Lasipalatsista maailmalle

Teos: Amitav Ghosh: The Glass Palace (HarperCollins, 2000)

Kylmä sää, talouskriisi ja henkinen lama sai minut lukemaan putkeen kaksi Amitav Ghoshin teosta putkeen. The Glass Palace saattaa olla hänen teoksistaan suurin bestseller, ja postkoloniaalin kirjallisuuden helmi, kuvaahan se siirtomaa-aikoja britti-imperiumin useassa kohteessa.

Kirjassa seurataan kahden kasvavan nuoren, Rajkumarin ja Dollyn tietä Mandalaysta maailmalle. Rajkumar on orpo intialainen katulapsi, joka on päätynyt katukauppiaaksi Burmaan. Dolly on burmalainen orpo, joka on ostettu lapsenpiiaksi Burman kuningashuoneeseen. Kun Burman kuningaspari syöstään vallasta vuonna 1885, alkaa molemman nuoren odysseia maailmalle: Dollyn kuningashuoneen ainoana syntyperäisenä palvelijana, ja Rajkumarin kiinalaisen kristityn tiikkikauppiaan apupoikana.

Kuten äsken lukemassani kokonaan Intiaan keskittyvässä teoksessa, myös tämän teoksen taustalla on Ghoshin omia sukutarinoita. Kirjan aika-akseli on yli sata vuotta, sillä viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1996. Tapahtumat jakaantuvat Burman, Malayan ja Intian välille, joissa suvun eri haarat vaikuttavat. Moni suvun mies rikastuu bisneksillä britti-imperiumissa, joko myymällä tiikkiä tai kumia. Vasta 1930-luvulla bengalilaisperäiset miehet pääsevät brittiarmeijaan; ennen tätä armeijaura on ollut mahdollista vain ns. sotilaallisille roduille. Briteillä kun oli tuon ajan rotuoppien mukainen luokittelu intialaisista ”kansoista”, ja näistä bengaleita pidettiin uneliaina ja naismaisina verrattuna vaikka Punjabin sikheihin tai kashmireihin. Arjun-nimisen nuoren miehen pääsy upseeriksi Jat-komppaniaan on ilonaihe tämän isälle, mutta japanilaisten joukkojen edetessä Malayassa ruskeat imperiumin palvelijat eivät pääse evakuointijuniin.

Kirjassa kuolee kokonainen sukupolvi nuoria toisen maailmansodan syövereissä, osa oman käden kautta. Henkilöhahmojen moninaiset identiteetin säikeet tuottavat hämmennystä ja vaikeuksia; suvussa on ainakin burmalaista, kiinalaista, intialaista ja amerikkalaista perimää, eikä kukaan avainhenkilöistä koe kuuluvansa kokonaan minnekään. Burma on heille pidempiaikainen tukikohta kuin Intia, ja elämä Burmassa ja Penangin saarella Malayassa on leveämpää kuin Kolkatassa. Brittien tukikohdissa kuten Rangoonin satamakaupungissa modernit kulutushyödykkeet luovat uusia haaveita ja toiveita.

Ghosh tarjoaa tässä teoksessaan silmänruokaa autojen ja lentokoneiden ystäville. Varsinkin aasialaisen ilmailun historiaa teokseen mahtuu iso siivu, kun nämä hyväosaiset koloniaalit subjektit alkavat ilmailla jo 1930-luvulla. KLM aloittaa kaupalliset lennot eri Kaakkois- ja Etelä-Aasian kaupunkien välillä, ja varsinkin Kolkatassa Dum Dum-lentokentällä vierailusta tulee jo ennen toista maailmansotaa kansanhuvia. Verrattuna vaikka agraarisen Suomen kehitykseen tässä teoksessa kohdataan moderniteetti ainakin paria vuottakymmentä aiemmin.

Teoksen nimi, Lasipalatsi, viittaa Burman kuninkaallisten asumukseen Mandalayssa, mutta samalla tämän erikoisen suvun eksentriseen perimään. Varsinkin burmalainen Dolly-äiti vetäytyy omaan henkiseen lasipalatsiinsa synnytettyään kaksi poikaa Rajkumarille, ja sama eristäytymisen tarve seuraa hänen valokuvaajapoikaansa. Ehkä Ghosh myös metaforisella tasolla vertaa burmalaisten ja intialaisten tapoja ja luonteenpiirteitä. Burmalaisilla ei ole kastisysteemiä, eikä järjestettyjä avioliittojakaan suosita, mutta heidän oma-arvontuntonsa on kolonialismin aikana kehittynyt niin valtavaksi, etteivät he enää 1900-luvun alussa suostu lakaisemaan omia katujaan tai viemään alusastioita. Burmalaiset ovat myös vaaleampi-ihoisia ja sirompia piirteiltään kuin naapurin bengalit, ja siksi rodullinen hierarkia kehittyy näiden kansojen välille miltei huomaamatta. Toisaalta myös vaatimattomista olosuhteista ponnistaneet intialaiset voivat Burmassa edistyä elämässään paremmin kuin kotinurkilla. Seka-avioliittoja solmitaan, mutta ne eivät ole aina helppoja.

Romaanina The Glass Palace on perinteisempi ja eeppisempi kuin äsken lukemani The Hungry Tide. Pidin enemmän The Hungry Tidesta, koska sen kautta minulle avautui kokonaan uusi maailma. Brittikolonialismin jäänteistä lukemiseen kyllästyin jo jossain vaiheessa, eikä varsinkaan tämän teoksen Intia-ulottuvuus ole erityisen kekseliäs. The Hungry Tiden Intia taas on ruohonjuuritason kerrontaa parhaimmillaan. Burman ja Malesian historiasta kiinnostuneille teos antaa enemmän,  ja tässä päästään kurkistamaan myös Myanmarin sotilasjuntan aikaiseen suljettuun arkeen 1990-luvulla.

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 51: Malesia, vaikka tämä ei varsinaisesti tuon valtion aikaa kuvaakaan. Burma-kohtaan tämä olisi sopinut paremmin, mutta sen rastin olen jo suorittanut. Malesialaisesta nykykirjallisuudesta löytyy viitteitä blogini alkuajoilta (mm. Tash Aw, Rani Manicka).

Bengalilaista saaristolaisdraamaa

Amitav Ghosh: The Hungry Tide (HarperCollins, 2004)

Amitav Ghosh on yksi niistä intialaiskirjaijoista, joiden tuotantoon olen aina halunut tutustua, mutta olen pitänyt hänen teemojaan liian raskaina tai tieteellisinä. Hyllyssäni on odottanut vuoroaan jopa kolme Ghoshin teosta, joista ensimmäistä, The Hungry Tide, olen lueskellut lentokentillä vuonna 2009. Kirjasta on jäänyt hatarat muistikuvat, vaikka olen selkeästi siitä pitänyt, koska marginaaleissa näkyy jopa merkintöjä. Tuona vuonna olin reissussa Kolkatassa, joka on yksi tuon romaanin koordinaateista, vaikka ei ole keskeinen tapahtumapaikka.

Mutta saarihullun saaristolaisromaanina tämä teos vakuutti nyt uudelleen, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se kertoo Sundarbanin delta-alueesta Länsi-Bengalin provinssissa, jota kutsuttiin joskus ”ovimatoksi Intiaan”. Alue on laaja ja jakautuu nykyään Intian ja Bangladeshin puolelle. Tässä teoksessa kuvattu saari, Lusibari, on kuvitteellinen, mutta saaristossa on useita vastaavia brittiläisten mukaan nimettyjä kohteita. Lusibari sai nimensä skottilaisen Lucy-rouvan mukaan, joka kuoli matkalla miehensä ostamalle saarelle 1800-luvun alussa.

Amitav Ghosh kuvaa kirjassa saarta, jonka historiassa niin kapitalismi kuin sosialistinen uudistushenki ovat jättäneet jälkensä maaperään. Teoksessa ei ole selkeää päähenkilöä, mutta kolkatalaiset kommunistit Nirmal ja Nilima, esiintyvät tulisieluisina uudistajina. Lapseton pariskunta muuttaa saarelle pakoon aviomiehen pahaa astmaa vuonna 1949, tekee elämäntyönsä siellä, kunnes rakastettu koulumestari Nirmal kuolee mystisesti juuri jäätyään eläkkeelle vuonna 1979. Nilima taas on omistautunut saaren muuttamiseksi osuustoiminnalliseksi, ja varsinkin hänen pitämänsä naisten kollektiivi kantaa hedelmää.

Nuori poika Kanai joutuu setänsä luo saarelle ”työsiirtolaan” teininä, ja paikka jättää häneen ikimuistoisen vaikutuksen. Kun hän palaa saarelle nelikymppisenä bisnesmiehenä, on Nirmal-setä ollut jo kauan poissa. Mutta setä on jättänyt tälle muistikirjan, jota kukaan muu ei saa lukea. Samaan aikaan saarelle päätyy intianamerikkalainen biologi Piya, jonka intohimona ovat merinisäkkäät. Sundarbanin delta on kuuluisa valaistaan ja delfiineistään, mutta harva tutkija uskaltaa sinne pidemmäksi aikaa, koska mangrovemetsien tiikerit tappavat myös merellä.

Kiinnostavaa romaanissa on, että siinä on myös juurevia paikallisia hahmoja, joista osa kuuluu kastittomien dalit-ryhmään. Nirmalin ja Niliman alkuperäisenä tarkoituksena olikin tarjota kastittomille mahdollisuus tasavertaiseen elämään, ja tämä elämä tuli mahdolliseksi Niliman kärsivällisen sosiaalityön kautta. Nirmal ei kuitenkaan ole tyytyväinen pelkästään sairaaloiden ja koulujen rakennukseen, vaan hän vanhoilla päivillään lähtee mukaan kapinallisiin joukkoihin naapurisaarella.

Fokir-nimisen lukutaidottoman kalastajamiehen avioliitto eteenpäinpyrkivän sairaanhoitaja Moyan kanssa kertoo paljon intialaisen yhteiskunnan eriaikaisuuksista. Liitto on tuskaisan hankala, koska mies kaappaa pariskunnan ainoan pojan koulusta pitkille kalastusmatkoille, eikä ymmärrä vaimonsa pyrkimyksiä ”eteenpäin menosta”. Samalla tavalla myös tutkija-Piya kokee suhteensa aasialaisiin miehiin. Kirjan rakkaussuhteet eivät ainakaan ole kovin tyypillisiä, eikä Piyan paluu vanhempien kotikonnuille ole helppoa.

Kirjassa kuvattu Bon Bibi-jumalattaren palvontakultti on kiinnostava, koska se on fuusio monen uskonnon perinteistä.  Siitä tuli mieleen Välimeren vastaava symboliikka, ja varsinkin romanien oma X. Nirmalin kirjoitukset Bon Bibistä kuvaavat myös ikääntyvän vanhan marxilaismiehen mielen järkkymistä, ja taustalla vaanivat läheisten salajuonet saada ukko hoitoon, kokovartalopuudutukseen tai suljetulle osastolle, koska terveenä ollessaan hän ei ole korvaansa letkauttanut pyhien patsaille.

Mahdollisesti en ole lukenut The Hungry Tidea loppuun ensi kerralla, kun en ainakaan muistanut mitään sen loppuratkaisusta. Odotin sen liittyvän vuoden 2003 tsunamiin, mutta näin ei käynyt. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 2004, eikä se vaikuta sellaiselta, joka olisi nopeasti ”rykäisty” ajankohtaisen bestsellerin kiilto silmissä. Ylipäänsä Ghoshin teokset ovat pikku jättiläisiä, ja pöydälläni olevat kaksi muuta teosta häneltä, The Glass Palace ja Sea of Poppies, ovat myös sivumäärältään kunnioitettavia. Ensimmäinen teos, jota olen häneltä yrittänyt, The Calcutta Chromosome, oli silloin minulle liian tiedepainotteinen. The Hungry Tidessa meribiologian määrä oli myös mittava, mutta tällä kertaa jaksoin lukea myös seikkaperäiset kenttätyön kuvaukset.

Elämässäni olen mahdollisesti lukenut enemmän intialaisia kuin brittiromaaneja, ja maailmankirjallisuuden saralta intialaisen kirjallisuuden osuus on ollut ehdottomasti lukemistoistani laajin. Harmittaa, koska en ole koskaan pitänyt lukemistani teoksista kirjaa. Sama pätee Pakistaniin, jonka kirjallinen historia on kuitenkin kompaktimpi kuin Intian. Paljon on tullut luettua kirjoja Intiasta ennen vuotta 1947, ja varsinkin 1900-luvun alkupuolen naiskirjallisuus oli aikanaan minua kovasti puhuttelevaa.

Tuntuu siis hölmöltä ”suorittaa” intialainen romaani maahaasteessa, mutta laitan tämän teoksen nyt kohtaan 50/196: Intia. Intialaisena romaanina tämä kyllä on joka puolin kattava: tässä vertaillaan maaseudun ja kaupunkien kehityseroja, käydään läpi historiaa kahdelta vuosisadalta, tutkitaan ekologista muutosta, otetaan kantaa poliittisesti niin luonnon kuin ihmisten elinkelpoisen elämän puolesta, syödään maittavia kalaruokia, ja tutustutaan mytologiaan, joka ei luultavasti ole valtaosalle intialaisistakaan tuttua.

Suunnittelin lukevani tähän kohtaan Punjabin leskien deittikerhosta kertovan chicklit-teoksen, mutta toivottavasti senkin aika tulee pian. Viime aikoina olenkin onnistunut lukemaan Intiasta vain sinne sijoittuvaa viihdettä (jonka pahimmillaan on kirjoittanut joku ruotsalainen Göran), joten Amitav Ghosh-matinea muistuttaa minua siitä, että mantereella edelleen kirjoitetaan myös ”kunnollista” proosaa.

Ihailen Ghoshia kirjailijana siksi, että hän onnistuu puhuttelemaan samaan aikaan monentyyppisiä lukijoita. Itse en olisi jaksanut lukea tätä romaania, jos siinä olisi vain kerrottu merinisäkkäiden tutkimuksesta. Luin tämän ilolla siksi, että sen yhteiskunnallinen anti oli valtava, ja saaren kuvitteellinen historia huippukiinnostavaa. Samalla kuitenkin minuun ujuttautui uutta tietoa biologien kenttätöistä, ja ehdottomasti kirjan parhaat kohtaukset sijoittuivat merelle, jossa Piya ja lukutaidoton Fokir pyrkivät ymmärtämään toisiaan kielen ulkopuolella. Kirjassa oli paljon sellaista ”hiljaista tietoa”, jota en yleensä löydä tämäntyyppisistä historiapainotteisista romaaneista. Läsnäolon taitoja tämä ainakin syvensi, ja loppua kohti teos oli suorastaan hypnoottista luettavaa.

Maahaasteessa olen kohdassa 50/196: Intia. Tähän kohtaan suunnittelin lukevani chicklit-teoksen punjabilaisten leskien eroottisista tarinoista, mutta ehkä senkin aika on pian edessä.

Macondon vehreissä hedelmätarhoissa

Teos: Gabriel Garcia Marquez: Living to Tell the Tale (Penguin, 2004)

Käännös: Edith Grossman

Kolmannen maailman maaginen realismi oli pitkään suosikkigenreni, ja siitä huolimatta Gabriel Garcia Marquez (1927-2014) on aina ollut minulle hankala kirjailija. Analyysejä hänen teoksistaan olen lukenut enemmän kuin itse teoksia, ja romaaneista ainoa, jonka olen saanut loppuun oli Rakkautta koleran aikaan. Tämä kismittää, koska Marquez on kirjailija, jota todella haluaisin ymmärtää enemmän. Kirjoissa ei sinänsä ole mitään ylivoimaisen vaikeaa tasoa, joka menisi yli hilseeni, vaan luulen niiden vaikeuden johtuvan aistielämysten liiallisuudesta.

Itseäni haastaen olen joskus hankkinut alennusmyynnistä Marquezin omaelämäkerran, ja sen tavaamisessa on mennyt jokunen vuosi. Living to Tell the Tale kertoo kirjailijan nuoruusvuosista ja päättyy vuoteen 1959, jolloin hänen ensimmäinen lapsensa syntyy. Vihdoin viimein päätin urakoida kirjan loppuun, koska maahaasteessani on Kolumbian muotoinen aukko.

Kolumbia on Etelä-Amerikan maista minulle suht tuntematon, mutta viime vuonna sain hyvän kuvan Bogotán kaupungin nykymenosta Melba Escobarin dekkarista Kauneussalonki. Marquez taas on monisyinen kertoja, joka tuntee oman maansa historian monen ryhmän näkökulmasta. Hänen mentaliteettinsa on karibialainen, koska hän kasvoi Karibianmeren läheisyydessä banaaniplantaaseilla. Nuorena miehenä hän eli myös maan muissa osissa, ja opiskeli Bogotássa, jossa oli verisiä kansannousuja. Konservatiivin poliitikon pojasta tuli kommunisti, ja hän eli myös aikoja poliittisena pakolaisena. Hänen sukunsa oli tullut mantereelle Espanjasta jo 1800-luvun alusta, mutta Kolumbiassa siirtolaisia on moneen junaan. 

Teoksessa on jonkun verran päällekkäisyyttä Kolera-romaanin kanssa. Marquezin vanhempien rakkaustarina on avainkertomuksena tässäkin, ja Macondo-niminen plantaasi on olemassa. Plantaasikylässä asuu kirjavaa sakkia, josta tuoreimmat pakolaiset Venezuelasta ovat ehkä neuvokkaimpia ja fiksuimpia. Nuori Gabriel kasvaa isovanhempiensa erikoisessa talossa, jossa on tarkasti määritellyt miesten ja naisten puolet erikseen. Hänen isällään on sekalaisesti menestyvä apteekki, isoäiti tienaa paremmin sokerileipurina, äiti keskittyy lasten synnyttämiseen, ja nurkissa pesii myös naimattomia tätejä, joiden paikka maailmassa on epämääräinen. Lapset käyvät Montessori-koulua ja isä on saanut diplomin homeopatiasta – kaikki tämä 1940-luvulla kertonee varsin keskiluokkaisesta, jopa porvarillisesta arvomaailmasta.

Ja toisaalta köyhyys vaanii Marquezin perhettä kaikkialla, varsinkin sen jälkeen, kun he muuttavat suvun sylistä muualle. Isä on vastuuton, häneltä alkaa löytyä muitakin lehtolapsia kuin ne ennen vanhempien avioliittoa siitetyt. Äiti synnyttää yhdeksän lasta, ja kaksi lehtolapsista tulee myös asumaan perheeseen. Kodin arki on kaoottista eloonjäämistaistelua, mutta siitä huolimatta lapsia laitetaan kouluihin. Gabriel ei ole ainoa akateemista sivistystä saanut sisarus, ja joku heistä saa jopa loppututkinnon.

Nuori kirjailijanalku hakee inspiraatiota muun muassa bordelleista, mikä ei ollut tavatonta tuohon maailman aikaan. Naisten maailma oli hänelle muutenkin läheisempää kuin miesten, johtuen siitä, että hän kasvoi naisvaltaisessa klaanissa rakennuksen naisten puolella. Lapsuudessa hän sai todistaa monien piikojen synnytyksiä, mutta sisarusten syntymien aikaan isovanhemmat veivät vanhemmat lapset pois silmistä. Katoliseen siveyteen hänen taloudessaan uskottiin, ja yksi tädeistä päätyikin Jeesuksen morsiameksi. Kommunistiksi Marquez kirjoittaa uskonnollisista muistoistaan suht lämpimästi, eikä kiellä kokonaan uskonnollisen kasvatuksen merkitystä.

Teoksena Living to tell the Tale on peruslineaarinen kasvukertomus, jossa ei kikkailla liikaa efekteillä. Loppua kohti itselleni ventovieraiden nimien, varsinkin poliittisten vaikuttajien, määrä alkoi hieman puuduttaa. Toisaalta tarkka lukija löytää teoksesta valtavan määrän viitteitä Kolumbian kirjallisuushistoriaan, joka on ollut 1950-luvulle lähes kokonaan runouspainoitteista. Suurin osa Marquezin omista kirjallisista vaikutteista ovat englantia ja ranskaa puhuvista maista, ja hän harmittelee varsinkin heikkoa englannin taitoaan, joka sulki jossain vaiheessa joitain ikkunoita. 

Maahaasteessa olen nyt siis rastilla 49/196: Kolumbia. Latinokirjallisuutta saattaa hyllyistäni vielä löytyä

Kuinka minusta tuli Kaurismäki-hahmo

Elän arkeani äärimmäisen köyhyyden viidakossa, ja yksi asia, josta olen joutunut elämässäni luopumaan, on baareissa ja kahviloissa notkuminen. Se vaikuttaa kirjoittamiseeni negatiivisesti, koska usein saan uusia aiheita ihmisiä salakuuntelemalla. Oma kahvinkeittimeni on toki rakas, mutta se ei saa runosuonta sykkimään. 99% kotikeskeinen elämä on tylsää, puuduttavaa ja henkisesti vanhentavaa.

Kerron nyt, mitä minulle tapahtui viikonloppuna. Meiltä katkaistiin taas sähköt, eikä puhelimessani ollut edes nettiä. Vaikeasti nettiriippuvaiselle tämä on pelottavaa, koska tuntuu, että maailma pysähtyy totaalisesti ympäriltä. Oli myös oikeita asioita, joita minun kuului sinä viikonloppuna hoitaa netin välityksellä.

Lähistölläni ei ole montaa paikkaa, jossa olisi ilmainen wifi asiakkaille. Kirjaston lopettamisen jälkeen tilanne on vielä heikompi. Viikonloppuisin vaihtoehdot vähenevät entisestään, ja tuntemistani paikoista, joka tarjoaa wifin asiakkaille, viikonloppuisin auki on vain ravintola Wanha Tappi.

Wanhassa Tapissa on tullut käytyä myös syömässä, aina silloin, kun on ollut ”rahapäivä”. Pubi profiloituu  hampurilaisannoksiin, ja niitä käydään nauttimassa pidemmästäkin matkasta. Tyypillinen Tapin asiakas ajaa tila-autollaan paikalle toisesta lähiöstä; sen parkkipaikka on lähes aina täynnä. Toki pubilla on ollut yritystä myös paikallisten suhteen: se järjestää tietovisoja ja bingoiltoja kaksi kertaa viikossa.

Kävin viikonloppuna Tapissa kolmena perättäisenä päivänä. Ensi vierailulla tilasin jotain viimeisillä pennosillani, ja muilla kerroilla istuin baarissa kuivin suin. Enimmäkseen istuin sen viileällä terassilla sohvan nurkassa. Ilma oli vielä liian kylmä terassikeleistä nauttimiseen, ja jengi kävi siellä lähinnä tupakalla. Istuin vähän aikaa myös sisällä, ja vastapäisellä bussipysäkillä, jonne wifi-yhteys ylsi.

Ainoa viihde, jota viikonloppuni tarjosi, oli ”rajakkien” vaalimainonnan seuranta ja niiden kommentointi fb:n keskustelupalstoilla. Tämän vuoksi istuin näpit kohmeessa bussipysäkillä ”dataamassa”. Oliko minulla sitten huono omatunto baarin nettiyhteyden varastamisesta? No, ei ollut. Se, että istuin välillä bussipysäkillä kertoi kuitenkin siitä, etten halunnut olla baarille vaivaksi.

Sunnuntaina 7.4. paikan omistaja heitti minut ulos. En jäänyt kuuntelemaan hänen närkästystään, vaan pyysin anteeksi ja ryntäsin nöyränä pihalle. Ulkona tuli itku: en ole tähän ikään mennessä vielä tullut ulos heitetyksi ravintolasta. Nyt se tapahtui, keskellä kirkasta päivää selvin päin. Tilanteeseen ei liittynyt mitään dramaattista, enkä usko monen edes huomanneen ravintoloitsijan elettä.

Menin kotiin potien suurta ahdistusta. Kuinka monia kertoja olenkaan viime vuosina käynyt baareissa tapaamassa kavereita tilaamatta mitään? Toki tilaamattomuus on hyväksytympää silloin, kun seurueesta edes joku tilaa jotain, mutta en ollut tottunut tällaiseen kohteluun tilanteessa, jossa yritin olla mahdollisimman pieni ja hiljaa. Vaikka ravintoloitsijalla on oikeus valita asiakkaansa, koin hänen käytöksensä hankalana, kun asutaan alueella, jossa asuu paljon pienituloisia.

Pienituloinenkin ihminen on joskus maksava asiakas. En myöskään tunne monia, joiden tapana on notkua baareissa ja kahviloissa syömättä tai juomatta mitään. Itsekään en niin tee kuin silloin, jos päällä on joku infernaalinen force majeure. Jos minulla olisi baari, ja siellä kävisi ihmisiä, jotka kerrasta toiseen jättäisivät palveluni käyttämättä, yrittäisin ehkä selvittää, mistä se johtuu. Köyhyys on niin ilmiselvä selitys, että sitä tuskin kannattaa asiakkaalta kysyä. Mutta jos näkisin asiakkaan, jonka epätoivoinen tilanne näkyy ulospäin (ja ainakin minusta se näkyy), yrittäisin ehkä jollain eleellä helpottaa hänen tilannettaan. Voisin joskus tarjota vaikka kahvit.

Näin tekevät ihmiset. Toinen toisilleen. Ihan vaan, koska olemme samassa veneessä.

Palasin baariin seuraavana päivänä ja ojensin sen omistajalle käsin kirjoitetun reklamaation, jossa kerroin mielipiteeni hänen yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden puutteestaan. Tämän tein en ainoastaan itseni vuoksi, vaan myös muiden. Jäin taas ”notkumaan” eli odottamaan jotain reaktiota.

Reaktio tuli nopeasti, ja omistaja oli raivoissaan. Hän antoi minulle loppuelämän porttikiellon ravintolaansa, ja vaati poistumaan välittömästi. En suostunut poistumaan käskystä, koska en ole käskysuhteessa häneen. Pyysin häntä soittamaan poliisin, jos tilanne sitä vaati. Vänkäsimme siinä aikamme, minkä jälkeen hän vei puhelimeni ja lompakkoni. Hän ei suostunut antamaan niitä, ennen kuin poistuisin.

Olen lukenut ”kansalaispidätyksistä”. Tämähän on tyypillistä (ääri)oikeistolaista vallankäyttöä: Suomeen halutaan lisää aktiivisia kansalaisia, jotka pidättelevät menemään vääränlaisia ihmisiä. Baarin pitäjä ei toki ollut Odinin sotilas, ja toistan, hänellä on oikeus valita asiakkaansa. Koska baarissa ei ole vartijoita, hän joutuu suorittamaan asiakaskarsintansa itse. Ja karsia, sitä hän todella osaa.

Toisella kerralla insidentille oli muutama todistaja. Tälläkin kertaa poistuin itkien.

Minulla on muitakin itkuja itkettävänä, eikä tämä yrittäjä ansaitse kyyneleitäni. Ehkä valitsin väärän taistelun, ja luultavasti pystyn elämään sen kanssa, että joudun tästedes matkustamaan keskustaan syömään burgereita.

Jäin miettimään sitä, mikä tekee suomalaisista baareista legendaarisia. Elämääni ei niitä ole mahtunut monia, mutta hyvän yleensä tunnistan ja haluan sellaisissa käydä pidemmästäkin matkaa. Joskus muinoin niitä oli Helsingissä Pitkänsillan takana, kaurismäkeläiseen tyyliin. Ehkä kaikkien aikojen legendaarisin mesta on Jyväskylän Vakiopaine, jossa on koettu sitä, kun solidaarisuus muuttuu lihaksi. Wanhaa Tappia pidin semihyvänä lähiöbaarina siksi, että se on onnistunut saamaan asiakkaiksi muitakin kuin alkoholin suurkuluttajia. Mutta rehellisesti sanottuna, paikassa ei ole mitään ihmeellistä. Se on vain lähiöbaari, joka valmistaa joka päivä vuoren burgereita. Korkean vuoren punaista lihaa.

Kaurismäen leffat tunnetaan mystisistä laitapuolen kulkijoistaan ja Pelastusarmeijan kenraaleistaan. Näiden kautta olen saanut ulkomaalaisia ystäviä, joista monet ovat tunteneet leffat paremmin kuin itse olen. Muistan esimerkiksi nähneeni  Tulitikkutehtaan tytön ensi kertaa irlantilaisten minulle esittämänä kotivideona. Parhaisiin baareihin mahtuu aina muutama Persoona, kun taas tylsissä mestoissa kaikki asiakkaat edustavat yhteiskunnan valtavirtaa ja pukeutuvat merkkivaatteiden univormuun.

Jos Wanha Tappi olisi elokuvien kulissi, olisin vielä viikko sitten sijoittanut sen kepeään romanttiseen komediaan, jossa kolmikymppiset sinkut päätyvät vaihtamaan pareja. Ehkä myös joku Luokkakokous-tyyppinen kohellus sopisi sen pirtaan: se myy valtavasti, mutta on lopulta toisinto ulkomaisesta formaatista.

Viime kohtaamisen jälkeen taiteellinen näkemykseni paikasta muuttui, ja nyt pidän sitä sopivana tapahtumapaikkana Tuukka Temosen itsesponsoroimalle välityölle. Toki monilla riittää myös sympatiaa yritteliästä ex-rocktähteä kohtaan.  Pikkulinnut ovat kuitenkin visertäneet, että Temosen elokuvat olisivat huonoja. Ihan sikahuonoja.

Suomalaisen kulttuurin helmen tunnistaa usein laajan humaanista katsantokannastaan. Taidetta inspiroivat paikat ovat sellaisia, joihin myös rumat, köyhät ja vajavaiset ovat tervetulleita. Sellainen paikka ei kaadu, vaikka nurkassa istuisi pari naapuruston vähävaraista. Lähiöbaareissa on aina istuskellut tyyppejä, jotka eivät ole rikkaita ja kauniita. Kun tämäkin paikka heiltä riistetään, tulee lähiöistä elinkelvottomia.

Suomi armon vuonna 2019 on kärjistyvien asenteiden ja poliittisten kantojen maa, jossa joidenkin mielestä mielipiteitä saa olla vain nettomaksajilla. Jos elät yhteiskunnan tuilla, et ole joillekin ihmisille edes olemassa, etkä varsinkaan minkään arvoinen. Harva minimituilla sinnittelevä käy koskaan baarissa tai kahvilassa, ellei se ole seurakunnan tarjoama teetupa. Matka teetuvalta Wanhaan Tappiin oli uuvuttavan pitkä. Enkä tule tekemään sitä enää koskaan.

Joskus tosin voit kokea tehneesi jotain hyvää, jos porttikielto annetaan. Kyse ei ollut suuresta ihmisoikeustaistelusta, mutta haluan tästedes omilla teoillani edesauttaa humaanin, solidaarisen ja heikoimmistaan välittävän Suomen rakentamista. Nyt olemme heikoilla tässä, mutta voimme aina parantaa. Joka päivä, pienin askelin.