Kunnialliset kumpparit porstuassa

Teos: Essi Ihonen: Ainoa taivas (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Aino on 17-vuotias lukiolainen, perheensä kuopus, joka on juuri kihlautunut sulhasensa Armon kanssa. Vanhemmat sisarukset ovat jo naimisissa, mutta kuopuksen kapiokirstusta uupuu vielä lakanoita. Perheen isä suree sitä, ettei heille ole siunaantunut kuin kolme lasta. Kotona on aina ollut liian hiljaista, sillä paljon muuta viihdykettä ei ole sallittu kuin virsien veisuu ja Raamatun luku.

Essi Ihosen nuortenromaani kertoo esikoislestadiolaisista nuorista, joiden lähitulevaisuus on seurakunnan vanhimpien mukaan Jumalan käsikirjoittama. Jumala huolehtii omistaan niin, ettei tyttöjä kannusteta opiskelemaan, ei ainakaan lukion jälkeen. Aino haaveilee opettajan opinnoista yliopistossa, mutta tuo päätös ei ole hänen omansa, jos hän aikoo pysyä seurakunnan sisäpiirissä. Armo ei ehkä hyväksyisi ehkäisyä, eikä sitä ainakaan hyväksy hänen ankara, Jumalaa pelkäävä isänsä, joka on jo alkanut salaa junailla tyttärensä tulevaisuutta Armon kanssa, koska lihassa heikkoon tyttäreen ei ole luottaminen samalla tavalla kuin vävyehdokkaaseen.

Kirjan tapahtumahorisontti on ehkä viime vuosikymmenellä tai tällä, kuitenkin kännyköiden aikana, jolloin nuoret voivat jo kommunikoida omien puhelimiensa välityksellä. Tavallaan teoksen aika-akseli on melkein ajaton, koska uskonyhteisössä eletään perinteisessä, vanhahtavassa maailmassa, jossa sukulaisia kätellään vierailuilla ja jonne populaarikulttuurin saasta ei ulotu. Tässä teoksessa ei edes faniteta Petri Laaksosta tai isänmaallisia marsseja, kuten tehdään Suvi Ratisen teoksessa Matkaystävä. Toki Ainolla on kouluminä, joka eroaa seurakuntaminästä, mutta yhteisön painostuksesta hän letittää hiuksensa ja käyttää maanläheisiä sävyjä ja pitkiä hameita myös koulussa.

Kun Aino jää kiinni kihlattunsa suutelemisesta kesämökkireissulla ja isä alkaa puuhata häiden aikaistamista tämän hairahduksen lopputulemana, tyttö haistaa suunnitelmissa palaneen käryä. Lopulta käy ilmi, että vanhemmilla on Jumalasta irrallisia syitä lähettää kuopuksensa miehelään mahdollisimman pian. Vuotta vanhempi sisko Suvi on jo raskaana, ja Ainoa alkaa ahdistaa tämä väistämätön suunnitelma, jossa hänen omaa tahtoaan ei kunnioiteta. Yhteisöstä irtaantumisen tarina on uskottavan realistinen, eikä kirjassa ole turhia rönsyjä. Toisaalta teoksen arki tuntuu armottoman ankealta, ja nuortenkirjaksi vakava sävy voi karkottaa ainakin sellaisia lukijoita, joilla ei ole omakohtaista kokemusta kasvamisesta tämän tyyppisissä yhteisöissä.

Perheen omaa kulttuuria edustavat kumisaappaat perheen porstuassa, jotka ovat isännän kotiintulon merkki. Ainon isälle miehen paikka perheen päänä on järkkymätön, ja samalla saviset saappaat symboloivat avioliiton pyhyyttä. Ennen papin aamenta ei kunniallisen naisen eteisestä löydy miehen saappaita, ja suhde susipareihin on kategorisen tuomitseva. Hieman aloin jo teoksen loppua kohti kyllästyä tähän yksioikoiseen kotimoosekseen, jolta ei löytynyt edes nuoruuden paheita.

Viime aikoina lukemani, muut uusimmat lestadiolaisuutta käsittelevät teokset (Suvi Ratinen, Katja Kärki) ovat olleet räväkämpiä ja humoristisempia, mutta ne ovat aikuisille suunnattuja, historiallisempia teoksia. Ihosen romaani on kirjoitettu niin, että nuori lukija tavoittaa uskonyhteisön mentaliteetin, vaikka ei tietäisi siitä etukäteen mitään. Kirjan aika-akseli on vajaan vuoden mittainen, eikä henkilöhahmoja ole loputtomiin. Ihonen ei ole myöskään halunnut juurruttaa tarinaansa millekään paikkakunnalle tai maakuntaan, kun taas Ratisen ja Kärjen romaaneissa paikallishistorialla oli keskeinen rooli. Onneksi teokset eivät olekaan samasta muotista veistettyjä, vaan ne tarjoavat erilaisia tulokulmia aiheeseen, joka tätä nykyä järisyttää lestadiolaisyhteisöjä sisältä päin.

Varsinkin Ihosen teoksen yhteydessä koin, että teksti voisi hyvin auttaa sekä yhteisöstä poistuvia että siihen jääneitä nuoria ymmärtämään toistensa motiiveja. Eronteko ei tässä ole niin dramaattista, että puheyhteys sukulaisten välillä olisi tyrehtynyt.

Essi Ihonen ei 31-vuotiaana esikoiskirjailijana ole iällä pilattu, ja hänen asemansa lestadiolaistaustaisena nuortenkirjailijana on uskottava siksi, että hän kirjoittaa osittain yhteisön sisältä päin. Luin haastatteluista, että hän on jo parikymppisestä saakka kirjoittanut vakavalla mielellä, ja että hänellä on myös muita aihepiirejä työn alla kuin nuorten lestadiolaisten identiteettikipuilu. Todella mielelläni lukisin häneltä lisää niin nuorten- kuin aikuistenromaaneja, ja uskon, että hänellä riittää kykyä kirjoittaa yhtä vakuuttavasti myös vähemmän omakohtaisista teemoista.

Äänikirjasta vielä sen verran, että tämä oli yksi miellyttävimpiä kuuntelukokemuksia BookBeat-kokeiluni aikana. Ihosen kieli oli sopivan hengittävää kuunneltavaksi, lukija Anni Kajos ei sortunut ylinäyttelemiseen ja teksti oli sopivan mittainen (alle 6 tuntia) pariin sessioon. Ylipäänsä äänikirjoissa pidän kipurajana 6-8 tuntia, ja teoksen pitää olla todella vangitseva, jotta tästedes viitsin edes yrittää pidempää rupeamaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s