Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.

Syrjäseudun vanhus on subjekti

Teos: Soili Pohjalainen: Valuvika (Atena, 2019)

Arttu on omillaan pärjäävä leskimies jossain Pohjois-Karjalassa, Joensuun ja Ilomantsin välimaastossa. Hänen perikuntansa on valunut vuosien varrella kokonaan pääkaupunkiseudulle, ja yhteyttä pidetään enimmäkseen velvollisuudentunnosta. Paikka palvelukodista on jo työn alla, ja kun kyliltä soitetaan miehen puolialastomista pankkikäynneistä, suvun on tehtävä interventio ukin arkeen.

Paikan päälle lähetetään tyttärentytär Maria, jonka työkiireet helpottavat äkillisen irtisanoutumisen vuoksi. Maria on lapsuudessaan viettänyt paljonkin aikaa susirajan mummolassa, vaikka ukki on aina ollut ”ihmisperse”, kunnolla valuvikainen. Isovanhempien avioliitto on ollut perinteinen, mutta Anna-mummo on onnistunut pitämään Artun aisoissa maanisella mankeloinnilla ja mustaherukkamehun keitolla. Annan kuoltua meininki kotitilalla on löystynyt, ja pihalla viljellään jo oluttölkkejä.

Arttu on hahmona sielukas paskiainen, joka onnistuu saamaan vieraat puolelleen jallupullon voimalla. Miehen kotoa löytyy aina uskomaton määrä alkoholia, ottaen huomioon, kuinka kaukana lähimmästä jakelupisteestä hän asuu. Mitsubishi Carisma kulkee vielä, eikä Maria saa miestä raahattua terveyskeskukseen ajokortin pitämisen väliaikakatsaukseen. Sen sijaan Keno-kupongin vientiin on aina aikaa, eikä eltaantuneen hajuisessa kyläkaupassa pihistellä, kun lapsenlapsi tulee kylään. Kun tämä vielä onnistuu pamahtamaan paksuksi, uutisen kunniaksi pappa onnistuu kaivamaan jostain vunukan suosimaa Pappagallon sitruunasorbettia. Pappa osaa siis hurmata, jos sille tuulelle sattuu. Muuten ollaan kuin ellun kanat, eikä hänen elonsa sovi minkään sosiaaliviranomaisen normistoon.

Pidin kirjasta aivan pidäkkeettömästi kielellisen ja tunneilmaisun tasoilla. Sukuromaaniksi teos on myös sopivan ilmava, eli siinä ei kaiveta jokaista kipeää salaisuutta vuosien takaa. Vanhoja valokuvia tutkitaan jo jossain vaiheessa kyllästymiseen saakka, mutta sellaista meno useimpien mummoloissa on. Teoksena Valuvika lainaa kyllä jotain Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalta, mutta tämä karjalaispappa ei ole yhtä kunniallinen eikä itsetyytyväinen kuin hän. Hän on sössinyt asioita aikanaan kunnolla, ollut jopa yhteiskuntapalvelusta suorittamassa Seutulan lentokentän rakennustyömaalla. Kännissä on ajeltu eikä vaimon pitokaan ole aina ollut priimaa.

Kirja varmasti herättää ajatuksia vanhuspalveluista, ja vanhuksista, jotka välttelevät niiden piiriin joutumista tappiin saakka. En luonnehtisi romaanin Arttua onnelliseksi vanhukseksi, ja varsinkin teoksen alkukohtaus, jossa Maria saapuu tuuliseen tupaan, oli melkoista tykitystä. Krapulasta vihreä, huonokuntoinen vanhus siivottomassa torpassa on näky, jonka suurin osa meistä varmasti haluaisi ohittaa. Toisaalta Marian oma todellisuus, jossa aviomies saa romahduksia työpaikalla tehdystä kopiopaperin käytön Excel-taulukoinnista, ei sekään lupaa paljoa kansakuntamme tulevaisuuden suhteen. Viihdyin paremmin teoksen Pohjois-Karjalassa kuin espoolaisessa hyvinvointihäkissä.

Blogini pidempiaikaiset seuraajat tietävät, että luen jokaisen Pohjois-Karjalaan sijoittuvan romaanin, joka eteeni tulee, jopa sota- ja eräkirjat. Valuvika on Karjala-genren hiomaton helmi, joka riemastuttaa ja raivostuttaa samaan aikaan. Myös hänen esikoisteoksensa Käyttövehkeitä oli mainio, mutta tämä teos kolahti minuun enemmän johtuen omasta henkilöhistoriastani ja rehellisestä ”biasista”. En ole pohjoiskarjalainen, mutta veri vetää kovasti sinne päin, ja jopa tämän teoksen verevä inhorealismi sai minussa aikaan suurta nostalgiaa ja kaihoa.

Toki teos kertoo myös kolmikymppisten uraihmisten paineista, lapsettomuudesta ja lapsenteosta, ja mukaan mahtuu myös maltillinen annos ilmastoahdistusta. Uskon, että teos tulee ilahduttamaan niin nuorempia kuin varttuneempia lukijoita sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Ehkä jopa toivoisin saagalle jatkoa, vaikka Pohjalaista en tähänastisen otoksen pohjalta populistisena kirjasarjojen tuotteistajana osaa kuvitella.

Kabyylien kansallistunnoista

Teos: Alice Zeniter: Unohtamisen taito (Otava, 2019)

Suomennos: Taina Helkama

Alice Zeniter (s. 1986) on nuori ranskalainen kirjailija, jonka viidennen teoksen, Unohtamisen taidon, löysin arvonnalla e-kirjaston uusien kirjojen merestä. En edes lukenut kansitekstiä, mutta kansikuvan perusteella oletin kirjan edustavan ekodystopiaa tai skifiä, jossa ehkä haaveillaan kadotetusta Pariisista.

Arvaukseni meni pieleen, sillä kyseessä on suht perinteinen sukuromaani, Algeriaan ja Ranskaan sijoittuva. Siinä seurataan algerialaisen kabyylisuvun vaiheita 1940-luvulta 2010-luvulle neljän sukupolven jälkiä seuraten. Nykypäivän avainhenkilönä on pariisilaisessa taidegalleriassa työskentelevä nuori Naïma, joka välillä, varsinkin krapulapäivinä kuulee suvun miesten rappiosta varoittavia ääniä. 1950-luvulta hänelle huutelevat isoisä Ali ja Hamza-setä, jotka olivat silminnäkijöitä maan vapaussodalle. Suvun asema suhteessa viralliseen historiankirjoitukseen ei ole koskaan ollut helppo.

Algeria kuuluu mentaalisella kartallani ”traumatisoituihin” maihin. Olen varmasti lukenut jonkun muunkin Algeriaan sijoittuvan romaanin kuin Camus’n Sivullisen, mutta vahvaa muistikuvaa minulla ei lukemistoistani ole. Sen sijaan muistan elävästi kaiken, mitä Frantz Fanon kirjoitti ajoistaan Algerian kansallisrintaman palveluksessa, ja se on muuttanut paljon tapaani tutkia mantereiden välisiä valtasuhteita. Fanon nousee myös keskeiseksi lähteeksi tässä teoksessa, mutta vasta viimeisessä kolmanneksessa. Zeniter kertoo suvusta, joka on varsin jakautunut poliittisten lojaaliuksiensa suhteen, ja jossa luku- ja kirjoitustaidottomuus on estänyt kokonaiskuvan saamista kotimaan historiasta.

Jos etsit helppoa hyvänmielen teosta, voit lopettaa arvion lukemisen jo tässä vaiheessa. Unohtamisen taito ei ole erityisen raaka, sillä kirjan perhe pääsee pakenemaan Algeriasta pahimman tuhon edessä. Perheen olot pakolaisleireillä Ranskassa ovat monessa suhteessa rankemmat kuin kotikylässä Kabyliassa. Itse tosin koin, että teos vasta levitti kunnolla siipensä, kun perhe pääsi muuttamaan omaan asuntoon normandialaiseen lähiöön. Mikään paratiisi tuo yksitoikkoinen betoniviidakko ei ollut, mutta lasten näkökulmasta upouusi kylpyamme oli seitsemäs ihme. Minua tämän teoksen lähiöelämän kuvaus muistutti paljon ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien kuvauksista 70-luvun Tukholmasta tai Malmöstä. Vaikka uskonto ja kulttuuri ovat tässä toiset, identiteetin rakentumisprosesseissa on paljon samaa.

Romaanin päähenkilö Naïma on vain puoliksi algerialainen, ja lapsuudessa hän on tutustunut enemmän ranskalaisen äitinsä henkiseen perimään. Isä Hamid on halunnut integroitua ranskalaisuuteen vähän liikaakin, ja hänen suhteensa omaan sukuunsa on täynnä pelkkiä velvoitteita. Zeniter kuvaakin uskottavasti siirtolaisperheen alaikäisen sihteerin ja kirjurin henkisiä paineita, eiväthän Hamidin vanhemmat opi koskaan kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Isän elämässä irtiottoa islamista symboloivat päivittäiset aperitiivit, roséviini ja makkaraviipaleet, eikä hän suhtaudu suopeasti tyttärensä suunnitelmiin matkustaa tämän kotikylään.

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa oikein juureva ja informatiivinen siirtolaisromaani. Vaikka teos sijoittuu osittain taidemaailmaan, siinä ei näy ainakaan turhaa postmodernia kielellistä kikkailua, vaan teos on selkeästi kirjoitettu myös kohderyhmälleen, algerialaisten siirtolaisten perillisille. Teos on runsas erilaisine henkilöhahmoineen, eli se on todellinen yhteisöllinen kudelma. Ajankohtaisuutta siihen tuovat 2010-luvun pohdinnat terrorismista ja sellaisesta etnisestä profiloinnista, johon nämä Ranskan syntyperäiset kansalaiset eivät ole aiemmin tottuneet.

Paikoitellen Zeniterin seikkaperäinen historiaan uppoutuminen hieman puudutti, mutta onneksi näistä osioista siirrytään nopeasti tuoreempiin muistin kerrostumiin. Vasta Naïman neitsytmatkalla Algeriaan hän tajuaa, kuinka laajasta unohtamisen taidosta hänen isänsä tapauksessa on ollut kyse, ja kuinka nuoren miehen varhaisen lapsuuden muistot eivät vain ole sopineet siirrettäviksi toisen aikakauden pariisilaistyttärille. Itse samastuin kirjaa lukiessa eniten juuri Hamid-isään, jonka lapsuuden ja nuoruuden vaiheissa oli koskettavia, ja myös järkyttäviä episodeja.

Tämä oli niin monipuolinen teos, että se kestäisi useammankin lukukerran, ja nousee ehdottomasti tämän vuoden kirjojen kärkikastiin. Romaani on myös sen verran kypsää tekstiä, että sitä on vaikea kuvitella vasta reilun kolmikymppisen tuottamaksi.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 46/196: Algeria, ja lukemistani ”maakirjoista” tässä todella päästiin syvälle perille, ahdasmielisten partaukkojen hallinnoimalle alueelle, jonne monet paikallisetkaan eivät uskaltaneet ajaa omilla autoillaan. Ylipäänsä tietoisuuteni Algerian etnisistä ryhmittymistä laajeni, ja kabyylien historia arabeista erillisenä ryhmänä alkoi kiinnostaa.

Perhosia, koiria ja saksikäsirakastajia

Teos: Veera Salmi: Perhoset veljeni ympärillä (Otava, 2019)

Veera Salmi on tunnettu lasten- ja nuortenkirjailija, jonka päätuotantoa en pahemmin tunne, mutta olen lukenut nyt hänen molemmat aikuisten romaaninsa. Edellisestä teoksesta, Kaikki kevään merkit, jäi varsinkin mieleen sen vinksahtanut kalliolainen mielenmaisema, ja myös toisessa aikuisten romaanissa liikutaan muun muassa itäisessä Helsingissä.

Kirjassa kohtaa kreikkalais-suomalainen Iokovakisin perhe, jonka kreikkalainen isä Konstantinos on kuollut auto-onnettomuudessa lasten ollessa teinejä. Äiti on jäänyt toimettomana suremaan menetystään, rahat tuskin riittävät asumiseen Merihaassa, ja kolme omalla tavallaan erityisherkkää nuorta sinnittelevät valitsemillaan poluilla. Joonas haaveilee elokuvakäsikirjoittajan urasta ja masentuu, kun valinta ei osu häneen pääsykokeissa. Sisar Joonia on valinnut yliopiston ja perhostutkimuksen, ja tekee jo väitöskirjaa, kun taas perheen kuopus Johannes on löytänyt viulunsoiton ilmaisukanavakseen. Johannes on puhumaton, muttei kliinisesti mykkä, ja koko hänen elämänsä on kulunut terapiassa ja kuntoutuksessa. Hänen kadotessaan kilpailumatkalla Reykjavikissa sisarukset huomaavat, etteivät lopulta tiedä veljestään paljoa.

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja Salmi ripottelee tarinaansa tulevaisuusdystooppisia elementtejä, kuten köyhille suunnatut kodinkoneet, joita saa ilmaiseksi tai halvalla, jos suostuu ottamaan vastaan niiden sisältämän mainonnan. Siksi perheellä on älyjääkaappi, joka suoltaa jatkuvaa mainostulvaa perheen keittiöön. Kaupungin hyvinvointikeskuksissa on jo robotteja vanhuspotilaita viihdyttämässä, ja monenlaisia sosiaalisia ongelmia sivuutetaan antamalla niille uuspositiivisia nimiä. Kovin vahvaa itsensä elättäjän identiteettiä sisarukset eivät ole kotoaan saaneet, ja varsinkin Joonaksen kohtalo te-toimiston heittopussina on surkuhupaisa.

Koin varsinkin kertomuksen alussa, että Salmi leikki onnistuneesti sukupuolen kategorioilla: minun oli vaikeaa tunnistaa varsinkin pääkertoja ”J”:n ja Joonian biologista sukupuolta, ja myös heidän rakkauselämänsä vaikutti sopivan gender fluidilta. Kun Joonaksesta sitten yhtäkkiä tulee isä, se sekoittaa koko suvun pasmat. Lapsiteema toi kirjaan tarvittavaa toiveikkuutta, sillä ilman sitä tarina olisi voinut vaipua synkkäänkin dystopiaan.

Kertomuksena nuoren ihmisen katoamisesta tämä ei ainakaan ole sentimentaalinen ”kadonneen jäljillä”-narratiivi. Toki tarina on tunteikas, mutta teoksen henkilöt eivät ilmaise suruaan kaikista tyypillisimmillä tavoilla. Johanneksen salaisuuksien paljastumisen kautta sisarukset alkavat oppia jotain oman sukunsa henkisestä perimästä, ja yhteys jo dementoituneeseen mummiin vahvistuu, vaikka tämä on jo tehostetussa hoitokodissa.

Reykjavikin lisäksi kirjassa matkaillaan Roomassa ja Ateenassa, ja olisin voinut lukea Joonaksen ”juurihoitomatkasta” hieman enemmän myös isän puolisen suvun kautta. Nyt perheen saaga jäi vahvasti äidinlinjaiseksi siitä huolimatta, että sisarusten isä oli kuvioissa mukana ja heillä oli Ateenan tätien lähettämiä lahjoja kämppä täynnä. Islanti-teema oli kuvattu mehevästi, vaikka se oli perheen tarinan kannalta traumaattinen episodi.

Perhoset ja koirat luovat kirjaan vahvaa symboliikkaa. Joonia on perhostutkija, ja on perinyt tämän intressin kreikkalaiselta isältään, jonka nuoruuden kokoelmiin hän oli saanut tutustua. Joonas taas kiintyy löytämäänsä Burton-koiraan, jota hän käy pitkään tapaamassa Viikin löytöeläintalossa ennen kuin pelastaa eläimen joutumasta neuroottiseen espoolaiseen fitness-perheeseen. Koiran näkemykset eläinten ”yömajan” oloista toivat hyvää näkökulmaa asunnottomuuskeskusteluihin. Ylipäänsä tässä kirjassa oltiin kaikkien niiden puolella, joiden on vaikeaa löytää paikkaansa tässä kiihtyvän kaoottisessa maailmassa.

Perhoset veljeni ympärillä on herkkää taideproosaa, joka vaatii lukijaltaan kykyä heittäytyä ja luopua yhteiskunnan ennaltamääritellyistä asemoinneista. Kirjan tulevaisuus on piinallisen lähellä, ”jo” vuodessa 2021, mutta silti mahdollisena huomisena kaukana. Pidin kirjassa varsinkin kaikkien hahmojen omanlaisesta naiiviudesta tai lapsenomaisuudesta, ja olen myös sitä mieltä, että teos, joka ottaa Saksikäsi Edwardin yhdeksi avainkertomuksekseen, ei voi koskaan epäonnistua.

Iltapuhteita Norrlannissa

Teos: Stina Jackson: Hopeatie (Otava, 2019)

Suomennos: Jaana Nikula

Meja on 17-vuotias lukiolaistyttö, joka muuttaa kaukaiseen Glimmersträskin kylään Norrlantiin äitinsä Siljen kanssa. Silje on tuulella käyvä taidemaalari, joka tarvitsee elättäjää, joka pitää hänet punaviinissä. Uusi kandidaatti on nettideitti, jota Silje ei ole tavannut ennen muuttopäätöstä. Torbjörn tunnetaan kylillä porno-Björninä, eikä kukaan meinaa uskoa, että hän on löytänyt itselleen nuoremman ruotsalaisen morsiamen. Noilla korkeuksilla aikamiespojat korkeintaan käyvät hakemassa kuuliaisia emäntiä Thaimaasta, mutta nyt Torbjörnillä on käynyt tosi flaksi.

Mejaa äidin ja uuden isäpuolen seksileikit ällöttävät, ja hän pakenee kotiolojaan uuden paikallisen poikaystävän syliin. Carl Johan ei polta eikä juo, joten Mejan on tehtävä elämässään ryhtiliike, jotta tulisi pojan hyväksymäksi. Äidiltään Meja on oppinut vain yhden naisen mallin: hänen on miellytettävä miestä, jotta tämä jaksaisi elättää naistaan. Myös Carl Johan tulee omalla tavalla naisia alistavasta kasvuympäristöstä, joten suhde on match made in heaven – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Romaanin toinen avainhenkilö on Lelle, keski-ikäinen eronnut matematiikanopettaja, jonka elämä alkaa pahasti muistuttaa kylän aikamiespoikien päihteentäytteistä apatiaa. Lellen ainoa tytär on kadonnut taivaan tuuliin kolme vuotta sitten, eikä hän hyväksy asiaa vieläkään. Hän käyttää kaiken vapaa-aikansa potentiaalisten sieppareiden tunnistamiseen Hopeatien öisillä bensa-asemilla ja tunturipoluilla. Hänen ex-vaimonsa taas harjoittaa ”virtuaalista itkuvirsien veisaamista” perustamallaan FB-sivulla, ja järjestää soihtukulkueen kylän raitilla tyttärensä katoamisen kolmivuotismuistopäivänä.

Tämä on hurja dekkari, josta ei kannata tietää paljoa ennen lukemista. Minuun tämä kolahti siksi, että olen itsekin kiinnostunut tässä kuvatuista ilmiöistä, kuten maailmanlopun preppaajista ja vaihtoehtoyhteisöistä. Ja vaikka kirjan rikokset ovat karmeita, maalaiskylän muihin tunnelmakuviin mahtuu minua kutkuttavaa karua huumoria. Ironiset ristipistotyöt vanhojen poikien perintötilojen seinillä kutsuvat ihailemaan unohdettua kansanviisautta, ja liiterien pornolehtikokoelmat nousevat naftaliineistaan. Juntti-Ruotsi on vähintään yhtä liikuttavan autenttista kuin juntti-Suomi, eikä noilla leveyksillä kukaan halveksi kunnon suodatinjauhatuskahvia.

Hopeatie voitti Ruotsissa viime vuoden parhaan rikosromaanipalkinnon. Ei hullumpaa esikoisromaanilta, ja muutenkin teos tuntui loppuun saakka viimeistellyltä. Jackson saa tiivistettyä alle 300 sivuun hurjan intensiivisen, arvaamattoman tarinan, jossa moraali, laki, oman käden oikeus ja survivalismi ottavat mittaa toisistaan. Itseäni puhutteli siinä eniten kysymys mielenterveyshoidosta ja yksilön vapaudesta, ja samanlaisia kysymyksiä voidaan kysyä myös ns. vaihtoehtoväen oikeudesta jättää lapsensa rokottamatta tai hoitaa vakavia sairauksia luonnonlääkityksellä.

Hopeatietä lukemalla voi myös pohtia, eroaako pohjoisen Ruotsin meininki kulttuurisesti lainkaan Suomen vastaavasta. Suomi on olemassa, ja yllättävän lähellä, sillä ainakin tässä käydään hakemassa kemiläisen selvännäkijän palveluja tyttären paikantamiseksi. Jos pidät Åsa Larssonin kirjoista, pidät varmasti myös Hopeatiestä, enkä usko, että Mikael Niemenkään fanit tätä lukiessa pitkästyisivät, vaikka genre ja tyyli ovat eri.

Vain yhden sianporsaan tähden

Teos: Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta (Gummerus, 2018)

Suomennos: Heli Naski

Jojo Moyes kuuluu jo luottoviihdekirjailijoihini, vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vasta kaksi teosta. Kirjailijan teoksiin on yleensä kirjastossa pitkä jono, ja koska en juuri nyt pahemmin osta kirjoja, hänen tuotantonsa on jäänyt minulla osittain pimentoon. Toiseksi uusimman Moyesin sain Elisa Kirjan kuukausiohjelmasta, ja se varsinkin yllätti: teos sijoittuu osittain manner-Eurooppaan ja se on enemmän historiallinen romaani kuin kepeä chicklit-pläjäys.

Romaanissa eletään arkea ranskalaisessa maalaiskylässä keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Saksalaiset ovat miehittäneet kylän, ja kyläläisten keskuuteen kasvaa suuri juopa, sillä osa pitää saksalaisten kanssa veljeileviä henkilöitä maanpettureina. Pahin kritiikki kohdistuu Le Coq Rouge-hotellin naispuolisiin pitäjiin, siskoksiin Sophieen ja Hélèneen, jotka ottavat saksalaissotilaiden muonituksen kontolleen. Kylässä nähdään jo nälkää, mutta hotellin naisten iho kirkastuu kirkastumistaan, ja Sophie nähdään tanssivan komendantti Beckerin kanssa jouluaattoiltana.

Sophie on taiteilijan vaimo, ja taiteilija-Édouard on joutunut saksalaisten työleirille Ardenneille. Mielistelemällä komendanttia hän toivoo saavansa miehelleen vapautuksen leiriltä. Draama on lähtenyt liikkeelle sisarusten kellariin piilottamasta porsaasta, jonka saksalaiset sotilaat haluaisivat takavarikoida laittomana ”hankintavälineenä” säännöstelypykäliinsä vedoten. Lopulta Sophie viedään kylästään vankileirille tuntemattomaan osoitteeseen, ja hänen sukunsa vaikenee koko tädin olemassaolosta häveten tämän maanpetturuutta.

Sophiesta jää jäljelle maalaus, joka löytää tiensä kuuluisan nuoren arkkitehdin David Halstonin lasitaloon Thamesin rannalle. David kuolee nuorena ja jättää vaimonsa Livin lähes toimintakyvyttömäksi vaalimaan miehen perintöä. Liv samastuu häälahjaksi saamansa taulun salaperäiseen naiseen, ”Tyttöön jonka jätit taaksesi”. Taulun tarina alkaa elää uutta elämää, kun Liviä yhtäkkiä syytetään varastetun sotasaaliin hallussapidosta.

Kirjassa on kiinnostava asetelma: siinä tehdään hyppy äärimmäisestä niukkuudesta postmoderniin yltäkylläisyyteen, jota varjostaa äkillisen köyhtymisen pelko. Livin nurkalla asuu pahvilaatikossa majaileva koditon nainen, jolle hän vie päivittäin teetä ja pientä purtavaa. Häntä ahdistelevat ulosottomiehet ja verokarhut, koska hän ei selviä omilla tuloillaan kalliin talonsa hoitokustannuksista. Ihmiset hänen ympärillään tekevät jatkuvasti kolmea työtä selvitäkseen perusmenoistaan. Ranskalainen kyläidylli sadan vuoden takaa on lopulta helpompi elinympäristö kuin 2000-luvun Lontoo, vaikka sota riistää kyläläisiltä tuoreen patongin ja possujuhlat.

Olisin kyllä voinut lukea kokonaisen romaanin St. Péronnen kylästä ilman nykyajan väliintuloa, mutta kadonneen taulun tarina toi teokseen uuden ulottuvuuden, jonka juoni lähenee jo dekkaria. Sinänsä raikasta oli, ettei tässä viitattu natsiaikaisiin sotaryöstöihin, sillä niistä on takuulla kirjoitettu enemmän. Lakiteknisiin koukeroihin en valitettavasti jaksanut keskittyä, mutta oikeusdraamaa jaksoi seurata, vaikka ei tietäisi paljoa kirjassa mainituista kansainvälisistä sopimuksista.

Kerrassaan mainio teos, joka ei aiheuttanut lukujumia. Tämän selvitin blogiteksteineen puolessa päivässä, kun edelliseen lukemaani teokseen meni puolitoista vuotta. Tulossa on myös arvio kirjasta, jota olen lueskellut jo seitsemän vuotta.

Tämä teos on

Ensimmäinen Harry Hole-teokseni

IMG_1757Teos: Jo Nesbo: Aave (Johnny Kniga, 2012)

Suomennos: Outi Menna

Jo Nesbon dekkareiden lukemattomuus on kai jonkunlainen aukko sivistyksessä, niin paljon olen niistä kuullut suitsutusta. Joten minulla oli aika selkeä käsitys siitä, kuka Harry Hole on, kun avasin ensimmäisen Nesboni (ja anteeksi skandimerkkien puute padilläni).

Luin sarjasta yhdeksännen teoksen, Aaveen (Johnny Kniga, 2012, suom. Outi Menna).  Tässä vaiheessa Harry on palannut Hong Kongista, hänellä on uusi titaanisormi ja hän lämmittelee uudelleen suhdetta eksäänsä Rakeliin, jonka narkkaripoika Oleg istuu linnassa ilmeisen väärän murhatuomion vuoksi. Teos käsittelee lähes kokonaan huumekauppaa, varsinkin viulu-nimiseen uuteen huumeeseen liittyvää monopolia, joka koukuttaa kovien huumeiden käyttäjiä vaihtoehtona heroiinille.

Arviointimielessä seitsemän vuotta sitten julkaistun Nesbon ”kertaaminen” on turhaa, sillä varmasti kaikki fanit ovat teoksen lukeneet pian julkaisun jälkeen. Sen sijaan kerron jotain vaikutelmistani Nesbon tyylistä yleensä, ja siitä, kuinka se asettuu dekkarilukumuistojeni jatkumolle.

Parasta Nesbon tyylissä on historiallisuus, hänhän suorastaan pursuaa verevää luokka-analyysia! Oslon eri asuinalueiden kerroksellisuus pääsee tässäkin teoksessa oikeuksiinsa, ja erityistä huomiota kiinnitetään pieniin nyansseihin, joilla rikkaammat ja urbaanimmat tekevät eroa maalaisista ja köyhistä. Itä- ja länsioslolaisten slangit, huumejengien ”cockney-norja” maustettuna urdunkielisine gangsta-sanoin ja niiden trondheimilaisten korostettu ”r”, joiden suvuissa on ollut varaa lastenhoitajiin – nämä kaikki detaljit tekivät teoksesta muutakin kuin dekkarin.

Kielellisesti Nesbo edustaa genrensä ehdotonta kärkeä. Nykydekkaristeista vastaavaan variaatioon pystyy mielestäni hänen lisäkseen vain ranskalainen Pierre Lemaitre. Varsinkin kadun kieli ja norjan murre-erot loistavat jopa Outi Mennan mainion käännöksen läpi. Tämä myös saa lukijan automaattisesti hidastamaan tahtia, sillä tätä tekstiä ei voi pikalukea yhdeltä istumalta.  

Olen kirjoittanut tätä arviota puolitoista vuotta, sillä kirja jäi minulta ainakin kahdesti kesken vuonna 2017. Tämä johtui teoksen seikkaperäisyydestä ja henkilöhahmojen runsaudesta – minun olisi pitänyt piirtää heistä kartta, jotta olisin pysynyt kärryllä jokaisesta. Kirjassa myös viitataan moniin aiempiin rikostapauksiin, eli sarjan lukeminen järjestyksessä on hyvä idea. 

Kirjan nuorisonäkökulma on vahva, ja se käsittelee varsinkin nuorten aikuisten vakavia huumeriippuvuuksia. Olegin, Guston ja Irenen tarinat eivät olleet helppoja sulattaa, ja kirjassa kuvatut paikat loistivat kammottavuudellaan Oslon yleisen hyvinvoinnin ja ”kunnollisuuden” keskellä. Kaupungin päättäjien suhdetta sen suurimpaan sosiaaliseen ongelmaan myös ironisoitiin, ja sosiaalisihteeri Isabellen hahmo soti kaikkia sosiaalityön periaatteita vastaan herkullisen viiltävästi. Paikoitellen Guston pitkät, kursiivilla eristetyt monologit puuduttivat, ja narkkikämpässä majailevan rotan puheenvuorot tuntuivat himppusen verran tekotaiteellisilta. 

Olen ylpeä saavutuksestani, ja aion nyt hitaasti tutustua koko sarjaan. Löytö oli vähintään yhtä positiivinen kuin tuoreet havaintoni Stieg Larssonin tuotannosta, johon minulla oli alun perin penseä ennakkoasenne. Nesbon teokset tosin eivät edusta minulle sitä aivot narikkaan-rentoutumista, jota usein odotan dekkareilta. Näitä kirjoja ei voi lukea kovin väsyneenä, vaan ne vaativat vahvaa kahvia ja skarppaamista. 

Kirjasarjassa erityisesti kiinnostavat mahdolliset ulkomaille sijoittuvat osat, sillä kovin montaa teosta Oslon huumepiireistä en tämän järkäleen jälkeen jaksa läpi käydä. Olettaisin, että tätä edeltävä teos sijoittuu Hong Kongiin, jossa Harry Hole toimi omien sanojensa mukaan ”vaate- ja kenkäeksperttinä”. Yleensäkin pitkissä Pohjoismaihin sijoittuvissa dekkarisarjoissa parhaat teokset ovat niitä, joissa jo melkein kliseeksi muodostunut poliisihahmo jättää tutut nurkkansa ja kahvihuoneensa. 

Kirjallisella maailmanympärysmatkallani olen nyt rastilla 44/196: Norja. 

 

 

Eloon jäämisen numerologiaa

Teos: Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (Aula&co, 2019)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Kauan sain odottaa kirjaston jonossa Auschwitzin tatuoijaa, ja odotukseni kirjaa kohtaan olivat korkeat. Kyseessä on varsinainen hittikirja, joka perustuu Heather Morrisin viime vuosikymmenellä kuulemaan tositarinaan. Lale Sokolovin poika oli Heatherin ystävän ystävä, ja mies kutsui Heatherin isänsä luo kuulemaan tarinaa, jolle isä etsi puolueetonta kuulijaa.

Vuosi oli 2003, Morris haastatteli Lale Sokolovia kolmen vuoden ajan aina tämän kuolemaan saakka ja suunnitteli julkaisevansa tarinan elokuvakäsikirjoituksena. Teoksen tarina on pitkä ja mutkikas, mutta se vihdoin julkaistiin romaanina vuonna 2018.

Uusseelantilaissyntyinen Morris on jo kypsään ikään ehtinyt esikoiskirjailija, joka työskenteli lähes koko aikuisikänsä sosiaalityöntekijänä Australiassa. Inspiroivaa hänen kirjailijanurassaan on peräänantamattomuus: hän jaksoi uskoa projektiinsa ja puurtaa työn ohessa, ja tällä polulla todella mentiin tarina edellä. Joskus tarina löytää kirjailijan, ja tuolloin projektia usein edistää kertomisen tarve pikemminkin kuin menestyksen kiilto silmissä.

Lalen ja Gitan rakkaustarina on uskomattoman koskettava, ja sijoittuu myös osaksi Australian siirtolaisuuden historiaa. Lale Sokolov säästi elämäntarinansa kertomisen puolisonsa kuoleman jälkeiseen aikaan, ja vaikenemisen syy oli selkeä: pariskunta pelkäsi saamaansa mahdollista kritiikkiä muilta juutalaisilta siksi, että Lale tatuoijana jäi henkiin etuoikeutetun asemansa vuoksi. Ja Gita jäi henkiin Lalen urotöiden kautta: ilman salakuljetettua ruokaa ja lääkkeitä hän olisi kenties kuollut lavantautiin tai nälkään jo ensimmäisenä leirivuotena.

Teos kertoo hyytävästi Birkenaun (eli Auschwitzin uudemman siiven) leirin vankien sisäisistä hierarkioista ja nokkimisjärjestyksestä. Mitä suurempi vangin numero, sitä heikommassa asemassa hän oli muiden vankien parissa. Varsinkin varhain tulleet naiset onnistuivat erottautumaan muista vangeista esimerkiksi hankkimalla itselleen parempia vaatteita kuin vangin puvun, ja jotkut naisista olivat saaneet erityisluvalla pitää kauniit, pitkät hiuksensa. Tällaisilla naisilla oli usein salasuhde SS-sotilaan tai kapon kanssa, ja seksuaalisen hyväksikäytön hyväksyminen oli myös joillekin eloonjäämiskeino.

Koska teos on tosi tarina, monet lukijat varmasti arvioivat sitä ensisijaisesti uskottavuuden saralla. Morris on tehnyt haastattelujen lisäksi valtavasti taustatyötä tarinan saamiseksi koherenttiin muotoon, sillä Lale Sokolov ei kertojana paljoa kontekstualisoinut tarinaansa, ja kronologiassakin oli aukkoja. Kirjaa on kirjoitettu myös historialliset faktat edellä, ja tämän vuoksi sen ilmaisu jää paikoitellen faktojen vangiksi. Toisin sanoen en ollut vaikuttunut teoksesta romaanitaiteen näkökulmasta, mutta dokumenttiromaanina se löytää lukijansa. Sillä on myös romaanin ulkoisia tavoitteita, eli sen tarkoituksena on toimia kollektiivisena muistina seuraaville sukupolville asioista ja tapahtumista, joihin kaikki eivät enää usko.

Uskon, että tämä tarina tulee valloittamaan maailman paremmin elokuvana tai tv-sarjana kuin kirjana. Romaanina se ei noussut minun tarinameressäni ainakaan yhdenkään aiemman lukemani keskitysleiritarinan yläpuolelle, ja varsinkin kielellisesti se oli pettymys. Toisaalta teos voi olla hyvinkin vahva elämys sellaisille lukijoille, jotka eivät vielä ole lukeneet montaa keskitysleiriltä selviytyneen tarinaa.

Itse ammensin enemmän jokaisesta lukemastani viimeaikaisesta suomalaisesta holokaustikirjasta (mm. Max Manner, Päivi Lipponen ja Juha Siro), jotka olivat vahvemmin fiktiota kuin Auschwitzin tatuoija. Lipposen teoksessa tosin oli myös dokumenttiromaanin elementtejä.

Koska elämme holokaustin kieltämisen aikaa, yksikään holokaustista kertova romaani ei ole turha, ja jokaiselle on yleisönsä. Pitää myös muistaa, että eri lukijoiden tietomäärä aiheesta on erilainen, ja joillekin juuri tunteisiin vetoava rakkaustarina on paras mahdollinen tapa oppia synkistä historiallisista faktoista.

Kuoleman varjoissa kummaa

Teos: Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita (Aula & co, 2019)

Jyrki Vainonen on minulle tunnetumpi kääntäjänä kuin kirjailijana, mutta erityisen hyvin muistan häneltä Irlantiin sijoittuvan romaanin Swiftin ovella (2011), joka oli minulle, Irkku-friikille, valtava elämys. Kotikaupungissani Tampereella hänet tunnetaan myös Viita-Akatemian luovan kirjoittamisen opettajana, eli päättelen hänen pääelinkeinonsa tulevan käännös- ja opetustöistä.

Ehkä kuitenkin Vainoselle ominaisin ilmaisun muoto on novellitaide, ja hänen uusin kokoelmansa Yön ja päivän tarinoita on oiva esimerkki napakasta, klassisesta tarinankerronnasta. Kokoelma koostuu kahdestatoista novellista, joista jotkut liittyvät tarinoina löyhästi toisiinsa. Kuoleman varjo leijuu suurimman osan tarinoista yllä, ja moni päähenkilö odottaa joko omaa tai läheisen kuolemaa.

Silmiinpistävintä kokoelmassa on tarinoiden universaalius: niistä ei voi arvata, mihin maahan ne sijoittuvat, mutta oletettavasti kaikki tapahtuvat jossain läntisessä Euroopassa. Suomalaisuutta en tarinoista osannut lukea paljoakaan, ja myös henkilöiden nimeäminen noudattaa paneurooppalaista logiikkaa. Toimisivat siis mahtavasti käännöksinä, ja kokoelmassa on selkeä kansainvälisen läpimurron maku.

Lempinovelliksini tässä kokoelmassa nousi ehdottomasti ilkikurinen, ruoan poliittisuutta karnivalisoiva ”Päät”, jossa Leonardo-niminen lihakauppias kokee vaurastumista punaiseksi värjättyjen sianpäiden myyjänä. Päitä ei osteta ruoanlaittotarkoitukseen, vaan aikuiset ihmiset käyttävät niitä maskeina. Trendi-ilmiö leviää kulovalkean lailla ja aiheuttaa häiriötä, koska sikojen teurastettuja ruumiita lojuu kaikkialla kaupungin laitamilla. Possujen päistä lapsille on jopa pulaa, eikä Leonardo pysty palvelemaan kaikkia trendipellejä. Pian kaupungissa on sianpäiden myyntiin keskittyviä epäeettisiä alihankkijoita, jotka eivät toimi yhtä kunniallisesti kuin Leonardo.

En tiedä, miksi mieleeni tuli novellia lukiessani Veikko Huovinen, vaikka kuvittelin tarinan tapahtuvaksi italialaisessa pikkukaupungissa. Makaaberin läsnäolo oli sopivalla tavalla liioiteltua, ja minulle sianpääbuumista tuli ensisijaisesti mieleen eurooppalaisen identiteetin puolustus islamin invaasiota vastaan, vaikka tätä aspektia ei mainittukaan. Toisaalta kyseessä voi olla kyllästyminen vegaanien vaatimuksiin, vaikka toisaalta sianpääintoilijat jättivät eläinten ruhot syömättä.

Teoksen pisin novelli oli ”Löydökki”, joka jo melkein muistutti miniromaania, ja siihen olivat kytköksissä novellit ”Risteily” ja ”Tarha”. ”Löydökissä” piruillaan hirtehisesti sosiaalipalveluiden yksityistämiselle, ja kenen tahansa ihmisten hädällä rikastuva saisi lukea tämän pikku tulevaisuusdystopian, joka on hyytävällä tavalla aivan nurkallamme, jo ehkä huomenna. Siinä perustetaan vanhaan teurastamoon ”mierolaisten” avustuskeskus, jossa paperittomia ja muuten elämään eksyneitä elvytetään hypnoosin ja muiden ihmiskokeiden avulla. Yrityksen osakkeet ovat nousussa pörssissä, ja bisnes kukoistaa, mutta samalla sen perustajalla on omat hankkeensa rakennuksen salaisessa siivessä, jonne kellään muulla ei ole pääsyä.

Yritykset ovat Vainosen maailmassa paikkoja, jonne työntekijät eksyvät, ja joissa voi puuhastella pitkiäkin aikoja omiaan ilman, että ketään kiinnostaa. Steriileissä toimistohotelleissa huoneet katoavat, ja pienyrittäjyys voi olla sitäkin, että talojen homekartoittaja salaa jalostaa homeitiöitä uusiin kohteisiin siirrettäviksi, jotta alalla olisi jatkuvuutta.

Luin kirjan sen verran nopeasti, että uskoisin siitä olevan evästä myös toiselle lukukerralle. Tarinoita ei kannata ahnehtia, ja itse ainakin löysin niistä sellaista tarttumapintaa, että pohdiskelisin mielelläni niiden antia esimerkiksi lukupiirissä. Tarinat kattavat yhteiskunnan laajan skaalan, ja puhuttelevat varmasti niin nuorempia kuin varttuneempiakin lukijoita. ”Kumman” eli dystopia-skifielementtien olemassaoloa ei kannata vierastaa, vaikka tuohon genreen ei olisi vihkiytynyt, sillä tässä teoksessa kynnys sen ymmärtämiselle on matala.

Luen nykyään novelleja entistä vähemmän, ehkä siksi, että kärsin keskittymishäiriöistä, ja varsinkin bloggaamisen kannalta novellikokoelmat ovat haasteellisia. Yön ja päivän tarinoita oli oivallinen muistutus siitä, kuinka novellikokoelma parhaimmillaan on orgaaninen kudelma, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Näissä tarinoissa on paljon kuoleman pelkoa, surua, menetystä ja yksinäisyyttä, mutta naurun elementti poistaa tulevaisuuteen liittyvän epätoivon ja näköalattomuuden. Ihmiskunta ei ole Vainosen tarinoissa vielä kokonaan menettänyt toivoaan, vaikka innovatiivisia menetelmiä epätoivon markkinoille lanseerataan. On kirjailijan tehtävä nimetä nuo menetelmät, ja saada lukija pohtimaan vaihtoehtoja niille.

Naimisissa kylmän sodan kanssa

Teos: Karen Cleveland: Koko totuus (Gummerus, 2018)

Suomennos: Maija Kauhanen

Vivian ja Matt ovat kovaa työtä tekevä, nelikymppinen pariskunta Washingtonissa, joilla on neljä lasta. Nuorimmat kaksoset ovat alle vuoden ikäisiä ja viettävät pitkiä päiviä tarhassa, jotta talolainan kiinnitykset saataisiin edes jotenkuten maksettua. Perheen koti sijaitsee Betshedan asuinalueella, jossa parhaat koulut sijaitsevat. Perhe-elämä on rankkaa, mutta idyllistä amerikkalaisen unelman tavoittelua: perheessä pelataan baseballia ja vietetään itsenäisyyspäivää pitkän kaavan mukaan.

Koko totuus on oivaa vakoiludraamaa, jonka tantereena on yhden perheen intiimi universumi. Vivian on kuin onkin duunissa, hieman vastoin tahtoaan, CIA:n vakoiluosastolla, ja hänen erikoistumisalueenaan ovat venäläisten vakoilijoiden nukkuvat solut. Hän ei ole koskaan opiskellut venäjää eikä muutenkaan ole kiinnostunut venäläisestä kulttuurista; työtä hän tekee vain rahan ja urasuunnitelmien vuoksi. Pienessä yksikössä tiimin lojaalius on olennaista, ja pienikin virhe voi johtaa vakaviin seurauksiin, jopa maanpetossyytteisiin.

Romaani keskittyy Vivianin ja Mattin parisuhteeseen ja perhe-elämään. Kuinka on mahdollista, että Vivian on onnistunut olla naimisissa feikin miehen kanssa kymmenen vuotta ilman epäilyksen häivääkään? Keitä ovat Seattlessa asuvat isovanhemmat Matt ja Barb? Mitä tapahtui pariskunnan häissä? Kumpi on tärkeämpää, perheonni vai lojaalius kansakunnalle? Onko Matt hyvä patriootti omassa päässään, ja millaisessa asemassa hän on suhteessa synnyinmaahansa?

Trilleriksi kirja on siksi onnistunut, että se on suht intensiivinen eikä siinä ole turhia sivuhenkilöitä. Venäläisiä vakoojia ei demonisoida, mutta kylmän sodan henki on edelleen aistittavissa rivien välistä. Kirjailija itse kertoo työskennelleensä aikansa alalla, joten kirjan koordinaateissa on varmasti uskottavuutta. Jäin itse miettimään kirjan asetelman uskottavuutta Trumpin valtakaudella, jolloin presidentin omat Venäjä-yhteydet painetaan villaisella maan alle hänen avustajiensa toimesta. Suurvaltojen suhteet ovat muuttuneet, ja varmasti myös vakoilun ja vastavakoilun motiivit. Tämä teos sijoittunee ehkä vielä aikaan ennen Trumpia, mutta vakoilubisneksen ideologinen laimeneminen on kuitenkin nähtävissä.

Amerikkalaisten perhe-elämän kuvauksena Koko totuus on jopa karu. Lasten päiväkodissa harrastetaan joogaa, mutta samalla perheen kaikki energia keskittyy hoito-, koulu-, college- ja sairausvakuutusmaksuihin, eikä Vivian tiedä, kuinka hän selviytyisi edes lasten ruokkimisesta, jos ero, potkut ja mahdollinen maanpetossyyte napsahtaisivat hänen kohdalleen samaan aikaan. Kuinka korkealta tuossa yhteiskunnassa onkaan mahdollista pudota ja kuinka nopeasti se voi tapahtua, se ehkä oli keskeinen ihmetyksen aiheeni kirjaa lukiessa.

Luin kirjan puoleenväliin viime syksynä arviokappaleena, ja hävitin sen asuntoni kaaokseen. Tänään löysin sen ja luin uudestaan melkein alusta. Minulla on ollut hieman poleeminen suhde amerikkalaisiin trillereihin, mutta tämä selkeästi edustaa parempaa päätä. Yhteiskunta ja varsinkin maailmanpolitiikka korostuvat kerronnassa, mutta samalla Clevelandin ote on sopivan maanläheinen ja arkinen.

Kiitos Gummerukselle arviokappaleesta, ja pahoittelen arvion venymistä.