Perhosia, koiria ja saksikäsirakastajia

Teos: Veera Salmi: Perhoset veljeni ympärillä (Otava, 2019)

Veera Salmi on tunnettu lasten- ja nuortenkirjailija, jonka päätuotantoa en pahemmin tunne, mutta olen lukenut nyt hänen molemmat aikuisten romaaninsa. Edellisestä teoksesta, Kaikki kevään merkit, jäi varsinkin mieleen sen vinksahtanut kalliolainen mielenmaisema, ja myös toisessa aikuisten romaanissa liikutaan muun muassa itäisessä Helsingissä.

Kirjassa kohtaa kreikkalais-suomalainen Iokovakisin perhe, jonka kreikkalainen isä Konstantinos on kuollut auto-onnettomuudessa lasten ollessa teinejä. Äiti on jäänyt toimettomana suremaan menetystään, rahat tuskin riittävät asumiseen Merihaassa, ja kolme omalla tavallaan erityisherkkää nuorta sinnittelevät valitsemillaan poluilla. Joonas haaveilee elokuvakäsikirjoittajan urasta ja masentuu, kun valinta ei osu häneen pääsykokeissa. Sisar Joonia on valinnut yliopiston ja perhostutkimuksen, ja tekee jo väitöskirjaa, kun taas perheen kuopus Johannes on löytänyt viulunsoiton ilmaisukanavakseen. Johannes on puhumaton, muttei kliinisesti mykkä, ja koko hänen elämänsä on kulunut terapiassa ja kuntoutuksessa. Hänen kadotessaan kilpailumatkalla Reykjavikissa sisarukset huomaavat, etteivät lopulta tiedä veljestään paljoa.

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja Salmi ripottelee tarinaansa tulevaisuusdystooppisia elementtejä, kuten köyhille suunnatut kodinkoneet, joita saa ilmaiseksi tai halvalla, jos suostuu ottamaan vastaan niiden sisältämän mainonnan. Siksi perheellä on älyjääkaappi, joka suoltaa jatkuvaa mainostulvaa perheen keittiöön. Kaupungin hyvinvointikeskuksissa on jo robotteja vanhuspotilaita viihdyttämässä, ja monenlaisia sosiaalisia ongelmia sivuutetaan antamalla niille uuspositiivisia nimiä. Kovin vahvaa itsensä elättäjän identiteettiä sisarukset eivät ole kotoaan saaneet, ja varsinkin Joonaksen kohtalo te-toimiston heittopussina on surkuhupaisa.

Koin varsinkin kertomuksen alussa, että Salmi leikki onnistuneesti sukupuolen kategorioilla: minun oli vaikeaa tunnistaa varsinkin pääkertoja ”J”:n ja Joonian biologista sukupuolta, ja myös heidän rakkauselämänsä vaikutti sopivan gender fluidilta. Kun Joonaksesta sitten yhtäkkiä tulee isä, se sekoittaa koko suvun pasmat. Lapsiteema toi kirjaan tarvittavaa toiveikkuutta, sillä ilman sitä tarina olisi voinut vaipua synkkäänkin dystopiaan.

Kertomuksena nuoren ihmisen katoamisesta tämä ei ainakaan ole sentimentaalinen ”kadonneen jäljillä”-narratiivi. Toki tarina on tunteikas, mutta teoksen henkilöt eivät ilmaise suruaan kaikista tyypillisimmillä tavoilla. Johanneksen salaisuuksien paljastumisen kautta sisarukset alkavat oppia jotain oman sukunsa henkisestä perimästä, ja yhteys jo dementoituneeseen mummiin vahvistuu, vaikka tämä on jo tehostetussa hoitokodissa.

Reykjavikin lisäksi kirjassa matkaillaan Roomassa ja Ateenassa, ja olisin voinut lukea Joonaksen ”juurihoitomatkasta” hieman enemmän myös isän puolisen suvun kautta. Nyt perheen saaga jäi vahvasti äidinlinjaiseksi siitä huolimatta, että sisarusten isä oli kuvioissa mukana ja heillä oli Ateenan tätien lähettämiä lahjoja kämppä täynnä. Islanti-teema oli kuvattu mehevästi, vaikka se oli perheen tarinan kannalta traumaattinen episodi.

Perhoset ja koirat luovat kirjaan vahvaa symboliikkaa. Joonia on perhostutkija, ja on perinyt tämän intressin kreikkalaiselta isältään, jonka nuoruuden kokoelmiin hän oli saanut tutustua. Joonas taas kiintyy löytämäänsä Burton-koiraan, jota hän käy pitkään tapaamassa Viikin löytöeläintalossa ennen kuin pelastaa eläimen joutumasta neuroottiseen espoolaiseen fitness-perheeseen. Koiran näkemykset eläinten ”yömajan” oloista toivat hyvää näkökulmaa asunnottomuuskeskusteluihin. Ylipäänsä tässä kirjassa oltiin kaikkien niiden puolella, joiden on vaikeaa löytää paikkaansa tässä kiihtyvän kaoottisessa maailmassa.

Perhoset veljeni ympärillä on herkkää taideproosaa, joka vaatii lukijaltaan kykyä heittäytyä ja luopua yhteiskunnan ennaltamääritellyistä asemoinneista. Kirjan tulevaisuus on piinallisen lähellä, ”jo” vuodessa 2021, mutta silti mahdollisena huomisena kaukana. Pidin kirjassa varsinkin kaikkien hahmojen omanlaisesta naiiviudesta tai lapsenomaisuudesta, ja olen myös sitä mieltä, että teos, joka ottaa Saksikäsi Edwardin yhdeksi avainkertomuksekseen, ei voi koskaan epäonnistua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s