Syväjäädytetyn Lagosin legendat

Teos: Ruusuvuori: Aavikkosutten veli (WSOY, 2019)

Pari vuotta sitten luin innolla Posiolle sijoittuvan Ruusuvuori-dekkarin, jossa käsiteltiin lestadiolaisten lähihistoriaa, muun muassa hoitokokouksia. Teos sai kirjavan vastaanoton, sitä markkinoitiin aika näyttävästi, ja sille oli luvassa jatkoa trilogian muodossa. Trilogia liittynee kokonaisuudessaan jotenkin uskontoon, kristinuskoon ja sen vaihtoehtoihin pohjoisessa Suomessa.

Kun avasin sarjan toisen osan, Aavikkosutten veljen, olo oli kuin olisin palannut mummolaan, tai johonkin muuhun tuttuun ja turvalliseen turvasatamaan. Varsinkin pastori Janne Dunder tuntui jo vanhalta ystävältä karaokeharrastuksineen, keittotaitoineen ja muistoineen ajoista merimiespappina Curacaon saarella. Toisessa osassa matkataan Kemiin, ja myös lähihistoriaan, sillä kaupungissa tapahtunut kaksoismurha liittyy hatarasti Jannen nuoruusmuistoihin. Kirjassa eletään nykyisyyden rinnalla vahvasti 60-70-lukuja, jolloin Kemi oli nouseva kulttuurikaupunki.

Nykyisyydessä Kemi on ”syväjäädytetty Lagos”, kaupunki, jossa pikkurikolliset suojelevat omiaan, ja jossa Thorin Vasara-tarra auton ikkunassa voi merkitä hengissä pysymistä. Kansallismieliset soturit kokoontuvat pahamaineisella kuntosalilla, ja pitävät kotikutoisia seminaarejaan, joissa luennoidaan alueen myyttisestä viikinkimenneisyydestä. Janne Dunderiakin kosiskellaan pitämään alustusta nahkapäiden kerholle, koska tiedetään, että nuoruudessaan hän oli kiinnostunut pohjoisesta mytologiasta. Kirkon miehen asema kovien arvojen kaupungissa on välillä tukala, eikä sitä suuremmin helpota nettikaupasta tilatut laatuviinit eikä etanaillalliset.

Kaksoismurhan rooli tässä nostalgisessa historiapläjäyksessä on lopulta pienempi kuin odotin. Kirjassa etsitään kirvesmies-Mattia, jonka ex-vaimo Jaana on lahdattu yhdessä tämän tummaihoisen amerikkalaisen muusikkopoikaystävän kanssa kotiinsa. Mattia muistellessa Janne kokee jo laskeutuvansa ”koulukoomaan”, ja kaupungin vanha lyseo nousee paikaksi, joka melkein nielee entisen oppilaansa. Muistelua kirjassa onkin runsaasti, ja varmasti riippuu lukijan iästä, kuinka lyseolaishuumori häneen kolahtaa. Itse koin olevani liian nuori heittäytymään noihin osioihin.

Äärioikeistoteemaa Ruusuvuori avaa monipuolisesti, osoittaen myös pohjoismaisten yhteistyöverkostojen merkityksen rajaseudulla. Teema limittyy myös kaikkien aikojen sote-sotkuun, eli Kemin sairaalan yksityistämisjupakkaan. Ministeri Torikka on vihattu hahmo Kemin punaisella torilla, joka on unohtamassa vasemmistolaista historiaansa. Kirjassa seurataan myös yksityisen hoivakodin arkea, eli siinä yhdistyy aika moni ajankohtainen huolenaihe.

Luin tämän teoksen sujuvammin kuin sarjan aloitusosan, mutta dekkarina teos ei oikein vakuuttanut. Yhteiskunnallisena panoraamana enemmänkin. Henkilöhahmoissa on syvyyttä, mutta juonellisesti jäin kaipaamaan lisää dynamiikkaa. Perhedraaman osuus oli kiinnostava, mutta se jäi valitettavasti kaiken muun poliittisen kohkaamisen varjoon.

Jostain syystä trilogian lopetusosa kiinnostaa minua edelleen, eli jään odottamaan Jannen ja Saaran tarinalle jatkoa. Arjen pienet luksushetket minua lopulta viehättivät tässä teoksessa eniten, alkaen falafelien oikeaoppisesta paistosta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s