Press escape and delete

Teos: Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä (Bazar, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Kaila

Teatteritaivaasta taas, terve. Viime viikolla hurmioiduin Pauliina Vanhatalon teoksesta Tuulesta temmattu elämä, ja nyt on toisen teatteriaiheisen teoksen vuoro. Elina Kilkku on helsinkiläinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka lähestyy teatterialan työllisyyskysymyksiä vauhdikkaan humoristisesti.

Romaanissa 37-vuotias Alina on jäänyt yksinhuoltajaksi odottaessaan suunniteltua ja toivottua toista lasta. Ex-mies Jouni on löytänyt astangajoogatunneilta toisen teatteriohjaajanaisen, pariisilaisen Audreyn, jonka perään hänen oli lähdettävä, sormea napsauttamalla. Alina ei ole saanut ohjaushommia äidiksi tulon jälkeen, mutta aktiivimallin kiristettyä toimiaan hän joutuu eläkeläismiesten harrastelijateatterin ohjaajaksi. Talvisota-aiheista näytelmää on valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, ja porukka on savustanut ulos jokaisen aiemman ohjaajansa. Alina matkustaa sadan kilometrin päähän harjoituksiin lastensa kanssa, koska lastenhoitajaan ei ole varaa. Miehet eivät ota häntä avosylin vastaan, ja mahtuupa porukkaan MeToo-hengessä myös Pertti Perusahdistelija.

Äitiys tuntuu Alinasta vankilalta, mutta hän ei myöskään ole helpoin autettava. Myös hänen vanhempansa asuvat Pariisissa, eikä muutakaan tukiverkostoa ole kuin nimeksi. Suurin osa hänen teatteriystävistään on lapsettomia, eikä uusia äippäystäviä ole helppo saada Helsingin keskustan puistoista, joissa päivystävät kotiäidit edustavat aivan eri tuloluokkaa kuin Alina. Hän saa kutsuja lasten synttäreille, joihin peritään 50 euron pääsymaksuja, ja joissa gift bageille on trendikkäitä sponsoreita.

Kirjassa haetaan apurahoja aivan perkeleellisesti ja podetaan sielua kärventävää kateutta alan harvoja menestyjiä kohtaan. Matias Raatteentie on Alinan suurin inhokki, staraohjaaja, joka saa jo nuorena valtion taiteilijapalkinnon. Raatteentie osaa tuotteistaa suuria tunteita ja merkityksiä pursuavan draamansa isoja bussilasteja vetäville teattereille, kun taas Alinan oma käsitys teatteritaiteesta on yhteiskunnallinen ja epäkaupallinen. Myös tässä kuten äsken lukemassani Pauliina Vanhatalon teoksessa makustellaan Bertolt Brechtin ohjauskäsityksillä, ja tässä teoksessa on vielä enemmän alan sisäistä jargonia. Alina fantisoi täydellisestä näytelmästään, joka mahdollisesti esitettäisiin hänen kotonaan, tai vaihtoehtoisesti radanvarren lähiön kolhuisella kerhohuoneella, jossa kiukkuiset eläkepapat harjoittelevat.

Olen elänyt kirjassa kuvattavaa ”taiteilija maksaa”-elämää ilman alan koulutusta. Kaikki ammatillinen, mitä teoksessa kuvataan, tuntui kuin omasta selkänahastani revityltä. Yksinhuoltajuuden tarina oli erilainen kuin omani, ja Alinan kokemus hylätyksi tulemisesta oli paikoitellen melkein liian karua kestää. Toisaalta muistot Fela Kutin kuuntelemisesta, Shuffering and Shmiling, tuovat tekstiin aivan omanlaistaan groovea.

Vaikka kirja on humoristinen ja viihteellinen, se pyristelee ansiokkaasti ulos monista chicklitin genremääritelmistä. Luin sitä enemmän dokumenttina luovan luokan taloudellisesta ahdingosta kuin avioerodraamana. Alinan eksä Jouni on hirvittävän vastuuton ja tuulella käyvä, mutta niin on myös hänen äitinsä, joka vaikuttaa tyypiltä, joka olisi voinut hylätä perheensä rakastajan vuoksi. Pariisi edustaa romaanissa kaiken pahan lähdettä, mutta sekään ei riitä levottomalle Jounille, joka alkaa jo haaveilla uusista joogaretriiteistä Kaliforniassa.

Vakavammalla tasolla teos kertoo maailmasta, jossa yksinhuoltajilla ei enää ole mahdollisuuksia työmarkkinoilla, vaan heidän on nöyrryttävä yhteiskunnan almuihin ja ikuisiin kompromisseihin. On myös ironista, kuinka haluttu ammatti teatteriohjaajan työ on, kun oikeasti sen todellisuus on noita epätoivoisia lähiöprojekteja, joissa artisti aina maksaa.

Rakastin eniten tässä kirjassa pieniä yksityiskohtia, kuten sohvan alta löytyneitä tietokoneen näppäimiä Esc ja Delete, jotka symboloivat Jounin petollisuutta. Nauroin myös katketakseni aromipesälle, jonka sisään oli piilotettu kalliita pienpanimo-oluita. Helsinki on kaupunki, jossa yksinhuoltajat jatkavat hernekeittojaan vedellä samalla, kun joka nurkan takana pursuaa hipstereiden artesaanileipomoita ja muita kulinaristisia ruokataivaita.

Alinan monista fantasiaesityksistä suosikkini oli Muumimamman murha, joka kuvasti eniten omia tunteitani maamme nykymeiningistä. Kaiken kaikkiaan teos oli varsinainen runsaudensarvi, joka toivon mukaan inspiroi myös muita lukijoita kuin ruuhkavuosiaan eläviä yksinhuoltajia. Vanhatalon lisäksi löysin hengenheimolaisuutta tämän ja Sisko Savonlahden esikoisromaanin kanssa, vaikka tuo teos kuvasi lapsettoman työttömän naisen elämää. Yhteiskunnallinen näkökulma oli molemmissa romaaneissa onnistunut, ja niissä liikutaankin samoilla hoodeilla Kalliossa.

Äänikirjana kuunneltua teos oli hieman liian kaoottinen ja runsas, joten suosittelen sen lukemista perinteisenä painettuna tekstinä. Toisaalta yhden kertojan tekniikka teki tarinasta helpon omaksua, vaikka Alina onkin persoonana nainen, josta on moneksi.

Juurilta repimisen paradokseista

Teos: J.D.Vance: Hillbilly Elegy (HarperCollins, 2016)

Amerikkalaisesta white trashista on olemassa monenlaisia myyttejä ja stereotypioita, ja yksi syvään juurtunut pilkkanimi on hillbilly. Tuo termi viittaa pitkälti maalaisiin juuriin, ja paikkoihin, jotka ovat kovin kaukana sivistyksestä. Yksi tuollainen alue on Appalakkien vuoristo, joka ulottuu useaan osavaltioon maan itäosissa. Appalakeista on tehty paljon etnografisia tutkimuksia, mutta J.D.Vancen teos Hillbilly Elegies on samaan aikaan sosiologinen ja omaelämäkerrallinen.

J.D.Vance julkaisi esikoisteoksensa 31-vuotiaana Yalen vastavalmistuneena lakimiehenä, jonne hän oli päässyt tavallisesta valtion collegesta Ohiosta. Miehen tarina ei ole yhtä dramaattinen kuin Tara Westoverin Opintiellä, mutta teosten välillä on synergiaa. Westover kasvoi eristyneellä maatilalla uskonnollisessa perheessä ja kotikoulussa; Vance on kotoisin ohiolaisesta pikkukaupungista, josta monien on vaikea poistua. Kertojan juuret ovat irlantilais-skottilaisten asuttamassa Kentuckyssa, ja suku muutti maalta kaupunkiin naapuriosavaltioon paremman elämän toivossa toisen maailmansodan jälkeen.

Hillbillyä isovanhempien elämässä edustaa räjähtelevä käytös julkisilla paikoilla. Poika muistaa jo varhaisesta lapsuudesta, kuinka Mamaw ja Papaw lähes tuhosivat paikallisen kaupan, jossa heidän lapsenlapsiaan oli toruttu huonosta käytöksestä. Isoäidin kielenkäyttö on räikeää, eikä hän lopulta koe oloaan mukavaksi missään ohiolaisessa mestassa; reissuilla Kentuckyyn hän rentoutuu, kun paikallisissa kuppiloissa saa kiroilla ja puhua tuhmia.

Kirjan kertoja on tietoinen omasta kulttuurisesta konservatiivisuudestaan, ja pyrkii myös etsimään syitä omalle elämänasenteelleen. Hän ei kokonaan kiellä hillbilly-kasvatuksen merkitystä, vaan löytää siitä myös hyviä puolia. Lojaalisuuden ja kunnian teemat ovat keskeisiä, kun tutkitaan Middletownin kaltaisen pikkukaupungin sosiaalisia suhteita. Kuitenkaan Middletownin konservatismi ei välttämättä merkitse poliittista konservatiivisuutta, eivätkä kaikki hillbillyt esimerkiksi äänestä republikaaneja. Teoksen alkuperäinen missio ei varmasti ollut löytää selityksiä Trumpin kannatukseen, mutta tarkka lukija voi kuitenkin etsiä niitä rivien välistä. Vance näyttää mielenmaisemia, joissa kulttuurinen konservatiivisuus voi muuttua poliittiseksi. Perinteinen työväenluokkainen terästehtaan kulttuuri on suosinut demokraatteja, mutta työpaikkojen vähetessä ja työväenkulttuurin murtuessa kansa alkaa etsiä pelastajaansa muualta kuin totutuista lähteistä.

Vancen oma konservatiivisuus näkyy kommenteissa perhe-elämästä ja työssäkäynnistä. Hän on kasvanut yksinhuoltajaperheessä, mutta kirjoittaa häpeilemättä welfare queeneista, jotka elävät pientä elämäänsä odottaen valtion avustuksia. Kaikki tällaiset tapaukset ovat hänen kokemuspiirissään olleet valkoisia, eikä hän voi olla kommentoimatta heidän työn vieroksuntaansa. Samalla hän muistaa ajat, jolloin työskenteli nuorena supermarketissa ja ihmetteli työttömien kykyä ostaa viinaa, tupakkaa ja raaputusarpoja. Se köyhyys, josta hän kirjoittaa, ei olekaan absoluuttista köyhyyttä, vaan pikemminkin taloustaitojen puutetta. Middletownissa eletään kuukaudesta toiseen payday loanien turvin, ja velkaannutaan niiden kovien korkojen vuoksi. Tällaisiin ratkaisuun turvautuu alempi keskiluokka, kun taas oikeasti köyhät sortuvat rikoksiin turvatakseen lapsilleen joululahjat kuusen alle.

Pidin kirjasta siksi, ettei siinä ole sankaritarinan piirteitä. Kirjailija ei kuvaa itseään poikkeustapauksena, vaan antaa tunnustusta ihmisille, jotka uskoivat häneen. Hänen tiensä Yalen Law Schooliin oli pidempi kuin kurssikavereilla, ja ikäerosta johtuen hänen tarinansa opiskelusta eliittiyliopistossa on jopa hieman tylsä. Hyppy uuteen ympäristöön on kulttuurista siirtolaisuutta, jossa mies tutkii keskiluokkaisen menestyksen salaisuuksia mikroskooppisesti. Hän oppii käyttäytymään rennon hauskasti kalliilla illallisilla, jotka ovat oikeasti verhottuja rekrytointitilaisuuksia. Hän ei ehkä osaa ääntää cabernet sauvignonia oikein, mutta oppii pian, että muitakin viinilaatuja on kuin valkoinen ja punainen.

Suuri osa kirjassa kuvatuista kulttuurieroista eivät ole amerikkalaiselle kulttuurille spesifejä, ja siksi teos on helposti lähestyttävä. Suomalaisessa kulttuurissa on paljon hillbilly-piirteitä, vaikka omassa lähihistoriassamme koulutusjärjestelmä on pyrkinyt tasoittamaan luokkaeroja luomalla yhtenäiskulttuurin, johon kaikki voivat jollain tasolla samastua. Vancen teoksessa ansiokasta on analyysi kulttuurin sisäisistä ominaisuuksista, sillä kaikkea hillbilly-kulttuuriinkaan liittyvää ei voi selittää pelkällä taloudellisella eriarvoisuudella. Valtio voi pyrkiä tasoittamaan elintasoeroja, mutta kulttuuria ei voida muuttaa pelkillä taloudellisilla reformeilla. Itselleni tuli mieleen kysymys, onko keskiluokkainen, palkkatyöhön ja ydinperheeseen keskittyvä ”unelmaelämä” sitten edes tavoittelemisen arvoista kaikille. Vance itse löytää itsensä keskitien turvallisena kulkijana, mutta onko hillbillyjen päihde- ja seksikeskeinen elämäntapa jotenkin alempiarvoista kuin lattemukin kanssa lenkkeily aamuvarhain?

Vaikka osa Vancen tarinasta on omaan makuuni tylsän turvallisuushakuista, nautin hänen kertojan äänestään, jossa sekoittuu herkullisesti akateemisuus ja paikallisen murteen mausteet. Kirja onkin noussut Yhdysvalloissa koulutettujen liberaalien suosikiksi, mutta se tuskin inspiroi Trumpia äänestäneitä hillbillyjä. Mutta kun kirjoittaja kokee edelleen olevansa sisäinen hillbilly jollain tasolla, häntä ei ainakaan voi syyttää tekopyhyydestä tai ulkokultaisuudesta. Hän tuntee kuvaamansa ilmiöt kuin omat taskunsa, eikä ainakaan romantisoi yhteiskunnasta syrjäytyneiden elämää.

Teoksen lopussa Vance matkustaa Middletowniin pelastamaan taas kerran heroiiniriippuvaista äitiään kodittomuudesta. Hän vuokraa äidilleen huoneen nukkavierusta motellista, jossa on vaikeaa saada laskua maksetuksi luottokortilla. Äidin tukeminen on vaikeaa, ja pojan on seurattava tämän rahankäyttöä, jotta estettäisiin taas uusi retkahdus koviin aineisiin. Kristillinen vakaumus ei anna hänelle lupaa lopettaa äidistä huolehtimista, vaikka se välillä on kovin turhauttavaa. Sama vakaumus saa hänet osallistumaan köyhien lasten joululahjakeräyksiin joka vuosi.

Yksi asia, jota Vance osaa välttää joulupukkina on pyjamien hankinta hillbilly-pojille. Hän itse muistaa, kuinka kamalaa oli saada joululahjaksi vaate, jota ei tuossa kulttuurissa kukaan itseään kunnioittava miehen alku käytä. Tämä yksityiskohta sai minut nauramaan, ja kirjassa oli muutenkin kaiken kurjuuden keskellä loistavia, henkeä nostattavia arkisia pikku havaintoja. Pidin tästä siis enemmän kuin Westoverin teoksesta, jossa väkivallan määrä alkoi jo loppua kohti puuduttaa. Koin, että tämän teoksen tarkoituksena ei ollut shokeerata lukijaa, vaan kirjailijan maltillisen toteava tyyli oli sen upea pelastusrengas.

Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Kylpyläkaupungin Sebastiania etsimässä

Teos: Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka

BookBeat tarjosi minulle perä perään Katri Lipsonin uusimman romaanin pian sen jälkeen, kun selviydyin rimaa hipoen hänen teoksestaan Jäätelökauppias (2012). Olenkin nyt sitten lukenut harvaan julkaisevan, tekstejään huolellisesti hiovan Lipsonin neljästä teoksesta kolme ja puoli. Kaikki teokset ovat olleet vaativia, mutta Detroitin (2016) maailmaan en täysin päässyt, ja Kosmonautti (2008) avautui parhaiten.

Tätä teosta kuuntelin äänikirjana, ja vaikka teos ei ollut tyyliltään identtinen aiempien teosten kanssa, myös tämän romaanin kanssa minulla oli ymmärrykseen liittyviä haasteita. Kirjan kuunteleminen on nautinnollista, koska kyseessä on sensuelli tykitys, mutta samalla pitkät lauseet ja polveileva kerronta vaativat suurta keskittymistä.

Teoksessa seikkaillaan keskieurooppalaisessa kylpyläkaupungissa, joka on elänyt kultakauttaan joskus ennen Sarajevon laukauksia. Kaupunkiin matkustaa jostain pohjoisesta marginaalikieltä puhuva vanhempi herra, joka on tullut sinne etsimään Sebastiania. Samalla kaupungissa on käynnissä elokuvafestivaalit, ja siellä myös muistellaan siellä joskus kuvattuja vanhoja klassikkorainoja. Sebastian on hienostuneen perinnekahvilan nuori tarjoilija, joka on oppinut menneen maailman palvelukulttuurin salat. Miehen matka keskittyy pojan tarkkailemiseen lasipalatsin muotoisessa talvipuutarhassa, ja pian hän jo fantasioi yhteisistä kalaretkistä joen rannalle.

Mieskertojan katseessa on paljon homoeroottista, vaikka välillä hän kuvittelee olevansa pojan isä. Välillä Sebastianin perään kaihoaa myös vanhempi nainen, joka on onnistunut saamaan tämän kavaljeerikseen samaiseen kylpyläkaupunkiin myöhemmässä vaiheessa, purevassa talvimaisemassa. Sebastianin identiteetti on häilyvä, mutta mahdollisesti hän on hollantilainen opiskelija, joka on myös välillä töissä Schipholin lentokentällä. Fyysisesti Sebastian ei muistuta Mennyt maailma-sarjan blondia Sebastian Flytea, mutta teoksen asetelmissa on samankaltaista, hieman itsetuhoista estetiikkaa kuin tuossa Evelyn Waughin brittiklassikossa. Sebastianin punaruskea leijonanharja vangitsee niin naisten kuin miestenkin katseita, ja hänet on helpompi kuvitella soittamassa Chopinia kuin näpläämässä älypuhelinta.

Lipsonin lauseet ovat tässä kirjassa lähes äärettömiä, ja aistillinen tykitys on ylenpalttista. Teos on luotu eurooppalaisen klassisen ”sivistyksen” ystäville: niille, jotka pitävät gobeliineista, pitsihansikkaista, kureliiveistä, tuulihatuista, kirsikkamarmeladista, jälkiruokalikööreistä, puksipuista ja keisarinliljoista. Olin rivien välistä ymmärtävinäni, että historiallinen kylpyläkaupunki sijoittuisi Sudeetti-Saksan alueelle Tsekin ja Saksan rajalle, mutta kaupunkia ei nimetä missään vaiheessa. Lievä itäeurooppalainen twisti paikkakunnan nykyisyydessä kuitenkin on, ja se näkyy vilahduksina paikallisväestön rinnakkaisesta todellisuudesta kaupungin historiallisen keskustan ulkopuolella. Vain kivenheiton päässä unelmien kahvilassa pyörii tuulipukuisia, huonohampaisia mummoja elonkerjuussa, ja myös automarketien tarjousmaailma särkee herkän illuusion.

Veikkaan tätä teosta Finlandia-ehdokkaaksi, sillä kirjan kieli on taatusti ehdokkuutensa ansainnut. Kirja kannattaa lukea hitaasti nautiskellen, ja sen kaveriksi suosittelen parempia baakkelseja. Kahvilakirjana se voi aiheuttaa jopa hurmiollisia tiloja, jos lukemisen konteksti sattuu oikeanlaiseksi. Itse luin kirjaa tylsästi kotona, mutta onneksi oli edes kahvia, ja jostain löytyi myös kirsikkamarmeladia, eli en ollut täysin tyhjän päällä.

Annos toosaproosaa

Teos: Olga Kokko: Munametsä. (S&S, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Linnea on kolmikymppinen urbaani sinkku, töissä mainostoimistossa, ja urasuunnittelussaan alisuoriutumisen mestari. Hänen uusin asiakkaansa odottaa häneltä nerokkaan hienotunteista kampanjaa intiimipyyhkeistä, jossa korostuisi elämänhallinnan teema. Projekti on Linnealle pöyristyttäviä luovia ideoita tykittävä, mutta ideat eivät herätä ihastusta neukkareiden asiakaspaltsuissa. Kaiken kukkuraksi mainosmaailma on auttamattoman seksistinen, ja kampanjoita jaetaan tekijöilleen kategorisen sukupuolittunein perustein.

Vapaa-aikanaan Linnea seikkailee munametsässä pääkaupungin hipsteribaareissa, ja kirjoittaa metsästämisvietistään blogia nimeltä Toosaproosaa. Tekopirteän ärsyttävä ”Moikka moi” on Linnean vakiokuittaus blogin lukijoille, ja postaukset ovat enimmäkseen elinkeskeisiä. Linnea on häpeilemättömän sitoutumiskammoinen, eikä hän ainakaan pode vauvakuumetta hengaillessaan äitiyteen kadonneitten ystäviensä seurassa. Toisaalta hän pelkää työttömyyttä ja yksinäistä, köyhää vanhuutta, jota enteilevät jo ensimmäiset harmaat häpykarvat.

Äänikirjana teos on kaoottinen, koska Kokon tyyli on runsaan tajunnanvirtaista, vapaata assosiaatiota. Lukija Usva Kärnä on innostuneen nuorekas, mutta hän kuulostaa liioitellun pääkaupunkilaiselta pissikseltä, ainakin omaan makuuni. Monet tekstiin liittyvät ongelmani johtuivat siis kuuntelusta, mutta en myöskään jaksanut vaihtaa formaattia kesken kaiken. Kuuntelin teosta todella lyhyissä pätkissä, ja siksi myös keskittymisessä oli haasteita. Koin myös paikoitellen olevani liian vanha eläytyäkseni vauhdikkaan ja totaalisen itsekeskeisen Linnean elämismaailmaan. Tämä teos ei siis ollut tarkoitettu minulle, ja ehkä siksi myös arvion kirjoittaminen on turhaa.

Parasta kirjassa on varmasti kielellinen ilotulitus, ja kaikki lempinimet, joita Linnea keksii omalle toosalleen ja kohtaamilleen munille. Työelämään liittyvät havainnot ovat teräviä, mutta ne eivät välttämättä inspiroi niitä, jotka eivät elä pääkaupunkiseudun luovan luokan prekaarissa kuplassa. Ystävyyden kuvauksissa varsinkin homoseksuaali Eero-bestis, jonka kihlautumisista Linnea on mustasukkainen, tuntui hieman stereotyyppiseltä, mutta toisaalta Linnea tuntui soveltuvimmalta pitkiin ystävyyksiin. Perheellinen Ilona taas toi Linnean elämään uutta ajateltavaa, ja huolimatta perhekiireistään hän oli esimerkillisen lojaali sekoilevalle ystävälleen.

Olen blogissani aiemmin arvioinut muun muassa Henriikka Rönkkösen ja Kaisa Haatasen teoksia, ja näen Kokon teoksessa vastaavan potentiaalin. Myös noita kahta muuta kirjailijaa olen lukenut fiilispohjalla, ja myös Rönkkösen kohdalla toennut, ettei hänkään ole kirjailijani. Paikoitellen löydän myös hengenheimolaisuutta Antti Holman viimeaikaisten blogitekstien kanssa, vaikka Antti ei avaudu intiimielämästään yhtä antaumuksellisesti. Kyllä minulle humoristinen aivot narikkaan-tyyppinen kreisibailaus kelpaa, mutta sellaiseenkin toivon jotain yhteiskunnallista tai poliittista ulottuvuutta. Tässä kirjassa tuntui, että Linnea räävittömine seksijuttuineen ja sosiaalisen sopeutumisen ongelmineen oli sitten kuitenkin myötävirtaan uija ja kapinassaan niin kovin yksityinen. Oikeastaan ihastuin kirjassa vain yhteen hahmoon, Kaislaan, joka ei selviä yhdestäkään kauramaidon ostokeikasta lähikauppaan ilman poliittista kriisiä, mutta häneen tekstissä oli vain ohimenevä maininta.

Chicklit-kirjana teos onnistuu kuitenkin siinä, ettei Linnea vaikuta kovin kulutus- tai ulkonäkökeskeiseltä tai materialistiselta, eli teoksessa shoppaillaan vähän. Itse taidan sitten kuitenkin viihdekirjoissa olla romantiikan ystävä, jos romantiikka on jollain tasolla älyllistä, tai jopa ironista, kuten se oli juuri lukemassani Niina Meron teoksessa Englantilainen romanssi.

Jään innolla odottamaan muita arvioita teoksesta, ja uskon, että jollekulle toiselle tämä on vapauttava lukukokemus.

Kunnialliset kumpparit porstuassa

Teos: Essi Ihonen: Ainoa taivas (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Aino on 17-vuotias lukiolainen, perheensä kuopus, joka on juuri kihlautunut sulhasensa Armon kanssa. Vanhemmat sisarukset ovat jo naimisissa, mutta kuopuksen kapiokirstusta uupuu vielä lakanoita. Perheen isä suree sitä, ettei heille ole siunaantunut kuin kolme lasta. Kotona on aina ollut liian hiljaista, sillä paljon muuta viihdykettä ei ole sallittu kuin virsien veisuu ja Raamatun luku.

Essi Ihosen nuortenromaani kertoo esikoislestadiolaisista nuorista, joiden lähitulevaisuus on seurakunnan vanhimpien mukaan Jumalan käsikirjoittama. Jumala huolehtii omistaan niin, ettei tyttöjä kannusteta opiskelemaan, ei ainakaan lukion jälkeen. Aino haaveilee opettajan opinnoista yliopistossa, mutta tuo päätös ei ole hänen omansa, jos hän aikoo pysyä seurakunnan sisäpiirissä. Armo ei ehkä hyväksyisi ehkäisyä, eikä sitä ainakaan hyväksy hänen ankara, Jumalaa pelkäävä isänsä, joka on jo alkanut salaa junailla tyttärensä tulevaisuutta Armon kanssa, koska lihassa heikkoon tyttäreen ei ole luottaminen samalla tavalla kuin vävyehdokkaaseen.

Kirjan tapahtumahorisontti on ehkä viime vuosikymmenellä tai tällä, kuitenkin kännyköiden aikana, jolloin nuoret voivat jo kommunikoida omien puhelimiensa välityksellä. Tavallaan teoksen aika-akseli on melkein ajaton, koska uskonyhteisössä eletään perinteisessä, vanhahtavassa maailmassa, jossa sukulaisia kätellään vierailuilla ja jonne populaarikulttuurin saasta ei ulotu. Tässä teoksessa ei edes faniteta Petri Laaksosta tai isänmaallisia marsseja, kuten tehdään Suvi Ratisen teoksessa Matkaystävä. Toki Ainolla on kouluminä, joka eroaa seurakuntaminästä, mutta yhteisön painostuksesta hän letittää hiuksensa ja käyttää maanläheisiä sävyjä ja pitkiä hameita myös koulussa.

Kun Aino jää kiinni kihlattunsa suutelemisesta kesämökkireissulla ja isä alkaa puuhata häiden aikaistamista tämän hairahduksen lopputulemana, tyttö haistaa suunnitelmissa palaneen käryä. Lopulta käy ilmi, että vanhemmilla on Jumalasta irrallisia syitä lähettää kuopuksensa miehelään mahdollisimman pian. Vuotta vanhempi sisko Suvi on jo raskaana, ja Ainoa alkaa ahdistaa tämä väistämätön suunnitelma, jossa hänen omaa tahtoaan ei kunnioiteta. Yhteisöstä irtaantumisen tarina on uskottavan realistinen, eikä kirjassa ole turhia rönsyjä. Toisaalta teoksen arki tuntuu armottoman ankealta, ja nuortenkirjaksi vakava sävy voi karkottaa ainakin sellaisia lukijoita, joilla ei ole omakohtaista kokemusta kasvamisesta tämän tyyppisissä yhteisöissä.

Perheen omaa kulttuuria edustavat kumisaappaat perheen porstuassa, jotka ovat isännän kotiintulon merkki. Ainon isälle miehen paikka perheen päänä on järkkymätön, ja samalla saviset saappaat symboloivat avioliiton pyhyyttä. Ennen papin aamenta ei kunniallisen naisen eteisestä löydy miehen saappaita, ja suhde susipareihin on kategorisen tuomitseva. Hieman aloin jo teoksen loppua kohti kyllästyä tähän yksioikoiseen kotimoosekseen, jolta ei löytynyt edes nuoruuden paheita.

Viime aikoina lukemani, muut uusimmat lestadiolaisuutta käsittelevät teokset (Suvi Ratinen, Katja Kärki) ovat olleet räväkämpiä ja humoristisempia, mutta ne ovat aikuisille suunnattuja, historiallisempia teoksia. Ihosen romaani on kirjoitettu niin, että nuori lukija tavoittaa uskonyhteisön mentaliteetin, vaikka ei tietäisi siitä etukäteen mitään. Kirjan aika-akseli on vajaan vuoden mittainen, eikä henkilöhahmoja ole loputtomiin. Ihonen ei ole myöskään halunnut juurruttaa tarinaansa millekään paikkakunnalle tai maakuntaan, kun taas Ratisen ja Kärjen romaaneissa paikallishistorialla oli keskeinen rooli. Onneksi teokset eivät olekaan samasta muotista veistettyjä, vaan ne tarjoavat erilaisia tulokulmia aiheeseen, joka tätä nykyä järisyttää lestadiolaisyhteisöjä sisältä päin.

Varsinkin Ihosen teoksen yhteydessä koin, että teksti voisi hyvin auttaa sekä yhteisöstä poistuvia että siihen jääneitä nuoria ymmärtämään toistensa motiiveja. Eronteko ei tässä ole niin dramaattista, että puheyhteys sukulaisten välillä olisi tyrehtynyt.

Essi Ihonen ei 31-vuotiaana esikoiskirjailijana ole iällä pilattu, ja hänen asemansa lestadiolaistaustaisena nuortenkirjailijana on uskottava siksi, että hän kirjoittaa osittain yhteisön sisältä päin. Luin haastatteluista, että hän on jo parikymppisestä saakka kirjoittanut vakavalla mielellä, ja että hänellä on myös muita aihepiirejä työn alla kuin nuorten lestadiolaisten identiteettikipuilu. Todella mielelläni lukisin häneltä lisää niin nuorten- kuin aikuistenromaaneja, ja uskon, että hänellä riittää kykyä kirjoittaa yhtä vakuuttavasti myös vähemmän omakohtaisista teemoista.

Äänikirjasta vielä sen verran, että tämä oli yksi miellyttävimpiä kuuntelukokemuksia BookBeat-kokeiluni aikana. Ihosen kieli oli sopivan hengittävää kuunneltavaksi, lukija Anni Kajos ei sortunut ylinäyttelemiseen ja teksti oli sopivan mittainen (alle 6 tuntia) pariin sessioon. Ylipäänsä äänikirjoissa pidän kipurajana 6-8 tuntia, ja teoksen pitää olla todella vangitseva, jotta tästedes viitsin edes yrittää pidempää rupeamaa.

Vanhapiika vai vaihdokas?

Teos: Malin Lindroth: Vanhapiika. Tahattomasti yksinäisen tarina. (Atena, 2019)

Käännös: Hannimari Heino

Viime viikonloppuna Helsingissä järjestettiin taas Helsinki Lit-tilaisuus, ja näyttää siltä, että olen lukenut lähes jokaisen siellä esiintyneen kirjailijan uusimman teoksen tänä keväänä. Harmittaa, etten päässyt sinne, vaan möllötin kotona laskemassa tiilenpäitä, mutta festareiden kunniaksi voi aina blogata sen merkkiteoksista.

Malin Lindroth on 52-vuotias ruotsalainen toimittaja, joka lähestyy naimattomuuden kysymystä vanhahtavan termin uusiokäytön näkökulmasta. Ruotsin sanavarastonikin kasvoi kirjaa lukiessa: en ennen viime viikonloppua tiennyt, mitä tarkoittavat nokkakona tai nuckan.

Vanhapiika on varmasti hävinnyt ruotsin kielestä käsitteenä ennen kuin se hävisi suomen kielestä. Toisaalta myös Ruotsin historiassa 1900-luku sai aikaan taantumusta perhearvoissa. Kansankodin rakennuskausi 1930-luvulta 1950-luvulle oli ydinperheen ideologian riemuvoitto, joka teki yksin elämisestä sosiaalisesti vähemmän hyväksyttävää kuin esimerkiksi 1800-luvulla. Muutos näkyi myös asuntopolitiikassa, eli yksin asuvat naiset joutuivat ahtautumaan kaupunkien vuokrahuoneisiin, ja miehet usein matkustajakoteihin. Uudemman feministisen ajattelun kautta vanhoistapiioista ei ole enää puhuttu julkisesti viiteenkymmeneen vuoteen, mutta Lindroth haluaisi termin uusiokäyttöön itseohjautuvasta, positiivisesta näkökulmasta.

Lindroth haaveili nuorena pitkästä heteroparisuhteesta, mahdollisesti avioliitosta, johon kuuluisi omakotitalo, lapsia ja koiria. Lähimmäksi heteronormatiivista autuutta hän pääsi parikymppisenä, jolloin hän seurusteli ja oli kihloissa insinööriopiskelijan kanssa, jolle hän neuloi muumiaiheisia villapaitoja. Suhdetta kesti neljä vuotta, minkä jälkeen Malin uskoi löytävänsä vielä ”sen oikean”. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, vaan hän rakastui viisitoista kertaa ja tuli aina miesten torjumaksi siinä vaiheessa, kun olisi ollut aika syventää suhdetta.

Malin oli nuorena kiltti ja nuorisokulttuuriin sopeutumaton tyyppi, joka ei osannut harrastaa ”rajuja” asioita. Kun hän terapiassa käytyään tutkii nuoruuttaan uusin silmin, hän huomaa itsessään ja ympäröivässä kulttuurissa asioita, jotka hylkivät toisiaan. Hän pukeutui vääränlaisiin vaatteisiin, eikä osannut meikata kunkin aikakauden muodin mukaisesti. Karmeimmat kommentit puutteellisesta naisellisuudestaan hän kuuli ollessaan vaihto-oppilaana Arizonassa 80-luvun alussa: isäntäperhe piti häntä toivottomana deittimateriaalina, koska ei hän edes osannut poistaa säärikarvojaan oikealla tavalla.

Kirja on enemmän kuin ajankohtainen, sillä Pohjoismaissa noin kolmasosa väestöstä elää tahallisesti tai tahattomasti yksin. Vanhapiika ei pyri kartoittamaan kaikkien yksinäisten tarinaa, vaan kertoo naisesta, joka ei tietoisesti valinnut yksinäisyyttään, vaan se vain tapahtui hänelle. Uskon, että teoksen sanomaan voivat samastua myös toisella tavalla yksin jääneet, vaikka kaltaiseni sarjamonogamistit, joilla kyllä on tarinoita anopeista ja anoppikokelaista, mutta jotka ovat väsyneitä alituiseen säätöön ihmissuhdemarkkinoilla. Malin Lindrothin tyypillisin suhdesäätö on ollut sellainen, jossa miehet ovat tuoneet hänelle käsikirjoituksiaan ilmaisen palautteen ja oikoluvun toivossa. Seksin ja oikoluvun välinen raja on tässä himmeä, ja voi huoh, kuinka tuo havainto teki kipeää, sillä olen itse myös monta kertaa ollut juuri tuossa roolissa.

Vanhapiiassa on myös postfeministinen elementti, mikä saattaa ärsyttää monia feministisen liikkeen sisällä tai reunamilla kasvaneita lukijoita. Toki Lindroth itsekin on luultavasti elänyt tässä tiedostavien yliopistonaisten maailmassa, jossa vanhapiikuudesta puhumista voidaan pitää jopa rintamakarkuruutena. Kirjassa selvästi eletään maailmassa, jossa feministisen liikkeen saavutuksia uudelleenarvioidaan ja paikoitellen myös kritisoidaan. Feministinen liikekään ei ole onnistunut poistamaan yhteiskunnan atomisoitumista ja yksilökeskeisyyden riemuvoittoa. Ruotsi on maa, jossa yksin yksiöissään asuvat sammuvat sohvilleen Temptation Islandin pudotuspelin soittaessa taustalla absurdia serenadiaan.

Vanhapiika on pieni, rehellisen omakohtainen tutkielma, joka ei ainakaan syyllisty megalomaaniseen lähteiden käyttöön eikä suuriin historiallisiin yleistyksiin. Pidin Lindrothin tyylistä ja tiivistämisen taidosta, ja uskon, että tästä tulee Suomessa yhtä suuri hitti kuin se on ollut kotimaassaan Ruotsissa. Naapurimaiden mentaliteettierojen vertailevassa tutkimuksessa en vielä ensi lukemalla päässyt kovin pitkälle, mutta kirja kestänee toisenkin lukukerran.

Hautausmaan rakastavaiset

Teos: Minna Lindgren: Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Vanha mies menettää ajokorttinsa kolaroinnin seurauksena, ja Renault on pantava myyntiin, koska jälkipolvilla ei ole korttia. 82-vuotias Kauko elää saman katon alla 55-vuotiaan poikansa Timon ja 29-vuotiaan pojanpojan Mickeyn kanssa. Talon kellari on ”poikien” valtakuntaa, jonne papalla ei yleensä ole asiaa. ”Pojat” käyvät uskollisesti Kaukolla syömässä ja toivovat tämän kokkaavan maailman pelastavia vegaaniruokia. Kauko joutuu usein metsästämään oikeanlaisia linssejä Stockan Herkusta, koska niitä ei lähikaupasta löydy.

Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita, ja heidän elämänsä on pitkälti kellarikeskeistä. 55-vuotiaaksi Timo-poika on ikuista nuoruutta palvova, ja hänen tapansa puhutella isäänsä ”jäbäksi” on rasittavaa. Ihmissuhdehommat ”pojat” ovat ulkoistaneet nettiin, ja ainakin Mickeyllä on käynyt flaksi korealaisen böönan kanssa niin, että tämä jo lähettää Suomeen ruokareseptejä. Timo taas kannustaa ”jäbää” käymään treffeillä vanhan maailman IRL-tyyliin. Kaukoa eivät pahemmin lämmitä tuntemansa leskirouvat, vaan hänen sydämensä kaihoaa kesään 1959 Hietaniemen hautausmaalla ja maagisiin hetkiin Saima Harmajan haudan kupeessa.

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuusaiheisista teoksistaan, ja Kaukorakkaus on jo viides teos, joka kertoo helsinkiläisistä ikäihmisistä. Tätä edeltävä teos, Iloinen leski, kertoi seitsemänkymppisten uudesta teini-iästä kaoottisen railakkaalla tyylillä. Kirjassa ryypättiin ja kiroiltiin runsaasti, ja se sai kirjavan vastaanoton. Kaukorakkaudessa Kaukolla ei ole alkavaa alkoholiongelmaa, vaikka hän käy uskoutumassa sydänsuruistaan ”kerhotapaamisissa” ystävänsä Kyöstin kanssa Suopean Säynävän pubissa. Sen sijaan hän on joutunut eroon vaimostaan Pirkosta tämän viimeisillä metreillä varsin traagisella tavalla, ja kärsii ajoittaisista sekavuustiloista, joita ihanan Liisan muisteleminen ei helpota, pikemminkin pahentaa.

Nauroin eniten Kaukon perhekuvioille, eli kolmen miehen erikoiselle asumisjärjestelylle, jossa toki oli myös taloudellista hyväksikäyttöä. Toisaalta Kaukon tyyppinen, säntillinen virkamies, entinen Tilastokeskuksen ATK-päällikkö, tarvitsee ympärilleen rutiineja, ja yhteisasuminen pitää häntä nykyelämänmenon syrjässä kiinni. Myös Kaukon muistelmat ATK:n läpiviemisestä suomalaisessa työelämässä ovat herkullisia. Kuinka hän sitten nykyteknologiaa käyttäen pääsee ihanan Liisansa jäljille on toinen tarina, eikä hän siinä onnistu ilman häntä nokkelampien leskinaisten apua.

Minusta tämä oli vahvempi romaani kuin Iloinen leski, mutta ei vienyt minua aivan Ehtoolehto-sarjan aiheuttamaan hurmostilaan. Yhteiskunnallinen kommentääri omaishoitajien asemasta hoitokotien viidakossa oli osuvaa, mutta Pirkko-vaimon kohtalo jäi sivujuoneksi muun kohkaamisen keskellä. Kiinnostavimmat havainnot Lindgren tekee kuitenkin nuoremman polven elämäntavasta ja suhteesta työhön. Niiden varjossa Kaukon elämäntarina tuntuu nostalgisen kunnolliselta. Pirkon hautajaisissa ehkä haudataan myös suomalaista yhtenäiskulttuuria, johon kuuluivat avioliitto, autolla ajaminen ja armeijan käynti.

Lindgrenin teoksissa on samantyyppistä toistoa kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjassa. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin faninsa, joita toisto ei harmita, vaan pikemminkin he nauttivat tietystä ennalta-arvattavuudesta. Itsekin olen fanittanut molempia kirjailijoita ja heidän tuotantojaan, mutta samalla olen pohtinut, kuinka pitkälle geriatrisella kirjallisuudella voi yksi kirjailija ratsastaa. Tosin painettujen kirjojen markkinoilla eläkeläiset ovat ostovoimaisinta asiakaskuntaa, eikä ole ollenkaan huono asia, että on olemassa kirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat elämänsä ehtoossa. Kaukorakkaudessa vahvin ulottuvuus on kuitenkin sukupolvien välinen dialogi, ja toivon, että se herättää nuorempienkin lukijoiden kiinnostuksen vaikka taloudellisten realiteettien ja vinksahtaneen huoltosuhteen näkökulmasta.

Ihmisten näkemisestä lumihiutaleina

Teos: Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. (Gummerus, 2019)

Käännös: Sanna Manninen

Nina Lykken romaani pomppasi eteeni somen feedissä, ja ensimmäinen kysymys oli, onko kerran tuntemani tanskalaisproffa edennyt urallaan kirjailijaksi. Olin siis 90-luvulla naistutkimuksen professori Lykken kursseilla, eikä oletus hänen siirtymisestään fiktion puolelle ollut kovin kaukaa haettua, koska hän oli suuri feministisen scifin fani ja muutenkin kirjallisuusorientoitunut tyyppi. Mutta ei, professorilla on itseään nuorempi norjalainen kaima, joka on julkaissut vain fiktiota. Myös professori Lykken julkaisuja suosittelen, sillä hän on omassa genressään varsin vetävä kirjoittaja.

Romaani sijoittuu tämän päivän Osloon, jossa perheet viettävät kotisohvillaan viini ja sushi-iltoja joka viikonloppu. Ingridillä ja Janilla on hulppea omakotitalo kaupungin paremmalla puolella, ja kaksi aikuista poikaa, joilla ei ole kiirettä muuttaa pois mamman sushibuffetista. Pojat on kasvatettu vapaimmalla mahdollisella sapluunalla, ja tämän vuoksi he eivät vielä parikymppisinä osaa raivata kakkatahraisia kalsareitaan piiloon vieraiden katseilta. Ingrid opettaa äidinkieltä lukiossa ja Jan on edennyt yksikön johtajaksi ministeriössä. Avioliitto ei ole täysin karilla, vaikka kummallakin puolisolla ilmaantuu uupumusta, huonotuulisuutta ja masentuneisuutta.

Janin uskottomuus yllättää Ingridin ”puskasta”, ja kauan suhdetta on jatkunutkin ennen kuin se paljastuu. Työpaikan nuorempi Hanne on liikkeellä tosi tarkoituksella, vakavammin kuin Jan itse, joka tuntuu etsivän lähinnä seksiseuraa henkisessä tyhjyydessään. Hanne haluaisi perheen, eikä sopivia isäkandidaatteja tule eteen, vaikka hän metsästää kaupungin yössä, enimmäkseen yksin. Omalla tahollaan Hanne on sidottu vanhempiensa sunnuntaipäivällisiin, jonne hän ilmaantuu vahvassa lääkepöllyssä. Häntä ahdistaa sellainen tulevaisuus, jossa hän toimisi enenevässä määrin äitinsä seuraneitinä eläkeläisten pakettimatkoilla, kuten jo käy kaksikon yhteisellä matkalla Ranskan Provenceen.

Yhteiskuntasatiiria kirjassa on suhteessa norjalaiseen hyvinvointiin, joka tämän teoksen hahmojen elämässä on saavuttanut saturaatiopisteen. Ingrid näkee tulevaisuuden vielä näköalattomampana oppilaillaan kuin itsellään: nuoret ovat työuupuneita jo lukiolaisina, ja heitä turrutetaan lääkkeillä ja moninaisilla diagnooseilla. Opettajan työ koostuu enemmän terapiapalveluista kuin opettamisesta, ja vapaa-aika kuluu nuorten vanhempien palvelemisessa viestien välityksellä. Koulusta on tulossa trendikäs oppimiskeskus, jossa nuorille tarjotaan auliisti uraohjausta Personal Learning Coachin välityksellä. Heitä kohdellaan erityisinä lumihiutaleina, mutta samalla kannustetaan seuraamaan samoja tositeeveeohjelmia, Temptation Islandeja, sushilautastensa äärellä.

Parasta komiikkaa tarinaan tarjosivat Marianne ja Steinar, perheystävät, joiden mökillä käynti kuuluu pariskunnan rutiineihin. Marianne on ikuinen opiskelija, jolla on kolme maisterintutkintoa, mutta ei ole koskaan kyennyt käymään palkkatöissä, ja hän dominoi nössöä miestään ilmiömäisesti. Mökkiviikonloppujen aikana Steinar lähentelee Ingridiä vahvassa humalassa, mutta tämäkin kuuluu pariskunnan keskinäiseen käsikirjoitukseen. Sekä Ingridillä että Janilla kestää vuosikausia irtaantua toksisesta ystävyydestä, mikä Ingridillä jatkuu vielä eronkin jälkeen. Tavallaan hän on nauttinut pikkupiian roolista Jomfrulandin mökillä, jota hän ei itse omista, mutta jossain vaiheessa ystävyyden mitta tulee täyteen.

Kirjan erodraama ei tuonut mitään uutta ymmärrykseeni parisuhteista, mutta Ingridin uusi elämä tuntui houkuttelevalta. Janin hahmon suhteen en nähnyt kehityskelpoisuutta, vaan hän on tyyppi, joka rypee syyllisyydessään myös uudessa parisuhteessa. Ylipäänsä kirjan miesten jatkuva tilityksen tarve oli rasittavaa, mutta heidän terapian tarpeensa on myös kansantaloutta virkistävää. Toisaalta Jan on ministeriön yksikön päällikkönä muiden palvelija, joka stressaa työpaikan keittiön tiskikoneen tyhjennyksestä. Työelämään liittyvät oivallukset ja arkiset välähdykset olivatkin kiinnostavampia kuin henkilöiden yksityiselämän kipuilu.

Ingridin suvun juutalaisista juurista olisin halunnut tietää enemmänkin, mutta historiaa teokseen mahtui vain hyppysellinen. Historiallista toki on jo se, että viisikymppinen kertoja kaipaa aikaan, jolloin kaikki söivät samaa kotiruokaa. Nykypäivää taas huokuu nuorempi opettajakollega, joka pesee vaatteensa pesupähkinöillä 30 asteessa ekologisista syistä ja levittää ympärilleen sienimäistä hajua.

Lykken teksti on pisteliään terävää, ja hän sivaltaa kaikkia hahmoja joka suunnasta tasapuolisesti. Se Norja, jota hän kuvaa, ei houkuttele ainutlaatuisuudellaan, vaan kuvastaa yhteiskuntaa, joka ei enää kehity, koska hyvinvoinnissa on päästy siihen pisteeseen saakka, missä kenenkään ei tarvitse ponnistella elantonsa vuoksi. Toki tässä esitetty opettajan työ on astetta vaativampaa kuin ministeriön suojatyö, joka vaikuttaa lähinnä isojen lasten tarhalta. Hermoromahdukset, pitkät sairaslomat ja voimien kerääminen kuuluvat kirjan arkeen ja ajan henkeen, ja keskiluokkaisten korkeakoulutettujen elämä tuntuu muutenkin puhtaalta oman navan tuijottamiselta.

Oli kiinnostavaa lukea tämä teos ja Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo peräkkäin. Suomalainen yhteiskunta paisuvine leipäjonoineen tuntuu aika erilaiselta verrattuna Norjaan, varsinkin, kun leipäjonoistamme löytyy entistä enemmän korkeasti koulutettuja köyhiä. Ainakaan emme voi puhua yhteispohjoismaisesta elämäntavasta tai arvoista, ja Suomen valuminen kohti itäeurooppalaista todellisuutta tuntuu päivä päivältä selvemmältä. Tämä teos ei kuitenkaan saanut minua innostumaan leipäpuun etsimisestä Norjasta, sillä luultavasti joutuisin siellä vuoden sisällä pitkälle sairaslomalle samalla tavalla kuin natiivit.

Lähiön nielulla ei ole pohjaa

Teos: Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (LIKE, 2019)

Kun aloitin tätä blogia, minulla oli menossa lähiöromanttinen kausi elämässäni, ja siksi yksi sen temaattinen kategoria on ”Lähiömaisema”. Itse olen asunut hyvissä ja pahoissa lähiöissä suurimman osan elämääni. Millainen alue sitten luokitellaan lähiöksi, siitä voidaan vetää köyttä maailman tappiin saakka. Suosikkilähiöni ovat oman tulkintani mukaan kaupunginosia, koska niistä on ollut kävelymatka kaupungin keskustaan. Silti esimerkiksi tämänhetkinen asuinpaikkani Nekala luokitellaan lähiöksi siksi, että täällä on klassiset lähiön ongelmat. Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta se ei taas muistuta lähiötä lainkaan: kerrostalojen keskittymiä ei ole monia, ja ongelmaisimmat rykelmät koostuvat ulkoa päin idyllisen oloisista puutaloista.

Hanna-Riikka Kuisma ei nimeä Kerrostalo-romaaninsa fiktiivistä lähiötä, mutta kirjan alussa toteaa, että teoksen työnimi oli ”Määränpäänä Pori”. Kerrostaloa ei tarvitse lukea mikään tietty kaupunki mielessä, mutta sen henkilöistä kuvastuu maakunnan mentaliteetti. Se kertoo myös lähiöstä, joka sijaitsee todella kaukana kaupungin keskustasta, ja tällaisia lähiöitä on juuri Porissa. Kirjan hahmot eivät puhu mitään murretta, eivätkä viittaa puheissaan tiettyihin paikkoihin, jotka lukija voisi tunnistaa. Näin kirjoittamisen strategia on erilainen kuin esimerkiksi Noora Vallinkosken romaanissa Perno Mega City (2018), joka kartoittaa turkulaislähiön lähihistoriaa uskollisen seikkaperäisesti. Muuten yhtymäkohtia näiden kahden teoksen välillä on monia, vaikka ajankohta on eri. Kuisma ja Wallinkoski ovat myös samaa ikäluokkaa, nyt nelikymppisiä 90-luvun laman lapsia, joilla mahdollisesti molemmilla on omakohtaista kokemusta ilmiöistä, joista kirjoittavat.

Kirjaa markkinoidaan dystopiana, mutta itse koin dystooppisen säikeen liian ohueksi. Teos sijoittuu tähän päivään, ja dystooppista siinä on vuokrataloyhtiöiden uudet omistussuhteet, ja niiden mahdollistamat kusetukset, jotka ajavat heikoimmassa asemassa olevia päihde- ja mielenterveyskuntoutujia kodittomiksi. Kirjan lähiön betonikompleksi käy läpi suurta remonttia ja osaa asunnoista kaupitellaan omistusasuntoina. Oviin on asennettu älylukot, joiden kautta asukkaiden liikkeitä on helpompi seurata. Betonihirviö on rakennettu niin, että taloista ja rapuista toisiin pääsee liikkumaan tunneleiden ja siltojen kautta, ja viimeiseksi veroparatiisigrynderi on rakennuttanut alueelle aidan, joka suojelee asukkaita kodittomilta tunkeutujilta. Kuitenkin kirjassa kuvattu kehitys on tuttua jo monessa muussa Euroopan maassa, joten on ehkä vain ajan kysymys, että näin käy myös Suomessa. Köyhimmistä köyhimpien asumisesta maksimaalisen hyödyn välistäveto on tuttua niin Latinalaisen Amerikan slummeissa kuin Lontoossa, jossa on jo erikseen rikkaiden ja köyhien leikkikenttiä.

Ostarin läheisyydessä on kaksi toria, joista kakkostoria pelkäävät kaikki, myös arimmat nistit. Alko on asukkaiden harmiksi kadonnut jo aikoja sitten, mutta siitä huolimatta kotibileiden suosio on kasvussa, ja hurjimmista niistä mummot ja lapsenlapset vetävät yhteisiä aineita. Jotkut yksinhuoltajaäideistä hankkivat lisätuloja ottamalla öisiä miesvieraita lähirapuista. Sukupuoliroolit ja -stereotypiat ovat syvään juurtuneita, ja harvinaisen karuja ne ovat päihdeporukoissa, joissa nainen keittää aina kahvit, olipa missä kunnossa tahansa.

En olisi osannut hahmottaa Jessicaa teoksen avainhenkilöksi, ellei sitä olisi kirjan takakannessa minulle kerrottu. Romaani on yhteisöllinen kudelma, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Henkilöhahmoja on kymmeniä, eikä täysissä hengen- ja sielunvoimissa olevia hahmoja ole helppo löytää. Reino ja Marketta ovat eläkeläispariskunta, jotka ovat asuneet samassa asunnossa lähiön perustamisesta saakka, eikä heillä ole akuuttia päihdeongelmaa. He edustavat sellaista ”vanhaa koulua”, jota on etsittävä lähiöstä täikammalla.

Tämä oli koukuttavaa tekstiä, jonka luin kahdelta istumalta, vaikka sisällöllisesti hitaampi omaksuminen olisi ollut kannatettavaa. Suruja ja murheita teoksessa on niin paljon, että niiden alle voi herkkä lukija vajota. Löysin itse huumorin pilkahduksen kristillisestä teemasta, eli kahdesta kilpailevasta jeesuskahvilasta, Saken Sanasta ja Jumalan Viinistä, joiden pitäjillä oli selkeitä eturistiriitoja. Saken Sanaan ei saa mennä päihtyneenä, kun taas hurmoksellisempi Jumalan Viini vastaanottaa kaikki eksyneet lampaat. Sakke ei luota itseään nuorempaan Eeliin, jonka sielunhoidollisissa menetelmissä on palaneen käryä. Olen itsekin yrittänyt julkaista romaanin tästä aihepiiristä, ja sain huokaista helpotuksesta: Kuisma ei onneksi tyhjennä pakkaa, vaan kirjan pääpaino on muualla kuin kristillisessä leivänjaossa.

Nuorten aikuisten näkökulma on kirjassa vahvin, eivätkä kaikki hahmot ole yhteiskunnan tuista riippuvaisia. Ossi pärjää hyvin huoltomiehenä, kunnes joku käräyttää hänet työnantajalle äärioikeistolaisesta aktivismista. Vanessa menestyy bikini fitness-kisoissa, vaikka sortuu välillä sekakäyttöön ja sammuu suihkuun aiheuttaen massiivisen vesivahingon. Omistusasuntojen Jonna onnistuu elämään töissä käyvän bemariporvarimiehensä siivellä, mutta pariskunnan seksi ei suju senkään jälkeen, kun vaimo on laihduttanut viisikymmentä kiloa. Varsinkin naiset kasvavat miellyttämään miehiä, ja mittaavat arvoaan ainoastaan ulkonäöllisin kriteerein.

Kuisma on minulle ennen tuntematon kirjailija, vaikka tämä on jo hänen kuudes romaaninsa. Aiemmissa teoksissa näyttää olevan varsinkin mielenterveyden teema enemmän framilla kuin tässä; tässä keskiöön nousee päihderiippuvuuden koko kirjo, ja pitkät viikonloput, jotka usein eskaloituvat verisiin näytöksiin. ”Alibi-koti”-ulottuvuutta kirjassa on runsaasti, mutta Kuisma ei nouse hahmojensa yläpuolelle moralisoimaan tai arvioimaan heidän elämänvalintojaan. Hyllyissä ei ole kirjoja, vaan parhaimmillaan koriste-esineitä, mutta usein myös bongeja ja ruiskuja. Huumeläävän estetiikka on universaalia, eikä siihen oikein ole löydettävissä paikallisia mausteita.

Eniten koin sympatiaa nuorta Keijoa kohtaan, joka keksii alkaa tutkia taloyhtiönsä outoja koplauksia darknetin välityksellä. Keijon yliopisto-opinnot ovat keskeytyneet mielenterveydellisistä syistä, mutta sujuvasti hän lukee Foucaultia ”Tarkkaile ja rankaise”-teokseen täydellisesti soveltuvassa maisemassa. Hän vierailee usein isovanhemmillaan Reinolla ja Marketalla, jotka osaavat jo varata kauramaitoa hänen kahviaan varten. Suurimmalla osalla lähiön nuorista taas ei ole piirunkaan verran kiinnostusta ilmastonmuutosta, tai mitään muuta kysymystä kohtaan, joka ei liity heidän seuraavaan päihdeannokseensa, panoonsa tai Louis Vuittonin feikkikopioihin. Ehkä kirjassa eniten ahdisti tämä näköalattomuus, jonka toivon olevan kirjailijan liioittelua.

Kerrostalo tuskin on kirja, johon lukijan on helppo rakastua, mutta se kutsuu lukijansa maailmoihin, joissa kaikki eivät ole käyneet. Ja vaikka lukija asuisikin kaupunkinsa pahamaineisimmassa lähiössä, silti niiden sisällä on taskuja, joihin kaikki eivät näe. Kurjuuden runsaus teoksessa on varmasti harkittua, mutta pyrkimys (inho)realismiin voi myös käännyttää osan lukijoista. Kirjassa ei ole yhtään kepeää sivua, ja siinä on vain vähän suvantokohtia, mutta ainakaan Kuismaa ei voi syyttää liiasta viihteellisyydestä, kaupallisuudesta tai höttöisten unelmien ruokkimisesta. Romaani on läpikotaisen yhteiskunnallinen, ja toivon mukaan kiinnostavia poliittisia keskusteluja ruokkiva. Voidaanko tällainen asumishelvetti estää kansalaisten aktiivisilla teoilla oli se kysymys, joka jäi muhimaan mieleeni painostavana.