Mölöjen pösilöiden vastustamisesta

Teos: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (WSOY, 1952)

Jo kolmas Veikko Huovis-postitus tässä blogissa, jee! Kaikkihan kynnelle kykenevät varmasti muistavat Havukka-ahon ajattelija-rastit yläkoulusta ja lukiosta. Ainakin äidinkielen opettajan runsaina suitsutuksina. Itse en ole kyseistä kirjaa nuorena lukenut, se ei olisi koskaan uponnut minuun, ja olen luultavasti keksinyt keinon suorittaa siihen liittyvän tehtävän lukematta teosta.

Havukka-ahon ajattelija kertoo Kainuun korvessa asuvasta Konsta Pylkkäsestä, joka on aidosti oman polkunsa kulkija. Hän on ajoittain töissä tukkisavotoissa, asuu Anselmin ja Iitan luona kortteeria ja viettää paljon aikaa joutomiehenä luonnossa kulkien. Kirjassa hän saa kirjeen ystävältään Mooses Pessiltä, ja siinä kutsun tulla kalastamaan ja ponua nauttimaan kolmen peninkulman päähän tämän eräkämpille Kuhmoon. Konsta lähtee naisten vänkäämistä pakoon erämaahan, missä kaksikko kohtaa kaupungista tulleet maisterismiehet, jotka ovat tulleet metsästämään lintuja täytettäviksi tutkimusaseman vitriiniin.

Kaupungeista lappaa Iivantiiran koskille ”akranoomia”, ”tiploomia” ja ”lisenssiä” purolohia narraamaan, eivätkä he tiedä, kuinka paljon Konsta tietää maailmasta. Ehkä Konsta ei ole koskaan oikeaa merta nähnyt, mutta Oulujärven kyllä, ja tämäkin on kupera muodoltaan. Konsta haluaisi vaihtaa vuodeksi päätään nuoren tutkijamiehen kanssa, ja ajatella sinisiä ajatuksia museoissa ja kirjastoissa, ja hän pääsee kokeilemaan tieteellistä ajattelua ”päiväläisenä” eli tutkijakaksikon apulaisena Lentuan saaressa.

Kuka Konsta sitten oikeasti on, ja mitä hän teki maailmalla vuodesta seitsemäntoista vuoteen kaksikymmentäneljä? Kuka on Konstan oikea isä, ja miksi hän ei ole perustanut perhettä kuten tavalliset eläjät? Onko hän päästään sekaisin, tai jopa pirun penikka? Kuka hyväksyy Konstan sellaisena kuin hän on, ja kenelle Konstan loputon viisastelu on myrkkyä? Saako tavallinen tukinuittaja olla kiinnostunut ”Porneon” saaresta? Ja mitä siitä seuraa, jos pyrkii liikaa maisterismiesten seuraan?

Itseoppineen intellektuellin portrettina tämä teos on edelleen osuva, ja muistuttaa meitä ajasta, jolloin opillista sivistystä vielä arvostettiin. Toveruus herrojen ja tukkijätkän välillä on mahdollista korven nokipannukahvien äärellä, jossa jätkän paikallisten olojen tuntemus saa loistaa.

Paras kohtaus on teoksen loppupuolella, jossa Konsta analysoi maailmanhistoriaa pienessä tuiterissa: ”Ne ovat mölöjä pösilöitä, jotka ihmisveljensä panevat piikkilanka-aitaukseen!” Konstan ymmärrys keskitysleirien syntysyistä on edelleen ajankohtainen: on olemassa ihmistyyppi, jonka ainoa saavutus elämässä on kytätä heikompiaan ja pienempiään. Mikään ihmiskunnan saavutus ei ole kuitenkaan valmistunut kyttäämisolosuhteissa, eikä poroerottelukaan pidemmän päälle ole kovin älyllistä puuhaa.

Parasta, mitä olen Huovisen teoksista esiin kaivanut, ovat poliittiset havainnot, jotka eivät yleensä jää Suomen rajojen sisälle. Huovisen korpimaisema ei mielestäni ole perussuomalainen, menneitä aikoja ihannoiva umpio, vaikka siinä kansanmiehet ja – naiset ovatkin ehdottomia sankareita. Tulevaisuuskuva on optimistinen, eikä vesivessojakaan pelätä, vaikka kaikki eivät niissä ole vielä ehtineet vierailla. Nokipannukahveja voi keittää muullakin polttoaineella kuin muukalaisvihalla, kuten eräät tuntemani ”kansallismieliset” näinä päivinä tekevät fanaattisilla teltoillaan.

Kielellisesti Havukka-ahon ajattelija panee nykyihmisen pinnistelemään, eikä pelkästään murreilmaisun, vaan monipolvisten lauserakenteiden tasolla. Someajan nuorille tämä teos alkaa jo varmasti olla miltei ylitsepääsemätön rasti – tai ehkä aliarvioin nuoria törkeällä tavalla. Minun viisitoistakesäiseen sieluuni ei tämän teoksen jalkarättihuumori olisi millään voinut upota. Mutta koska Huovisen tuotannosta otetaan nyt uusia painoksia urakalla, uskoisin hänen renessanssinsa olevan jo pian käsissä.