Press escape and delete

Teos: Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä (Bazar, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Kaila

Teatteritaivaasta taas, terve. Viime viikolla hurmioiduin Pauliina Vanhatalon teoksesta Tuulesta temmattu elämä, ja nyt on toisen teatteriaiheisen teoksen vuoro. Elina Kilkku on helsinkiläinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka lähestyy teatterialan työllisyyskysymyksiä vauhdikkaan humoristisesti.

Romaanissa 37-vuotias Alina on jäänyt yksinhuoltajaksi odottaessaan suunniteltua ja toivottua toista lasta. Ex-mies Jouni on löytänyt astangajoogatunneilta toisen teatteriohjaajanaisen, pariisilaisen Audreyn, jonka perään hänen oli lähdettävä, sormea napsauttamalla. Alina ei ole saanut ohjaushommia äidiksi tulon jälkeen, mutta aktiivimallin kiristettyä toimiaan hän joutuu eläkeläismiesten harrastelijateatterin ohjaajaksi. Talvisota-aiheista näytelmää on valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, ja porukka on savustanut ulos jokaisen aiemman ohjaajansa. Alina matkustaa sadan kilometrin päähän harjoituksiin lastensa kanssa, koska lastenhoitajaan ei ole varaa. Miehet eivät ota häntä avosylin vastaan, ja mahtuupa porukkaan MeToo-hengessä myös Pertti Perusahdistelija.

Äitiys tuntuu Alinasta vankilalta, mutta hän ei myöskään ole helpoin autettava. Myös hänen vanhempansa asuvat Pariisissa, eikä muutakaan tukiverkostoa ole kuin nimeksi. Suurin osa hänen teatteriystävistään on lapsettomia, eikä uusia äippäystäviä ole helppo saada Helsingin keskustan puistoista, joissa päivystävät kotiäidit edustavat aivan eri tuloluokkaa kuin Alina. Hän saa kutsuja lasten synttäreille, joihin peritään 50 euron pääsymaksuja, ja joissa gift bageille on trendikkäitä sponsoreita.

Kirjassa haetaan apurahoja aivan perkeleellisesti ja podetaan sielua kärventävää kateutta alan harvoja menestyjiä kohtaan. Matias Raatteentie on Alinan suurin inhokki, staraohjaaja, joka saa jo nuorena valtion taiteilijapalkinnon. Raatteentie osaa tuotteistaa suuria tunteita ja merkityksiä pursuavan draamansa isoja bussilasteja vetäville teattereille, kun taas Alinan oma käsitys teatteritaiteesta on yhteiskunnallinen ja epäkaupallinen. Myös tässä kuten äsken lukemassani Pauliina Vanhatalon teoksessa makustellaan Bertolt Brechtin ohjauskäsityksillä, ja tässä teoksessa on vielä enemmän alan sisäistä jargonia. Alina fantisoi täydellisestä näytelmästään, joka mahdollisesti esitettäisiin hänen kotonaan, tai vaihtoehtoisesti radanvarren lähiön kolhuisella kerhohuoneella, jossa kiukkuiset eläkepapat harjoittelevat.

Olen elänyt kirjassa kuvattavaa ”taiteilija maksaa”-elämää ilman alan koulutusta. Kaikki ammatillinen, mitä teoksessa kuvataan, tuntui kuin omasta selkänahastani revityltä. Yksinhuoltajuuden tarina oli erilainen kuin omani, ja Alinan kokemus hylätyksi tulemisesta oli paikoitellen melkein liian karua kestää. Toisaalta muistot Fela Kutin kuuntelemisesta, Shuffering and Shmiling, tuovat tekstiin aivan omanlaistaan groovea.

Vaikka kirja on humoristinen ja viihteellinen, se pyristelee ansiokkaasti ulos monista chicklitin genremääritelmistä. Luin sitä enemmän dokumenttina luovan luokan taloudellisesta ahdingosta kuin avioerodraamana. Alinan eksä Jouni on hirvittävän vastuuton ja tuulella käyvä, mutta niin on myös hänen äitinsä, joka vaikuttaa tyypiltä, joka olisi voinut hylätä perheensä rakastajan vuoksi. Pariisi edustaa romaanissa kaiken pahan lähdettä, mutta sekään ei riitä levottomalle Jounille, joka alkaa jo haaveilla uusista joogaretriiteistä Kaliforniassa.

Vakavammalla tasolla teos kertoo maailmasta, jossa yksinhuoltajilla ei enää ole mahdollisuuksia työmarkkinoilla, vaan heidän on nöyrryttävä yhteiskunnan almuihin ja ikuisiin kompromisseihin. On myös ironista, kuinka haluttu ammatti teatteriohjaajan työ on, kun oikeasti sen todellisuus on noita epätoivoisia lähiöprojekteja, joissa artisti aina maksaa.

Rakastin eniten tässä kirjassa pieniä yksityiskohtia, kuten sohvan alta löytyneitä tietokoneen näppäimiä Esc ja Delete, jotka symboloivat Jounin petollisuutta. Nauroin myös katketakseni aromipesälle, jonka sisään oli piilotettu kalliita pienpanimo-oluita. Helsinki on kaupunki, jossa yksinhuoltajat jatkavat hernekeittojaan vedellä samalla, kun joka nurkan takana pursuaa hipstereiden artesaanileipomoita ja muita kulinaristisia ruokataivaita.

Alinan monista fantasiaesityksistä suosikkini oli Muumimamman murha, joka kuvasti eniten omia tunteitani maamme nykymeiningistä. Kaiken kaikkiaan teos oli varsinainen runsaudensarvi, joka toivon mukaan inspiroi myös muita lukijoita kuin ruuhkavuosiaan eläviä yksinhuoltajia. Vanhatalon lisäksi löysin hengenheimolaisuutta tämän ja Sisko Savonlahden esikoisromaanin kanssa, vaikka tuo teos kuvasi lapsettoman työttömän naisen elämää. Yhteiskunnallinen näkökulma oli molemmissa romaaneissa onnistunut, ja niissä liikutaankin samoilla hoodeilla Kalliossa.

Äänikirjana kuunneltua teos oli hieman liian kaoottinen ja runsas, joten suosittelen sen lukemista perinteisenä painettuna tekstinä. Toisaalta yhden kertojan tekniikka teki tarinasta helpon omaksua, vaikka Alina onkin persoonana nainen, josta on moneksi.

Mainokset

Toivo kulkee turbaani päässä

Teos: Jagmeet Singh: Love & Courage: My Story of Family, Resilience, and Overcoming the Unexpected. (Simon & Schuster, 2019)

Joku blogiani pidempään lukenut saattaa tietää, että minulla on outo fiksaatio Punjabin sikheihin, millä ei ole mitään kokemusperäistä pohjaa. Ensimmäinen muistoni monikulttuurisuudesta tosin liittyy Lontoon turbaanipäisiin bussikuskeihin, ja 90-luvulla rakastuin Englantilainen potilas-leffan Kipin hahmoon, mutta en ole tuntenut läheisesti sikhejä, sen sijaan enemmänkin Punjabin muslimeja ja kristittyjä, ja jopa hinduja. Kokemukseni Punjabista ovat Pakistanin puolelta, josta hindut ja sikhit enimmäkseen pakenivat vuonna 1947. Punjab on väkivaltaisesti hajotettu maakunta, jossa kahtiajaon haavat eivät vieläkään ole täysin parantuneet.

Ehkä Punjab kuitenkin on henkinen kotini, ja sekin on outoa, koska en suoranaisesti koe kiintymystä tuon maatalousvoittoisen maakunnan loputtomiin, alaviin peltoihin. Rakastan punjabilaisia, mutta en ole rakastunut heidän hoodeihinsa. Intiassa ja Pakistanissa kun on molemmissa huomattavasti kiinnostavampiakin seutuja maisemien näkökulmasta.

Kanadalainen poliitikko Jagmeet Singh (alias Jimmy Dhaliwal, s. 1979) on toisen polven maahanmuuttaja, jonka molemmat vanhemmat ovat muuttaneet maahan Intian puoleisesta Punjabista. Vanhemmat tapasivat Kanadassa isän intialaiseen lehteen laittaman deitti-ilmoituksen kautta; hänen äitinsä oli muuttanut maahan opettajan työn perässä samalla kun isä tuli harjoittelemaan lääkärinopintoja varten. Kumpikaan vanhemmista ei luonut satumaista uraa ensi metreillä, vaan perheellä oli toimeentulovaikeuksia niin, että Jagmeet-kuopus vietiin takaisin Intiaan isovanhempien luo elätettäväksi.

Jagmeet Singh ei ainakaan ole poliittinen broileri, vaan hän lähti politiikkaan keski-iän kynnyksellä veljensä painostuksesta. Vuonna 2017 hänestä tuli New Democrat-puolueen puheenjohtaja ja kansanedustaja. Tätä ennen hän on toiminut Torontossa asianajajana, ja hänen työnsä on keskittynyt pitkälti kansalaisoikeuksiin. Poliittisen uran taustalla on sikhien heräävä tietoisuus lähihistorian varjoista, varsinkin 1980-luvulla tapahtuneesta sorrosta. Myös viime aikojen asenneilmapiiri on vaikuttanut negatiivisesti sikhien asemaan, sillä heitä usein pidetään islamistisina terroristeina ulkomuodon vuoksi. Jopa Kanadassa, jossa kansan yleinen tietoisuus etnisistä eroista on korkea, sikhimiehet saavat usein kärsiä terrorismisyytöksistä, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa.

Jagmeet Singhin perheessä pyrittiin maahanmuuton alkuvaiheessa sulautumaan anglokulttuuriin niin, että lapsilla oli toiset nimet, Jimmy, Mona ja Gary. Hänen isänsä leikkasi hiukset ja lopetti turbaanin käytön. Identiteetin muutos johti myös lähempään tuttavuuteen kuningas alkoholin kanssa, ja pian perheen elämä oli kokonaan isän juomisen leimaamaa. Kirjan keskeinen teema liittyy kanadalaisen yhteiskunnan auttamisen logiikkaan: Jagmeetin isä juo itsensä miltei ennenaikaiseen hautaan, mutta menetettyään kaiken hän pääsee korkealuokkaiseen hoitoon, jonka jälkeen hän onnistuu saamaan takaisin lääkärin oikeutensa. Vanhemmat eroavat, mutta palaavat yhteen eläkeiän kynnyksellä. Ennen tätä Jagmeet toimi nuoremman veljensä huoltajana, koska veli ei kestänyt kotona asumista. Sama veli on miehen poliittisen uran takapiruna, ja tämän uppoutuminen sikhikulttuuriin on syvällisempää kuin Jagmeetin oma.

Kiinnostavinta teoksessa on tarina sikhien identiteettipolitiikasta, ja siihen liittyvistä sosiaalisista ongelmista. Sikheillä maallistuminen on tuonut monenmoisia vaikeuksia, eikä sikhiyhteisöjen ylläpitäminen ole ollut helppoa edes moniarvoisessa Kanadassa. Myöskään Jagmeetin suvussa sikhi-identiteetin ylläpito ei ole ollut aina keskiössä, ja varsinkin isän puolella materiaaliset arvot merkitsivät enemmän kuin juuret ja historia. Miehen äiti taas profiloituu kotikutoisena älykkönä, joka tunnustaa oman kulttuurinsa feministisiä piirteitä. Sikhismissä naisen asema on ”täydellisempi” kuin miehen, mutta samalla naisen paikka lasten kasvattajana on keskeinen. Tämä nuori maailmanuskonto on todella huonosti tunnettu, mutta olen vaikuttunut sen rauhanomaisesta viestistä.

Teos Love & Courage ei ole tyypillinen poliitikon omaelämäkerta, vaan siinä käsitellään enimmäkseen nuoren sikhimiehen kasvua kahden kulttuurin välissä ja varsinkin addiktion vaikutuksia perheeseen. Perhetaustansa vuoksi Singh on todella kasvanut ymmärtämään yhteiskunnan reuna-alueita, ja hänellä on kyky murtaa etnisyyteen liittyviä stereotyyppejä. Sain kirjasta samanlaisia viboja kuin äsken lukemastani, myös Punjabin sikheistä ja alkoholismista kertovasta singaporelaisromaanista Inheritance, jossa perhe on myös tuuliajolla individualistisia arvoja korostavassa kulttuurissa. Singh tosin kertoo pikkukaupunkien Kanadasta, jossa naapurien vieraantuminen toisistaan ei ole niin pitkälle kehittynyttä kuin ultramodernissa, urbaanissa Singaporessa. Kanadasta voi löytyä paljonkin yhteisöllisiä ja lähimmäisrakkaita taskuja, kuten vaikka New Democrat-puolueesta, jota pidetään vakavana kilpailijana Justin Trudeaun liberaaleille.

Minulla on maahaasteessa Kanada-kohtaan useampi kandidaatti, ja blogiteksti yhdestä Alice Munron novellikokoelmasta on ollut jo pari kuukautta työn alla. En aina jaksa kirjoittaa arvioita novelleista, koska niiden tiiviit maailmat eivät tunnu mahtuvan yhteen arvioon, ja sellainen arvio yleensä vaatii minulta paljon enemmän kuin romaanin tai non-fiktion läpikäyminen. Joten saatan vaihtaa Kanada-kohdan tähän teokseen, joka kyllä ilmentää aivan ilmiömäisesti kanadalaisen nykykulttuurin kerroksellisuutta. Munron teoksethan keskittyvät enemmän aikaan, kun Kanada oli lähempänä anglokulttuuria ja enimmäkseen valkoinen. Se Kanada, jota itse tunnen, on nimenomaan aasialaisten maahanmuuttajien Kanada.

Juurilta repimisen paradokseista

Teos: J.D.Vance: Hillbilly Elegy (HarperCollins, 2016)

Amerikkalaisesta white trashista on olemassa monenlaisia myyttejä ja stereotypioita, ja yksi syvään juurtunut pilkkanimi on hillbilly. Tuo termi viittaa pitkälti maalaisiin juuriin, ja paikkoihin, jotka ovat kovin kaukana sivistyksestä. Yksi tuollainen alue on Appalakkien vuoristo, joka ulottuu useaan osavaltioon maan itäosissa. Appalakeista on tehty paljon etnografisia tutkimuksia, mutta J.D.Vancen teos Hillbilly Elegies on samaan aikaan sosiologinen ja omaelämäkerrallinen.

J.D.Vance julkaisi esikoisteoksensa 31-vuotiaana Yalen vastavalmistuneena lakimiehenä, jonne hän oli päässyt tavallisesta valtion collegesta Ohiosta. Miehen tarina ei ole yhtä dramaattinen kuin Tara Westoverin Opintiellä, mutta teosten välillä on synergiaa. Westover kasvoi eristyneellä maatilalla uskonnollisessa perheessä ja kotikoulussa; Vance on kotoisin ohiolaisesta pikkukaupungista, josta monien on vaikea poistua. Kertojan juuret ovat irlantilais-skottilaisten asuttamassa Kentuckyssa, ja suku muutti maalta kaupunkiin naapuriosavaltioon paremman elämän toivossa toisen maailmansodan jälkeen.

Hillbillyä isovanhempien elämässä edustaa räjähtelevä käytös julkisilla paikoilla. Poika muistaa jo varhaisesta lapsuudesta, kuinka Mamaw ja Papaw lähes tuhosivat paikallisen kaupan, jossa heidän lapsenlapsiaan oli toruttu huonosta käytöksestä. Isoäidin kielenkäyttö on räikeää, eikä hän lopulta koe oloaan mukavaksi missään ohiolaisessa mestassa; reissuilla Kentuckyyn hän rentoutuu, kun paikallisissa kuppiloissa saa kiroilla ja puhua tuhmia.

Kirjan kertoja on tietoinen omasta kulttuurisesta konservatiivisuudestaan, ja pyrkii myös etsimään syitä omalle elämänasenteelleen. Hän ei kokonaan kiellä hillbilly-kasvatuksen merkitystä, vaan löytää siitä myös hyviä puolia. Lojaalisuuden ja kunnian teemat ovat keskeisiä, kun tutkitaan Middletownin kaltaisen pikkukaupungin sosiaalisia suhteita. Kuitenkaan Middletownin konservatismi ei välttämättä merkitse poliittista konservatiivisuutta, eivätkä kaikki hillbillyt esimerkiksi äänestä republikaaneja. Teoksen alkuperäinen missio ei varmasti ollut löytää selityksiä Trumpin kannatukseen, mutta tarkka lukija voi kuitenkin etsiä niitä rivien välistä. Vance näyttää mielenmaisemia, joissa kulttuurinen konservatiivisuus voi muuttua poliittiseksi. Perinteinen työväenluokkainen terästehtaan kulttuuri on suosinut demokraatteja, mutta työpaikkojen vähetessä ja työväenkulttuurin murtuessa kansa alkaa etsiä pelastajaansa muualta kuin totutuista lähteistä.

Vancen oma konservatiivisuus näkyy kommenteissa perhe-elämästä ja työssäkäynnistä. Hän on kasvanut yksinhuoltajaperheessä, mutta kirjoittaa häpeilemättä welfare queeneista, jotka elävät pientä elämäänsä odottaen valtion avustuksia. Kaikki tällaiset tapaukset ovat hänen kokemuspiirissään olleet valkoisia, eikä hän voi olla kommentoimatta heidän työn vieroksuntaansa. Samalla hän muistaa ajat, jolloin työskenteli nuorena supermarketissa ja ihmetteli työttömien kykyä ostaa viinaa, tupakkaa ja raaputusarpoja. Se köyhyys, josta hän kirjoittaa, ei olekaan absoluuttista köyhyyttä, vaan pikemminkin taloustaitojen puutetta. Middletownissa eletään kuukaudesta toiseen payday loanien turvin, ja velkaannutaan niiden kovien korkojen vuoksi. Tällaisiin ratkaisuun turvautuu alempi keskiluokka, kun taas oikeasti köyhät sortuvat rikoksiin turvatakseen lapsilleen joululahjat kuusen alle.

Pidin kirjasta siksi, ettei siinä ole sankaritarinan piirteitä. Kirjailija ei kuvaa itseään poikkeustapauksena, vaan antaa tunnustusta ihmisille, jotka uskoivat häneen. Hänen tiensä Yalen Law Schooliin oli pidempi kuin kurssikavereilla, ja ikäerosta johtuen hänen tarinansa opiskelusta eliittiyliopistossa on jopa hieman tylsä. Hyppy uuteen ympäristöön on kulttuurista siirtolaisuutta, jossa mies tutkii keskiluokkaisen menestyksen salaisuuksia mikroskooppisesti. Hän oppii käyttäytymään rennon hauskasti kalliilla illallisilla, jotka ovat oikeasti verhottuja rekrytointitilaisuuksia. Hän ei ehkä osaa ääntää cabernet sauvignonia oikein, mutta oppii pian, että muitakin viinilaatuja on kuin valkoinen ja punainen.

Suuri osa kirjassa kuvatuista kulttuurieroista eivät ole amerikkalaiselle kulttuurille spesifejä, ja siksi teos on helposti lähestyttävä. Suomalaisessa kulttuurissa on paljon hillbilly-piirteitä, vaikka omassa lähihistoriassamme koulutusjärjestelmä on pyrkinyt tasoittamaan luokkaeroja luomalla yhtenäiskulttuurin, johon kaikki voivat jollain tasolla samastua. Vancen teoksessa ansiokasta on analyysi kulttuurin sisäisistä ominaisuuksista, sillä kaikkea hillbilly-kulttuuriinkaan liittyvää ei voi selittää pelkällä taloudellisella eriarvoisuudella. Valtio voi pyrkiä tasoittamaan elintasoeroja, mutta kulttuuria ei voida muuttaa pelkillä taloudellisilla reformeilla. Itselleni tuli mieleen kysymys, onko keskiluokkainen, palkkatyöhön ja ydinperheeseen keskittyvä ”unelmaelämä” sitten edes tavoittelemisen arvoista kaikille. Vance itse löytää itsensä keskitien turvallisena kulkijana, mutta onko hillbillyjen päihde- ja seksikeskeinen elämäntapa jotenkin alempiarvoista kuin lattemukin kanssa lenkkeily aamuvarhain?

Vaikka osa Vancen tarinasta on omaan makuuni tylsän turvallisuushakuista, nautin hänen kertojan äänestään, jossa sekoittuu herkullisesti akateemisuus ja paikallisen murteen mausteet. Kirja onkin noussut Yhdysvalloissa koulutettujen liberaalien suosikiksi, mutta se tuskin inspiroi Trumpia äänestäneitä hillbillyjä. Mutta kun kirjoittaja kokee edelleen olevansa sisäinen hillbilly jollain tasolla, häntä ei ainakaan voi syyttää tekopyhyydestä tai ulkokultaisuudesta. Hän tuntee kuvaamansa ilmiöt kuin omat taskunsa, eikä ainakaan romantisoi yhteiskunnasta syrjäytyneiden elämää.

Teoksen lopussa Vance matkustaa Middletowniin pelastamaan taas kerran heroiiniriippuvaista äitiään kodittomuudesta. Hän vuokraa äidilleen huoneen nukkavierusta motellista, jossa on vaikeaa saada laskua maksetuksi luottokortilla. Äidin tukeminen on vaikeaa, ja pojan on seurattava tämän rahankäyttöä, jotta estettäisiin taas uusi retkahdus koviin aineisiin. Kristillinen vakaumus ei anna hänelle lupaa lopettaa äidistä huolehtimista, vaikka se välillä on kovin turhauttavaa. Sama vakaumus saa hänet osallistumaan köyhien lasten joululahjakeräyksiin joka vuosi.

Yksi asia, jota Vance osaa välttää joulupukkina on pyjamien hankinta hillbilly-pojille. Hän itse muistaa, kuinka kamalaa oli saada joululahjaksi vaate, jota ei tuossa kulttuurissa kukaan itseään kunnioittava miehen alku käytä. Tämä yksityiskohta sai minut nauramaan, ja kirjassa oli muutenkin kaiken kurjuuden keskellä loistavia, henkeä nostattavia arkisia pikku havaintoja. Pidin tästä siis enemmän kuin Westoverin teoksesta, jossa väkivallan määrä alkoi jo loppua kohti puuduttaa. Koin, että tämän teoksen tarkoituksena ei ollut shokeerata lukijaa, vaan kirjailijan maltillisen toteava tyyli oli sen upea pelastusrengas.

Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Pala Punjabia Singaporessa

Teos: Balli Kaur Jaswal: Inheritance (Epigram Books, 2013)

Äänikirjan lukija: Eugene Yip

BookBeat-kokeiluni loppui eilen, mutta otin sen perään Storytelin kahden viikon kokeilujakson. Palveluissa on suunnilleen identtinen tarjonta, mutta Storytel näyttää olevan enemmän profiloitunut äänikirjoihin kuin BookBeat. Englanninkielisten kirjojen tarjonta on molemmissa eklektistä, eikä varsinkaan etsimiäni afrikkalaisia ja aasialaisia kirjailijoita pahemmin noilla foorumeilla näy. Romanttista ja eroottista bulkkikirjallisuutta on tarjolla runsaasti, mutta jos oikein penkoo, voi löytää erikoisempia helmiä.

Balli Kaur Jaswal on singaporelainen kirjailija, jonka juuret ovat Intian Punjabissa. Diasporakirjallisuus on hänen rakkautensa kohde, onhan hän itsekin asunut elämänsä aikana kolmella mantereella. Silti hänen teoksissaan tuntuu olevan vahvoja intialaisia hahmoja, varsinkin sikhejä. Inheritance on hänen esikoisteoksensa, jonka jälkeen hän on julkaissut neljä muuta teosta. Olenkin jo aiemmin ollut aikeissa lukea häneltä teoksen Erotic Tales for Punjabi Widows (2017) , mutta olen iloinen, että löysin nyt tämän singaporelaiskertomuksen maahaastettani varten, koska intialaista ja Intiaan sijoittuvaa kirjallisuutta on huomattavasti helpompi löytää (ja Intia-rastin olen jo suorittanut).

Tarina sijoittuu 1970-90-luvuille, ja kertoo ensimmäisen sukupolven siirtolaisesta, leskimies Harbeerista ja tämän kolmesta lapsesta, jotka ovat kasvaneet kurissa ja nuhteessa kunnianhimoisen poliisi-isänsä komennuksessa. Jossain vaiheessa keskimmäisen lapsen Narainin on aika astua armeijan palvelukseen, mutta poika erotetaan komppaniastaan homoseksuaalisuusepäilyksen vuoksi. Tämä on musertava tappio Harbeerille, mutta selviytyäkseen kasvojen menetyksestä hän lähettää pojan opiskelemaan insinööriksi Yhdysvaltojen Ohioon. Hänen mukaansa Amerikka voi kitkeä pojasta pois naismaisen käytöksen, ja hän seuraa pojan opintoja ulkomailla yhtä neuroottisesti kuin teki kotimaassa.

Isän huolet eivät lopu tähän, vaan perheen kuopus, tytär Amrit on vielä enemmän perään katsottava. Vaikka hän on poliisi, hän ei pysty pitämään tytärtä iltaisin kotona, vaan tällä on tapana karkailla suurkaupungin yöelämään jo 15-vuotiaana. Lyhyen karkaamisen jälkeen tytär on selvästi muuttunut, ja koulumenestys lopahtaa. Perheellä ei ole tukiverkostoa, ja isälle on tärkeämpää oman maineensa varjeleminen kuin avun hakeminen tyttärelleen. Amrit pakenee hajoavaa mieltään alkoholiin, mutta häntä siedetään, koska hänelle ei ole olemassa muutakaan paikkaa kuin koti.

Perheen esikoispoika Gurdew on ainoa, joka on onnistunut miellyttämään isäänsä perustamalla normaalin perheen sikhivaimon kanssa. Gurdew osallistuu sikhiyhteisön tapahtumiin useammin kuin isänsä, ja onnistuu tyttäriensä kasvatushaasteessa paremmin yhteisön normien mukaan. Tyttäret on saatu suurella vaivalla Sacred Heart-kouluun, jonne on toivoton jono ja jonka status on ensiluokkainen.

Jaswal kuvaa singaporelaisen yhteiskunnan kehitystä, muun muassa sosiaalisia asuntoprojekteja. Alussa Harbeerin kunniaan kuuluu asuminen brittiarmeijan jälkeen jättämässä bungalow’ssa, mutta jossain vaiheessa perheen on muutettava kaupungin vuokrakasarmiin, jossa naapurien sosiaalinen kontrolli on korostunutta. Isä on abstraktilla tavalla kansallismielinen, ja uskoo saarivaltionsa kehitykseen, pitämällä samalla yhteyttä kotikyläänsä Punjabiin. Intialainen hän ei enää koe olevansa, mutta sikhi-identiteetti on edelleen vahva.

En muista, olisinko lukenut aiemmin teosta, jossa intialaistaustaisen naisen alkoholismia olisi kuvattu näin yksityiskohtaisesti. Aihe on suurempi tabu kuin mielenterveyden ongelmat, joiden kuvaaminen on myös luokkasidonnaista. Teoksen perhe kuuluu alempaan keskiluokkaan, jonka juuret ovat Punjabin maaseudulla – kulttuurissa, jossa ainoa keino hoitaa mieltä on rukoileminen ja yrttisekoitukset. Jossain vaiheessa Amrit saa äitipuolen, joka yrittää auttaa tätä itse valmistamillaan juomilla ja viemällä tämän hiuksia itse tehdyissä kääreissä paikalliseen gurdwaraan. Kuitenkin äidin kuolema tuntuu tässä perheessä suurimmalta tragedialta, sillä maahanmuuttotilanteessa heiltä puuttuu tyypillinen suvun turvaverkosto. Singaporelainen yhteiskunta ei vaikuta kovin yhteisölliseltä, vaan sen ongelmissa on paljon samaa kuin vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa 60-70-lukujen maaltamuuton vaiheessa.

Jo kirjan alkuasetelmasta voi päätellä, ettei elämä tule kohtelemaan Amritia ja Narainia silkkihansikkain, mutta kumpi on suurempi rike suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, juoppous vai homous? Sikhiyhteisössä molemmat ovat paarioita naimattomuuden vuoksi, mutta Narain on suurempi uhka sen konservatiivisimmille jäsenille siksi, että hän osallistuu mielenosoituksiin erilaisten vähemmistöjen puolesta. Amrit taas ei ole kunnossa nousemaan barrikadeille minkään asian puolesta, mutta pelkkä juopottelu ei riitä syyksi tehtailla tästä rikosilmoituksia.

Amrit saa vihdoin bipolaarisuusdiagnoosin 1990-luvulla, ja tällöin sisarukset alkavat huomata isässään myös huolestuttavia piirteitä. Isä on koko leskeytensä aikana harrastanut pitkiä yksinpuheluita, tai kuvitteellisia dialogeja kuolleen vaimonsa kanssa, ja hänen kaappinsa ovat täynnä lähettämättömiä kirjeitä mitä kummallisimmille tahoille. Toki sisarukset pohtivat hulluuden periytymistä, mutta isä ja tytär eivät ainakaan ole identtisiä hulluudessaan. Kirjan nimi viittaa moniulotteisiin perimiin, mutta monella tapaa kirjan perheessä ainakin kulttuurisen perimän ketju katkeaa.

Singapore ei välttämättä ole helpompi maa mielenterveysongelmista kärsiville kuin Intia, ja kirjassa viitataan valtion organisoimaan parinvalintaohjelmaan, jonne ei varsinkaan oteta mukaan henkilöitä, joilla on taustalla vierailuja psykiatrisella klinikalla. Valtio haluaa korkeasti koulutettujen kansalaistensa pariutuvan ja lisääntyvän, mutta tyhmempiä ja sairaampia ei niin kannusteta rakkauteen.

Kielellisesti ja tyylillisesti romaani on historiallisen romaanin ”peruskauraa”, realistista kerrontaa, jossa on paljon dialogia. Singaporen ”singlish” nostaa päätään paikoitellen, mutta kirjan hahmoilla on pyrkimys puhua niin hyvää brittienglantia kuin mihin he kykenevät. Kaur Jaswal on elementissään monikulttuurisen yhteiskunnan hankauspintojen kuvaajana, ja hän valottaa myös ansiokkaasti Singaporen itsenäistymistä. Ainakin minulle tämä teos oli valtavan sivistävä, koska en ole pahemmin perehtynyt tuon maailmankolkan historiaan. Oletan myös, ettei kirjailija itse ole elänyt 1970-luvulla, mutta hän on perehtynyt ajan henkeen syvällisesti.

Intialaisten siirtolaisuuden kuvauksena romaani tuntui raikkaammalta kuin moni lukemani Pohjois-Amerikkaan sijoittuva teos. Sikhien yhteisöistä on olemassa vähemmän kuvauksia kuin hindujen ja muslimien, ja varsinkin naisnäkökulmasta teos oli kiinnostava cocktail kapinaa ja perinteiden kunnioitusta.

Maahaasteessa olen kohdassa 63/196: Singapore. Ja nyt, kun olen saanut ”pään auki” singaporelaiskirjallisuudessa, voin jo pienen Goodreads-turneen perusteella päätellä, että maan kirjallinen skene on lupaava.

Kylpyläkaupungin Sebastiania etsimässä

Teos: Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka

BookBeat tarjosi minulle perä perään Katri Lipsonin uusimman romaanin pian sen jälkeen, kun selviydyin rimaa hipoen hänen teoksestaan Jäätelökauppias (2012). Olenkin nyt sitten lukenut harvaan julkaisevan, tekstejään huolellisesti hiovan Lipsonin neljästä teoksesta kolme ja puoli. Kaikki teokset ovat olleet vaativia, mutta Detroitin (2016) maailmaan en täysin päässyt, ja Kosmonautti (2008) avautui parhaiten.

Tätä teosta kuuntelin äänikirjana, ja vaikka teos ei ollut tyyliltään identtinen aiempien teosten kanssa, myös tämän romaanin kanssa minulla oli ymmärrykseen liittyviä haasteita. Kirjan kuunteleminen on nautinnollista, koska kyseessä on sensuelli tykitys, mutta samalla pitkät lauseet ja polveileva kerronta vaativat suurta keskittymistä.

Teoksessa seikkaillaan keskieurooppalaisessa kylpyläkaupungissa, joka on elänyt kultakauttaan joskus ennen Sarajevon laukauksia. Kaupunkiin matkustaa jostain pohjoisesta marginaalikieltä puhuva vanhempi herra, joka on tullut sinne etsimään Sebastiania. Samalla kaupungissa on käynnissä elokuvafestivaalit, ja siellä myös muistellaan siellä joskus kuvattuja vanhoja klassikkorainoja. Sebastian on hienostuneen perinnekahvilan nuori tarjoilija, joka on oppinut menneen maailman palvelukulttuurin salat. Miehen matka keskittyy pojan tarkkailemiseen lasipalatsin muotoisessa talvipuutarhassa, ja pian hän jo fantasioi yhteisistä kalaretkistä joen rannalle.

Mieskertojan katseessa on paljon homoeroottista, vaikka välillä hän kuvittelee olevansa pojan isä. Välillä Sebastianin perään kaihoaa myös vanhempi nainen, joka on onnistunut saamaan tämän kavaljeerikseen samaiseen kylpyläkaupunkiin myöhemmässä vaiheessa, purevassa talvimaisemassa. Sebastianin identiteetti on häilyvä, mutta mahdollisesti hän on hollantilainen opiskelija, joka on myös välillä töissä Schipholin lentokentällä. Fyysisesti Sebastian ei muistuta Mennyt maailma-sarjan blondia Sebastian Flytea, mutta teoksen asetelmissa on samankaltaista, hieman itsetuhoista estetiikkaa kuin tuossa Evelyn Waughin brittiklassikossa. Sebastianin punaruskea leijonanharja vangitsee niin naisten kuin miestenkin katseita, ja hänet on helpompi kuvitella soittamassa Chopinia kuin näpläämässä älypuhelinta.

Lipsonin lauseet ovat tässä kirjassa lähes äärettömiä, ja aistillinen tykitys on ylenpalttista. Teos on luotu eurooppalaisen klassisen ”sivistyksen” ystäville: niille, jotka pitävät gobeliineista, pitsihansikkaista, kureliiveistä, tuulihatuista, kirsikkamarmeladista, jälkiruokalikööreistä, puksipuista ja keisarinliljoista. Olin rivien välistä ymmärtävinäni, että historiallinen kylpyläkaupunki sijoittuisi Sudeetti-Saksan alueelle Tsekin ja Saksan rajalle, mutta kaupunkia ei nimetä missään vaiheessa. Lievä itäeurooppalainen twisti paikkakunnan nykyisyydessä kuitenkin on, ja se näkyy vilahduksina paikallisväestön rinnakkaisesta todellisuudesta kaupungin historiallisen keskustan ulkopuolella. Vain kivenheiton päässä unelmien kahvilassa pyörii tuulipukuisia, huonohampaisia mummoja elonkerjuussa, ja myös automarketien tarjousmaailma särkee herkän illuusion.

Veikkaan tätä teosta Finlandia-ehdokkaaksi, sillä kirjan kieli on taatusti ehdokkuutensa ansainnut. Kirja kannattaa lukea hitaasti nautiskellen, ja sen kaveriksi suosittelen parempia baakkelseja. Kahvilakirjana se voi aiheuttaa jopa hurmiollisia tiloja, jos lukemisen konteksti sattuu oikeanlaiseksi. Itse luin kirjaa tylsästi kotona, mutta onneksi oli edes kahvia, ja jostain löytyi myös kirsikkamarmeladia, eli en ollut täysin tyhjän päällä.

Annos toosaproosaa

Teos: Olga Kokko: Munametsä. (S&S, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Linnea on kolmikymppinen urbaani sinkku, töissä mainostoimistossa, ja urasuunnittelussaan alisuoriutumisen mestari. Hänen uusin asiakkaansa odottaa häneltä nerokkaan hienotunteista kampanjaa intiimipyyhkeistä, jossa korostuisi elämänhallinnan teema. Projekti on Linnealle pöyristyttäviä luovia ideoita tykittävä, mutta ideat eivät herätä ihastusta neukkareiden asiakaspaltsuissa. Kaiken kukkuraksi mainosmaailma on auttamattoman seksistinen, ja kampanjoita jaetaan tekijöilleen kategorisen sukupuolittunein perustein.

Vapaa-aikanaan Linnea seikkailee munametsässä pääkaupungin hipsteribaareissa, ja kirjoittaa metsästämisvietistään blogia nimeltä Toosaproosaa. Tekopirteän ärsyttävä ”Moikka moi” on Linnean vakiokuittaus blogin lukijoille, ja postaukset ovat enimmäkseen elinkeskeisiä. Linnea on häpeilemättömän sitoutumiskammoinen, eikä hän ainakaan pode vauvakuumetta hengaillessaan äitiyteen kadonneitten ystäviensä seurassa. Toisaalta hän pelkää työttömyyttä ja yksinäistä, köyhää vanhuutta, jota enteilevät jo ensimmäiset harmaat häpykarvat.

Äänikirjana teos on kaoottinen, koska Kokon tyyli on runsaan tajunnanvirtaista, vapaata assosiaatiota. Lukija Usva Kärnä on innostuneen nuorekas, mutta hän kuulostaa liioitellun pääkaupunkilaiselta pissikseltä, ainakin omaan makuuni. Monet tekstiin liittyvät ongelmani johtuivat siis kuuntelusta, mutta en myöskään jaksanut vaihtaa formaattia kesken kaiken. Kuuntelin teosta todella lyhyissä pätkissä, ja siksi myös keskittymisessä oli haasteita. Koin myös paikoitellen olevani liian vanha eläytyäkseni vauhdikkaan ja totaalisen itsekeskeisen Linnean elämismaailmaan. Tämä teos ei siis ollut tarkoitettu minulle, ja ehkä siksi myös arvion kirjoittaminen on turhaa.

Parasta kirjassa on varmasti kielellinen ilotulitus, ja kaikki lempinimet, joita Linnea keksii omalle toosalleen ja kohtaamilleen munille. Työelämään liittyvät havainnot ovat teräviä, mutta ne eivät välttämättä inspiroi niitä, jotka eivät elä pääkaupunkiseudun luovan luokan prekaarissa kuplassa. Ystävyyden kuvauksissa varsinkin homoseksuaali Eero-bestis, jonka kihlautumisista Linnea on mustasukkainen, tuntui hieman stereotyyppiseltä, mutta toisaalta Linnea tuntui soveltuvimmalta pitkiin ystävyyksiin. Perheellinen Ilona taas toi Linnean elämään uutta ajateltavaa, ja huolimatta perhekiireistään hän oli esimerkillisen lojaali sekoilevalle ystävälleen.

Olen blogissani aiemmin arvioinut muun muassa Henriikka Rönkkösen ja Kaisa Haatasen teoksia, ja näen Kokon teoksessa vastaavan potentiaalin. Myös noita kahta muuta kirjailijaa olen lukenut fiilispohjalla, ja myös Rönkkösen kohdalla toennut, ettei hänkään ole kirjailijani. Paikoitellen löydän myös hengenheimolaisuutta Antti Holman viimeaikaisten blogitekstien kanssa, vaikka Antti ei avaudu intiimielämästään yhtä antaumuksellisesti. Kyllä minulle humoristinen aivot narikkaan-tyyppinen kreisibailaus kelpaa, mutta sellaiseenkin toivon jotain yhteiskunnallista tai poliittista ulottuvuutta. Tässä kirjassa tuntui, että Linnea räävittömine seksijuttuineen ja sosiaalisen sopeutumisen ongelmineen oli sitten kuitenkin myötävirtaan uija ja kapinassaan niin kovin yksityinen. Oikeastaan ihastuin kirjassa vain yhteen hahmoon, Kaislaan, joka ei selviä yhdestäkään kauramaidon ostokeikasta lähikauppaan ilman poliittista kriisiä, mutta häneen tekstissä oli vain ohimenevä maininta.

Chicklit-kirjana teos onnistuu kuitenkin siinä, ettei Linnea vaikuta kovin kulutus- tai ulkonäkökeskeiseltä tai materialistiselta, eli teoksessa shoppaillaan vähän. Itse taidan sitten kuitenkin viihdekirjoissa olla romantiikan ystävä, jos romantiikka on jollain tasolla älyllistä, tai jopa ironista, kuten se oli juuri lukemassani Niina Meron teoksessa Englantilainen romanssi.

Jään innolla odottamaan muita arvioita teoksesta, ja uskon, että jollekulle toiselle tämä on vapauttava lukukokemus.