Macondon vehreissä hedelmätarhoissa

Teos: Gabriel Garcia Marquez: Living to Tell the Tale (Penguin, 2004)

Käännös: Edith Grossman

Kolmannen maailman maaginen realismi oli pitkään suosikkigenreni, ja siitä huolimatta Gabriel Garcia Marquez (1927-2014) on aina ollut minulle hankala kirjailija. Analyysejä hänen teoksistaan olen lukenut enemmän kuin itse teoksia, ja romaaneista ainoa, jonka olen saanut loppuun oli Rakkautta koleran aikaan. Tämä kismittää, koska Marquez on kirjailija, jota todella haluaisin ymmärtää enemmän. Kirjoissa ei sinänsä ole mitään ylivoimaisen vaikeaa tasoa, joka menisi yli hilseeni, vaan luulen niiden vaikeuden johtuvan aistielämysten liiallisuudesta.

Itseäni haastaen olen joskus hankkinut alennusmyynnistä Marquezin omaelämäkerran, ja sen tavaamisessa on mennyt jokunen vuosi. Living to Tell the Tale kertoo kirjailijan nuoruusvuosista ja päättyy vuoteen 1959, jolloin hänen ensimmäinen lapsensa syntyy. Vihdoin viimein päätin urakoida kirjan loppuun, koska maahaasteessani on Kolumbian muotoinen aukko.

Kolumbia on Etelä-Amerikan maista minulle suht tuntematon, mutta viime vuonna sain hyvän kuvan Bogotán kaupungin nykymenosta Melba Escobarin dekkarista Kauneussalonki. Marquez taas on monisyinen kertoja, joka tuntee oman maansa historian monen ryhmän näkökulmasta. Hänen mentaliteettinsa on karibialainen, koska hän kasvoi Karibianmeren läheisyydessä banaaniplantaaseilla. Nuorena miehenä hän eli myös maan muissa osissa, ja opiskeli Bogotássa, jossa oli verisiä kansannousuja. Konservatiivin poliitikon pojasta tuli kommunisti, ja hän eli myös aikoja poliittisena pakolaisena. Hänen sukunsa oli tullut mantereelle Espanjasta jo 1800-luvun alusta, mutta Kolumbiassa siirtolaisia on moneen junaan. 

Teoksessa on jonkun verran päällekkäisyyttä Kolera-romaanin kanssa. Marquezin vanhempien rakkaustarina on avainkertomuksena tässäkin, ja Macondo-niminen plantaasi on olemassa. Plantaasikylässä asuu kirjavaa sakkia, josta tuoreimmat pakolaiset Venezuelasta ovat ehkä neuvokkaimpia ja fiksuimpia. Nuori Gabriel kasvaa isovanhempiensa erikoisessa talossa, jossa on tarkasti määritellyt miesten ja naisten puolet erikseen. Hänen isällään on sekalaisesti menestyvä apteekki, isoäiti tienaa paremmin sokerileipurina, äiti keskittyy lasten synnyttämiseen, ja nurkissa pesii myös naimattomia tätejä, joiden paikka maailmassa on epämääräinen. Lapset käyvät Montessori-koulua ja isä on saanut diplomin homeopatiasta – kaikki tämä 1940-luvulla kertonee varsin keskiluokkaisesta, jopa porvarillisesta arvomaailmasta.

Ja toisaalta köyhyys vaanii Marquezin perhettä kaikkialla, varsinkin sen jälkeen, kun he muuttavat suvun sylistä muualle. Isä on vastuuton, häneltä alkaa löytyä muitakin lehtolapsia kuin ne ennen vanhempien avioliittoa siitetyt. Äiti synnyttää yhdeksän lasta, ja kaksi lehtolapsista tulee myös asumaan perheeseen. Kodin arki on kaoottista eloonjäämistaistelua, mutta siitä huolimatta lapsia laitetaan kouluihin. Gabriel ei ole ainoa akateemista sivistystä saanut sisarus, ja joku heistä saa jopa loppututkinnon.

Nuori kirjailijanalku hakee inspiraatiota muun muassa bordelleista, mikä ei ollut tavatonta tuohon maailman aikaan. Naisten maailma oli hänelle muutenkin läheisempää kuin miesten, johtuen siitä, että hän kasvoi naisvaltaisessa klaanissa rakennuksen naisten puolella. Lapsuudessa hän sai todistaa monien piikojen synnytyksiä, mutta sisarusten syntymien aikaan isovanhemmat veivät vanhemmat lapset pois silmistä. Katoliseen siveyteen hänen taloudessaan uskottiin, ja yksi tädeistä päätyikin Jeesuksen morsiameksi. Kommunistiksi Marquez kirjoittaa uskonnollisista muistoistaan suht lämpimästi, eikä kiellä kokonaan uskonnollisen kasvatuksen merkitystä.

Teoksena Living to tell the Tale on peruslineaarinen kasvukertomus, jossa ei kikkailla liikaa efekteillä. Loppua kohti itselleni ventovieraiden nimien, varsinkin poliittisten vaikuttajien, määrä alkoi hieman puuduttaa. Toisaalta tarkka lukija löytää teoksesta valtavan määrän viitteitä Kolumbian kirjallisuushistoriaan, joka on ollut 1950-luvulle lähes kokonaan runouspainoitteista. Suurin osa Marquezin omista kirjallisista vaikutteista ovat englantia ja ranskaa puhuvista maista, ja hän harmittelee varsinkin heikkoa englannin taitoaan, joka sulki jossain vaiheessa joitain ikkunoita. 

Maahaasteessa olen nyt siis rastilla 49/196: Kolumbia. Latinokirjallisuutta saattaa hyllyistäni vielä löytyä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s