Maaliskuun dekkarikimara

Teokset: Kicki Sehlstedt: Älä silmä pieni (LIKE, 2019), suom. Petri Stenman.

Katarina Wennstam: Hämärän tyttö (Otava, 2018), suom. Anja Meripirtti

Markus Falk: Aleppon kirjuri. (Otava, 2019)

Suomessa on viime kuut keskusteltu kiihkeästi nuoriin naisiin kohdistuvasta grooming-ilmiöstä, ja ruotsalainen Kicki Sehlstedt saapuu sopivasti kertomaan vastaavista jengeistä naapurimaassa. Älä silmä pieni on ajankohtainen dekkari, joka kertoo ilmiöstä varsinkin tyttöjen omasta näkökulmasta. Amanda ja Matilda ovat neljätoistavuotiaat ystävykset Tukholman Södermalmilla, jotka ovat keksineet helpon keinon saada lisäliksaa himokkailta setämiehiltä. Amanda tulee ns. ehjästä perheestä, Matilda on osittain sijoitettu, koska ei tule toimeenä äitinsä kanssa, mutta kumpikaan ei elä ilman huolenpitoa ja valvontaa. Vanhemmat ja huoltajat eivät vaan ymmärrä, mikä on KIK, eivätkä tiedä, miksi Henkkamaukan 10 kruunun stringejä ostetaan kasapäin.

Minulla tuli tämän kirjan kanssa omituisesti seinä vastaan, eli luin sitä erittäin takkuisesti kahden viikon laina-ajan, melkein pyristellen. Teos ei ollut poikkeuksellisen raaka, ja siinä oli kiinnostavia naishahmoja, kuten italialaistaustainen toimittaja-Aida ja suomenruotsalainen kriminologian professori Kajan. Rikkaiden, syntyperäisten, korkeassa asemassa olevien ruotsalaismiesten sikailu ahdisti, sillä kyse oli hyvin järjestäytyneestä ringistä. Kirja on saanut paljon näkyvyyttä sen ajankohtaisuuden vuoksi, siitä oli arvio viime viikolla HS:ssä, jossa sitä peilattiin suomenruotsalaisen Eva Frantzin Kahdeksannen neidon kanssa. Kahdeksannen neidon luin sujuvammin, koska sen konteksti oli pienempi ja helpompi ymmärtää kuin suur-Tukholman seksimafia.

Katarina Wennstamin Hämärän tyttö kertoo myös nuorista Tukholmassa, ja tämä teos avautui minulle helpommin kuin edellä mainittu. Siinä sairaslomalla oleva komisario Charlotta Lugn selvittää monimutkaisia tapahtumia Nackan lukiossa, jotka alkavat kouluammuntauhkauksella erään syysloman aattona. Teinitytöt Molly ja Miranda ovat aiemmin olleet sekaantuneet keski-ikäiseen lääkärimieheen, joka antaa teinien pitää kosteita bileitään tämän sijoitusasunnolla. Tämän yhteyden kautta hän onnistuu iskemään lonkeronsa molempaan tyttöön, mutta herkempi Miranda ei kykene selviämään salasuhteen seurauksista. Wennstamin ja Sehlstedtin kirjoissa on paljon yhteistä, mutta Hämärän tyttö kertoo ehkä vielä voimallisemmin teini-ikäisten – myös poikien – psyykkisestä pahoinvoinnista. Rakenteeltaan se on selkeämpi kuin Älä silmä pieni, mutta teokset voivat olla kiinnostava pari luettavaksi yhdessä.

Olen lukenut Wennstamilta yhden aiemman teoksen, Alfauroon, josta en muistaakseni pitänyt – tämä teoshan on samaa sarjaa, ja muistin sen hahmoista ainoastaan iranilaissyntyisen asianajaja Shirin Sundinin. Shirinin kyydissä olikin hilpeää matkustaa Kistan tukkuun ruokaostoksille – paikka on etnisten tuotteiden taivas jossain Tukholman esikaupunkialueella. Shirin laittaakin kirjassa aivan uskomattomia illallisia, mutta kokee samalla vieraantumista niiden keskusteluissa kantaruotsalaisten intellektuellien kanssa. Samalla hän joutuu luopumaan Sundin-sukunimestään, joka on hänen ex-miehensä ”lahja” – ammatillisesti ruotsalainen nimi on auttanut työpaikalle integroitumisessa, mutta mitä tapahtuu, jos hän palaa isänsä nimeen Babakzadeh? Vai olisiko äidin nimi Nouri parempi?

Tässä kirjassa oli hyvä balanssi tavallisen arjen ja synkkien rikosten välillä, ja kaikki ammatti-ihmiset olivat hahmoina vahvoja ja kehityskelpoisia. Hahmoja oli kyllä loputtoman paljon, ja lukija joutuu pinnistelemään kaikkien muistamiseksi. Tämä oli ainoa miinus, jonka kirjasta löysin, ja tästä kimarasta se nousi ehdottomaksi suosikikseni.

Markus Falkille, eli Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan alter egolle, päätin antaa toisen mahdollisuuden ensimmäisen, hieman ontuvan lukukokemuksen jälkeen. Aleppon kirjuri jatkaa Tuomas Pyyn ja Carla Contin arkeologisia seikkailuja maailmalla, ja kirjassa metsästetään n. 4000 vuotta vanhaa mesopotamialaista patsasta, jonka Carlan brittipoikaystävä on melkein saanut haalittua isänsä paisuvaan antiikkikauppaan Lontoossa. ”Melkein”, koska Aubrey ryöstetään, hakataan henkihieveriin ja patsas katoaa taas teille tietämättömille. Tuomaan, Carlan ja Aubreyn kolmiodraama on kiihtymässä, ja Tuomas kovasti haluaisi syrjäyttää Aubreyn kilpakosijana, mutta romanssi etenee piinallisen hitaasti.

Kirjassa seikkaillaan kolmessa Turkin kohteessa, myös pahamaineisella Syyrian rajalla, Kreikassa ja Italiassa. Kirjan aika-akseli on lyhyt ja meininki yhtä toiminnallista kuin aloitusosassakin. Antiikkikauppojen yhteyksiä huume- ja ihmiskauppaan spekuloidaan, ja kuljetusreitin varrelta löytyy epämääräisiä putiikkeja, jotka ovat auki vain salakuljetuksen peittämiseksi. Antiikkiteema on kirjassa raikas ja erilainen, mutta Tuomaksen ja Carlan maailmankuva tuntuu hirvittävän naiivilta. Tuomas osaa juosta ja paeta, Carla on taitava taekwondossa, mutta molemmat jäävät pinnallisiksi toimintafiguureiksi. Ilmiön kuvaus ja myös Turkin puolella kulttuurin kuvaus pelastivat tämän teoksen, ja koin tämän astetta onnistuneemmaksi kuin kirjan aloitusosan, jossa paikoitellen mentiin jopa slapstick-komedian puolelle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s