisyyttä tai näkökulmien ristivalotusta. Tässä kertoja on kauttaaltaan ”hyvän” muukalaishahmon puolella, ja ”pahoja” työnantajia ja viranomaisia vastaan. Hyvikset ja pahikset toki voivat nekin kuulua aikuisten satuun, mutta henkilöhahmoilta jäin odottamaan monisärmäisyyttä. Lievä naiiviuden jälkimaku teoksesta kieltämättä jäi, mutta naiivius sekin voi olla tyylikeino muiden joukossa.