Kuinka minusta tuli Kaurismäki-hahmo

Elän arkeani äärimmäisen köyhyyden viidakossa, ja yksi asia, josta olen joutunut elämässäni luopumaan, on baareissa ja kahviloissa notkuminen. Se vaikuttaa kirjoittamiseeni negatiivisesti, koska usein saan uusia aiheita ihmisiä salakuuntelemalla. Oma kahvinkeittimeni on toki rakas, mutta se ei saa runosuonta sykkimään. 99% kotikeskeinen elämä on tylsää, puuduttavaa ja henkisesti vanhentavaa.

Kerron nyt, mitä minulle tapahtui viikonloppuna. Meiltä katkaistiin taas sähköt, eikä puhelimessani ollut edes nettiä. Vaikeasti nettiriippuvaiselle tämä on pelottavaa, koska tuntuu, että maailma pysähtyy totaalisesti ympäriltä. Oli myös oikeita asioita, joita minun kuului sinä viikonloppuna hoitaa netin välityksellä.

Lähistölläni ei ole montaa paikkaa, jossa olisi ilmainen wifi asiakkaille. Kirjaston lopettamisen jälkeen tilanne on vielä heikompi. Viikonloppuisin vaihtoehdot vähenevät entisestään, ja tuntemistani paikoista, joka tarjoaa wifin asiakkaille, viikonloppuisin auki on vain ravintola Wanha Tappi.

Wanhassa Tapissa on tullut käytyä myös syömässä, aina silloin, kun on ollut ”rahapäivä”. Pubi profiloituu  hampurilaisannoksiin, ja niitä käydään nauttimassa pidemmästäkin matkasta. Tyypillinen Tapin asiakas ajaa tila-autollaan paikalle toisesta lähiöstä; sen parkkipaikka on lähes aina täynnä. Toki pubilla on ollut yritystä myös paikallisten suhteen: se järjestää tietovisoja ja bingoiltoja kaksi kertaa viikossa.

Kävin viikonloppuna Tapissa kolmena perättäisenä päivänä. Ensi vierailulla tilasin jotain viimeisillä pennosillani, ja muilla kerroilla istuin baarissa kuivin suin. Enimmäkseen istuin sen viileällä terassilla sohvan nurkassa. Ilma oli vielä liian kylmä terassikeleistä nauttimiseen, ja jengi kävi siellä lähinnä tupakalla. Istuin vähän aikaa myös sisällä, ja vastapäisellä bussipysäkillä, jonne wifi-yhteys ylsi.

Ainoa viihde, jota viikonloppuni tarjosi, oli ”rajakkien” vaalimainonnan seuranta ja niiden kommentointi fb:n keskustelupalstoilla. Tämän vuoksi istuin näpit kohmeessa bussipysäkillä ”dataamassa”. Oliko minulla sitten huono omatunto baarin nettiyhteyden varastamisesta? No, ei ollut. Se, että istuin välillä bussipysäkillä kertoi kuitenkin siitä, etten halunnut olla baarille vaivaksi.

Sunnuntaina 7.4. paikan omistaja heitti minut ulos. En jäänyt kuuntelemaan hänen närkästystään, vaan pyysin anteeksi ja ryntäsin nöyränä pihalle. Ulkona tuli itku: en ole tähän ikään mennessä vielä tullut ulos heitetyksi ravintolasta. Nyt se tapahtui, keskellä kirkasta päivää selvin päin. Tilanteeseen ei liittynyt mitään dramaattista, enkä usko monen edes huomanneen ravintoloitsijan elettä.

Menin kotiin potien suurta ahdistusta. Kuinka monia kertoja olenkaan viime vuosina käynyt baareissa tapaamassa kavereita tilaamatta mitään? Toki tilaamattomuus on hyväksytympää silloin, kun seurueesta edes joku tilaa jotain, mutta en ollut tottunut tällaiseen kohteluun tilanteessa, jossa yritin olla mahdollisimman pieni ja hiljaa. Vaikka ravintoloitsijalla on oikeus valita asiakkaansa, koin hänen käytöksensä hankalana, kun asutaan alueella, jossa asuu paljon pienituloisia.

Pienituloinenkin ihminen on joskus maksava asiakas. En myöskään tunne monia, joiden tapana on notkua baareissa ja kahviloissa syömättä tai juomatta mitään. Itsekään en niin tee kuin silloin, jos päällä on joku infernaalinen force majeure. Jos minulla olisi baari, ja siellä kävisi ihmisiä, jotka kerrasta toiseen jättäisivät palveluni käyttämättä, yrittäisin ehkä selvittää, mistä se johtuu. Köyhyys on niin ilmiselvä selitys, että sitä tuskin kannattaa asiakkaalta kysyä. Mutta jos näkisin asiakkaan, jonka epätoivoinen tilanne näkyy ulospäin (ja ainakin minusta se näkyy), yrittäisin ehkä jollain eleellä helpottaa hänen tilannettaan. Voisin joskus tarjota vaikka kahvit.

Näin tekevät ihmiset. Toinen toisilleen. Ihan vaan, koska olemme samassa veneessä.

Palasin baariin seuraavana päivänä ja ojensin sen omistajalle käsin kirjoitetun reklamaation, jossa kerroin mielipiteeni hänen yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden puutteestaan. Tämän tein en ainoastaan itseni vuoksi, vaan myös muiden. Jäin taas ”notkumaan” eli odottamaan jotain reaktiota.

Reaktio tuli nopeasti, ja omistaja oli raivoissaan. Hän antoi minulle loppuelämän porttikiellon ravintolaansa, ja vaati poistumaan välittömästi. En suostunut poistumaan käskystä, koska en ole käskysuhteessa häneen. Pyysin häntä soittamaan poliisin, jos tilanne sitä vaati. Vänkäsimme siinä aikamme, minkä jälkeen hän vei puhelimeni ja lompakkoni. Hän ei suostunut antamaan niitä, ennen kuin poistuisin.

Olen lukenut ”kansalaispidätyksistä”. Tämähän on tyypillistä (ääri)oikeistolaista vallankäyttöä: Suomeen halutaan lisää aktiivisia kansalaisia, jotka pidättelevät menemään vääränlaisia ihmisiä. Baarin pitäjä ei toki ollut Odinin sotilas, ja toistan, hänellä on oikeus valita asiakkaansa. Koska baarissa ei ole vartijoita, hän joutuu suorittamaan asiakaskarsintansa itse. Ja karsia, sitä hän todella osaa.

Toisella kerralla insidentille oli muutama todistaja. Tälläkin kertaa poistuin itkien.

Minulla on muitakin itkuja itkettävänä, eikä tämä yrittäjä ansaitse kyyneleitäni. Ehkä valitsin väärän taistelun, ja luultavasti pystyn elämään sen kanssa, että joudun tästedes matkustamaan keskustaan syömään burgereita.

Jäin miettimään sitä, mikä tekee suomalaisista baareista legendaarisia. Elämääni ei niitä ole mahtunut monia, mutta hyvän yleensä tunnistan ja haluan sellaisissa käydä pidemmästäkin matkaa. Joskus muinoin niitä oli Helsingissä Pitkänsillan takana, kaurismäkeläiseen tyyliin. Ehkä kaikkien aikojen legendaarisin mesta on Jyväskylän Vakiopaine, jossa on koettu sitä, kun solidaarisuus muuttuu lihaksi. Wanhaa Tappia pidin semihyvänä lähiöbaarina siksi, että se on onnistunut saamaan asiakkaiksi muitakin kuin alkoholin suurkuluttajia. Mutta rehellisesti sanottuna, paikassa ei ole mitään ihmeellistä. Se on vain lähiöbaari, joka valmistaa joka päivä vuoren burgereita. Korkean vuoren punaista lihaa.

Kaurismäen leffat tunnetaan mystisistä laitapuolen kulkijoistaan ja Pelastusarmeijan kenraaleistaan. Näiden kautta olen saanut ulkomaalaisia ystäviä, joista monet ovat tunteneet leffat paremmin kuin itse olen. Muistan esimerkiksi nähneeni  Tulitikkutehtaan tytön ensi kertaa irlantilaisten minulle esittämänä kotivideona. Parhaisiin baareihin mahtuu aina muutama Persoona, kun taas tylsissä mestoissa kaikki asiakkaat edustavat yhteiskunnan valtavirtaa ja pukeutuvat merkkivaatteiden univormuun.

Jos Wanha Tappi olisi elokuvien kulissi, olisin vielä viikko sitten sijoittanut sen kepeään romanttiseen komediaan, jossa kolmikymppiset sinkut päätyvät vaihtamaan pareja. Ehkä myös joku Luokkakokous-tyyppinen kohellus sopisi sen pirtaan: se myy valtavasti, mutta on lopulta toisinto ulkomaisesta formaatista.

Viime kohtaamisen jälkeen taiteellinen näkemykseni paikasta muuttui, ja nyt pidän sitä sopivana tapahtumapaikkana Tuukka Temosen itsesponsoroimalle välityölle. Toki monilla riittää myös sympatiaa yritteliästä ex-rocktähteä kohtaan.  Pikkulinnut ovat kuitenkin visertäneet, että Temosen elokuvat olisivat huonoja. Ihan sikahuonoja.

Suomalaisen kulttuurin helmen tunnistaa usein laajan humaanista katsantokannastaan. Taidetta inspiroivat paikat ovat sellaisia, joihin myös rumat, köyhät ja vajavaiset ovat tervetulleita. Sellainen paikka ei kaadu, vaikka nurkassa istuisi pari naapuruston vähävaraista. Lähiöbaareissa on aina istuskellut tyyppejä, jotka eivät ole rikkaita ja kauniita. Kun tämäkin paikka heiltä riistetään, tulee lähiöistä elinkelvottomia.

Suomi armon vuonna 2019 on kärjistyvien asenteiden ja poliittisten kantojen maa, jossa joidenkin mielestä mielipiteitä saa olla vain nettomaksajilla. Jos elät yhteiskunnan tuilla, et ole joillekin ihmisille edes olemassa, etkä varsinkaan minkään arvoinen. Harva minimituilla sinnittelevä käy koskaan baarissa tai kahvilassa, ellei se ole seurakunnan tarjoama teetupa. Matka teetuvalta Wanhaan Tappiin oli uuvuttavan pitkä. Enkä tule tekemään sitä enää koskaan.

Joskus tosin voit kokea tehneesi jotain hyvää, jos porttikielto annetaan. Kyse ei ollut suuresta ihmisoikeustaistelusta, mutta haluan tästedes omilla teoillani edesauttaa humaanin, solidaarisen ja heikoimmistaan välittävän Suomen rakentamista. Nyt olemme heikoilla tässä, mutta voimme aina parantaa. Joka päivä, pienin askelin.

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Kuinka minusta tuli Kaurismäki-hahmo

  1. Huh, sydämetöntä menoa. Olen joskus pyöräillyt paikan ohi, eipä siis tarvitse pysähtyä jatkossakaan. Kiitos hienosta ja rohkeasta kirjoituksesta. Valoisampaa kevään jatkoa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s