Kiina tiivistettynä liemikuutioon

Teos: Yu Hua: Kiina kymmenellä sanalla. (Aula&co, 2019)

Suomennos: Rauno Sainio

Yu Hua (s. 1960) on kiinalainen kirjailija, joka syntyi sopivasti kokeakseen kulttuurivallankumouksen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, valmistui hammaslääkäriksi, ehti poistaa kymmenentuhatta hammasta ja päätyi sitten ihmeen kaupalla opiskelemaan kirjailijaksi valtion sponsoroimassa instituutissa Pekingissä v. 1983. Nuorena komeettana hän keskittyi alkuvaiheessa uraansa avantgardeen, ja alkutuotanto oli myös raa’an väkivaltaista tekstiä. Itse olen lukenut häneltä aiemmin kaksi Aula&co:n kustantamaa teosta, Elämänkaaren (alk. 1993) ja Xu Sanguanin elämän ja verikaupat (alk. 1995), jotka molemmat keskittyvät Kiinan maaseutuun ja kommunistisen valtion alkuaikoihin. Olen ollut molemmista innoissani, ja nyt varsinkin verikauppa-aiheinen teos kummittelee mielessäni. Sen voisi lukea uudestaankin, sen verran hurja lukukokemus se oli.

Kiina kymmenellä sanalla on esseekokoelma, jossa Yu Hua käsittelee synnyinmaansa kehityshaasteita kymmenen itse valitsemansa avainsanan kautta. Sanat ovat: Kansa, Johtaja, Lukeminen, Kirjoittaminen, Lu Xun, Erot, Vallankumous, Ruohonjuuret, Jäljitelmä ja Höynäytys. Varmasti varsinkin kaksi viimeistä teemaa kutkuttavat länsimaista lukijaa: kuinka pitkälle piratismin kulttuuri on mennyt Kiinassa, ja millaisia ovat tavallisten kansalaisten jäljennetyt unelmat?

Kirja on alun perin kirjoitettu vuonna 2009, julkaistu vuonna 2010, ja Yu Hua kirjoittaa jälkisanat uuteen painokseen vuonna 2018. Maassa on tapahtunut paljon myös kymmenen vuoden sisällä, eikä kiihtyvää talouskasvua voi pysäyttää. Ihmisten onnellisuudesta Yu Hua on kuitenkin skeptinen: se, että maassa myydään enemmän luksustuotteita kuin monessa länsimaassa, ei välttämättä tihku hyvinvoinniksi maaseudun köyhille. Itsemurha-alttius on lisääntynyt sitten 1990-luvun, ja maassa todistetaan niinkin karmeita tapauksia, joissa pienen lapsen vanhemmat tappavat itsensä, koska eivät voi ostaa lapselleen kadulta yhtä banaania. Viihdeteollisuus on paisunut mahdottomaksi, ja kansalle syötetään feikkiuutisia liukuhihnalta.

Yu Hua kytkee avainsanansa omaan elämäntarinaansa, ja varsinkin nuoruuteen 1970-luvulla, jolloin hän eli lääkärin poikana provinssikaupungissa ja tehtaili propagandajulisteita, joita liimattiin kaupungin muureihin ja seiniin. Itsekritiikki oli tuon ajan pakkoilmiö, eli moraalisista rikkomuksista syytettyjä pakotettiin tunnustamaan syntinsä julisteiden välityksellä, joita koko kansa muun lukemisen puutteessa kulutti. Julisteita tehtailivat syytetyt perheet ja yksilöt, mutta myös koululaiset ja palkatut propagandamaakarit. Ne olivat kansantaidetta, mutta myös kirjallisuuden korvike tilanteessa, jossa suurimmalla osalla perheistä ei ollut muuta luettavaa kuin Maon punainen kirja ja kootut teokset (jälkimmäinen suurimmalla osalla avaamattomassa muovikelmussa).

Kun sitten Kiinassa vapautettiin sensuurilakeja 70-luvulla, joitain länsimaisia klassikkoja painettiin uudelleen, kuten Tolstoita, Dickensiä ja Balzacia. Tässä vaiheessa kirjoja jonotettiin jakelupisteissä tuntikaupalla, mutta niitä yleensä riitti vain kouralliselle asiakkaista, ja jonojen loppupään katkeruus oli käsinkosketeltavaa. Yu Huan ensimmäinen itse lukema länsimainen teos oli Kamelianainen, jonka hän oli saanut käsiinsä käsinkirjoitettuna kopiona. Nuoret miehet kopioivat teoksen itselleen, mutta sen hallussapito oli riskialtista, ja kiinnijäämisestä olisi tullut taas valtava määrä itsekritiikkiä. Kaikki teokset, joissa oli vähänkin erotiikkaa tai romantiikkaa, olivat pannassa, joten nuoret miehet kokoontuivat Yu Huan luo tutkiskelemaan hänen isänsä lääkärikirjoja, joissa sentään näkyi paljaita naisen elimiä.

Maolaisuus oli 70-luvulla Suomessa varsin marginaalinen ilmiö, mutta muualla länsimaissa maolaisia opiskelijasoluja oli enemmän. Kirjan kontekstissa minua nauratti eniten Mao-kulttiin liittyvät esimerkit siksikin, että vuonna 2019 Suomessa vaalien alla perussuomalaiset syyttävät vihervasemmistolaisia muun muassa ”Mao-haalariin” pukeutumisesta. Öö, Kiinassa ei pukeuduttu poliittisiin haalareihin, mutta Mao-puku oli suosittu. Maolaiset aatteet levisivät laajalle myös kehitysmaihin, ja on minulla yksi itseäni vanhempi afrikkalainen ystävä, joka edelleen leikkaa kauluspaidoistaan kaulukset pois Mao-tyyliin. Suurimman jalansijan maolaisuus on saanut Nepalissa, jossa edelleen lauletaan vanhoja kiinalaisia vallankumouslauluja, nepaliksi totta kai.

Minua kiinnosti tässä teoksessa eniten 70-luvun muistikerrostumat, koska kommunistisen Kiinan arki on jäänyt minulle mysteerioksi. Teos avaa todella ansiokkaasti nuorten näkökulmaa, ja osoittaa myös nuorten oma-aloitteellisuuden ja kapinallisuuden tilanteessa, jossa kuka tahansa voi olla kenen tahansa ilmiantaja. Yu Huan isoveli varsinkin oli melko luova gangsteri, ja kouluaikana naisopettajien kauhu. Nuorisojengejä ei maolainen hallintokaan pystynyt hillitsemään, ja kirja osoittaakin, että teini-ikäiset ovat lopulta hyvin samansuuntaisia käytökseltään kulttuurirajojen yli.

Kirjaa voi lukea myös valikoiden, sillä alun perin sen esseet on julkaistu erillisinä teksteinä. Kokonaisuutena teos on kattava, mutta ei tyhjentävä, ja se käsittelee suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä pitkälti henkilökohtaisten muistojen suodattamana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s