Cree-intiaanit ja hylkäämisten historia

Teos: Melanie Rae Thon: Pelon lapset (Kääntöpiiri, 2000)

Käännös: Liisa Laaksonen

Kääntöpiiri oli 1980-luvulta 2000-luvun alkuun toiminut feministinen kustantamo, joka keskittyi varsinkin Euroopan ulkopuoliseen kirjallisuuteen. Tulin tietoiseksi kustantamon toiminnasta 1990-luvun alussa, ja olin sen teosten suurkuluttaja pitkään. Maassamme tapahtui 2000-luvulla jotain ikävää, eivätkä tällaiset edistykselliset yritykset enää kannattaneet. Kääntöpiirin kirjat ovat salainen keräilykohteeni: en omista niitä monia, mutta haluaisin omistaa koko sarjan.

Amerikkalaisen Melanie Rae Thonin romaanin Pelon lapset olen pelastanut kierrätyskorista ehkä tällä vuosikymmenellä. Kirjaa olen aloittanut pari kertaa, mutta koin sen ilmapiirin liian masentavaksi tuolloin. Nyt annoin teokselle uuden mahdollisuuden, ja tällä kertaa se kolahti syvälle. Teos on valloittava juuri kaunokirjallisena teoksena, ei ehkä niinkään kattavana historiikkina cree-intiaanien kulttuurista.

Teos sijoittuu 1980-luvun loppuun, ja siinä seikkailevat intiaanitaustaiset sisarukset Cecile ja Flint. Flint-veli on kylänsä paatunein nuorisorikollinen, joka on joutunut nuorisovankilaan jo 10-vuotiaana. 16-vuotiaana hän karkaa laitoksestaan, ja palaa kotikonnuilleen etsimään turvapaikkaa. Äiti Frances ei kuitenkaan halua piilottaa Flintiä, koska se mahdollisesti tuhoaisi hänen uuden perheonnensa. Siksi hän antaa pojalleen kaiken käteisen, minkä irti saa, ja lähettää tämän etelään, niin kauas kuin rahoilla pääsee, toivon mukaan Meksikoon saakka.

Äidin suunnitelma ei kuitenkaan onnistu, ja perhe päätyy hajaannuksen kautta tragediaan. Teoksen toinen kertoja, lasten kuuro Marie-täti, ei pysty siskonsa lapsia pelastamaan, mutta näkee heidän kohtalossaan yhtymäkohtia menneiden sukupolvien kärsimyksiin. Flintin kohtaloon ovat syypäitä niin omat sukulaiset kuin valkoisen vallan aikaansaama silmitön tuho. Uskonnollisen Marien kautta teos päätyy pohtimaan armon kysymystä, vaikka se onkin valkoisen miehen antama lainasana.

Kielellinen sekaannus ei ole läsnä vain Marien päässä, vaan suvun historiassa. Cree-kieli on vaihtunut englanniksi ja ranskaksi, ja Mariella on myös viittomakieli, jonka sisäoppilaitoksen nunnat ovat pontevasti häneen istuttaneet. Se, että Flint ei opi lukemaan ja kirjoittamaan englanniksi, johtuu Marien mukaan aiemmista rikkeistä heidän kansaansa kohtaan. Hän kokee, että ”meidät petetään kaikilla kielillä”, myös heidän alkuperäisellä äidinkielellään. 

Kirjassa seikkaillaan Yhdysvaltojen luoteisissa osavaltioissa. Montana on lasten koti, nuorisovankila sijaitsee Dakotassa, niin kaukana, ettei Frances-äiti ehdi käydä poikaansa siellä katsomassa kuuteen vuoteen.  Tyttöjen sisäoppilaitos sijaitsee Idahossa ja reservaatti, johon lapset karkumatkallaan päätyvät, Wyomingissä. Autoja varastetaan, välillä taivalletaan kojoottien keskellä peninkulmia, ja pikkusisko Cecile opettaa holtitonta isoveljeään ampumaan isäpuolelta varastetulla pistoolilla. Asehulluus on valkoisilta peritty ominaisuus, eikä noilla seuduilla mies ole paikkaansa ansainnut ilman asekaappia.

Toki teos on hurja kuvaus lastensuojelusta (tai lähinnä sen puutteesta), mutta onneksi Rae Thon ei kirjoita huolestuneen sosiaalityön ammattilaisen näkökulmasta. Kirjaa lukiessani minulla tuli mieleen muun muassa Marilynn Robinsonin, Lucia Berlinin ja Jennifer Eganin teokset. Varsinkin Eganin uudehko teos Rakkaudesta aseisiin kertoo samansuuntaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, perheestä, joka elää melkein kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella. 

Joka suhteessa teos oli koskettava, mutta ei sentimentaalinen eikä imelä. Pidin myös sen kuvituksesta, eli cree-symboliikasta lukujen välillä. Ainoa tyylillinen ongelma, mikä teki lukemisesta hieman raskasta, oli se, että vielä viimeisissäkin kappaleissa tarinaan ujutetaan uusia sivuhenkilöitä, joiden kohtaloista en enää jaksanut olla kiinnostunut.

Teos pohjautuu tositapahtumiin, mikä tekee tarinasta vieläkin hurjemman. Tässä kun kuvataan ihan hardcore-nuorisorikollisuutta. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1990, mutta vahvan paikallisuuden ja tietynlaisen jälkijättöisyyden vuoksi tarina on miltei ajaton. Nämä syrjäytyneet lapset eivät paljoa tiedä oman aikansa trendeistä, tv-ohjelmista tai musiikista.

Tämän luettuani aion palata pian Katja Ketun uusimpaan teokseen, joka on minulla kesken äänikirjana.

Sijoitan tämän HELMET-haasteessa kohtaan 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s