Pala Punjabia Singaporessa

Teos: Balli Kaur Jaswal: Inheritance (Epigram Books, 2013)

Äänikirjan lukija: Eugene Yip

BookBeat-kokeiluni loppui eilen, mutta otin sen perään Storytelin kahden viikon kokeilujakson. Palveluissa on suunnilleen identtinen tarjonta, mutta Storytel näyttää olevan enemmän profiloitunut äänikirjoihin kuin BookBeat. Englanninkielisten kirjojen tarjonta on molemmissa eklektistä, eikä varsinkaan etsimiäni afrikkalaisia ja aasialaisia kirjailijoita pahemmin noilla foorumeilla näy. Romanttista ja eroottista bulkkikirjallisuutta on tarjolla runsaasti, mutta jos oikein penkoo, voi löytää erikoisempia helmiä.

Balli Kaur Jaswal on singaporelainen kirjailija, jonka juuret ovat Intian Punjabissa. Diasporakirjallisuus on hänen rakkautensa kohde, onhan hän itsekin asunut elämänsä aikana kolmella mantereella. Silti hänen teoksissaan tuntuu olevan vahvoja intialaisia hahmoja, varsinkin sikhejä. Inheritance on hänen esikoisteoksensa, jonka jälkeen hän on julkaissut neljä muuta teosta. Olenkin jo aiemmin ollut aikeissa lukea häneltä teoksen Erotic Tales for Punjabi Widows (2017) , mutta olen iloinen, että löysin nyt tämän singaporelaiskertomuksen maahaastettani varten, koska intialaista ja Intiaan sijoittuvaa kirjallisuutta on huomattavasti helpompi löytää (ja Intia-rastin olen jo suorittanut).

Tarina sijoittuu 1970-90-luvuille, ja kertoo ensimmäisen sukupolven siirtolaisesta, leskimies Harbeerista ja tämän kolmesta lapsesta, jotka ovat kasvaneet kurissa ja nuhteessa kunnianhimoisen poliisi-isänsä komennuksessa. Jossain vaiheessa keskimmäisen lapsen Narainin on aika astua armeijan palvelukseen, mutta poika erotetaan komppaniastaan homoseksuaalisuusepäilyksen vuoksi. Tämä on musertava tappio Harbeerille, mutta selviytyäkseen kasvojen menetyksestä hän lähettää pojan opiskelemaan insinööriksi Yhdysvaltojen Ohioon. Hänen mukaansa Amerikka voi kitkeä pojasta pois naismaisen käytöksen, ja hän seuraa pojan opintoja ulkomailla yhtä neuroottisesti kuin teki kotimaassa.

Isän huolet eivät lopu tähän, vaan perheen kuopus, tytär Amrit on vielä enemmän perään katsottava. Vaikka hän on poliisi, hän ei pysty pitämään tytärtä iltaisin kotona, vaan tällä on tapana karkailla suurkaupungin yöelämään jo 15-vuotiaana. Lyhyen karkaamisen jälkeen tytär on selvästi muuttunut, ja koulumenestys lopahtaa. Perheellä ei ole tukiverkostoa, ja isälle on tärkeämpää oman maineensa varjeleminen kuin avun hakeminen tyttärelleen. Amrit pakenee hajoavaa mieltään alkoholiin, mutta häntä siedetään, koska hänelle ei ole olemassa muutakaan paikkaa kuin koti.

Perheen esikoispoika Gurdew on ainoa, joka on onnistunut miellyttämään isäänsä perustamalla normaalin perheen sikhivaimon kanssa. Gurdew osallistuu sikhiyhteisön tapahtumiin useammin kuin isänsä, ja onnistuu tyttäriensä kasvatushaasteessa paremmin yhteisön normien mukaan. Tyttäret on saatu suurella vaivalla Sacred Heart-kouluun, jonne on toivoton jono ja jonka status on ensiluokkainen.

Jaswal kuvaa singaporelaisen yhteiskunnan kehitystä, muun muassa sosiaalisia asuntoprojekteja. Alussa Harbeerin kunniaan kuuluu asuminen brittiarmeijan jälkeen jättämässä bungalow’ssa, mutta jossain vaiheessa perheen on muutettava kaupungin vuokrakasarmiin, jossa naapurien sosiaalinen kontrolli on korostunutta. Isä on abstraktilla tavalla kansallismielinen, ja uskoo saarivaltionsa kehitykseen, pitämällä samalla yhteyttä kotikyläänsä Punjabiin. Intialainen hän ei enää koe olevansa, mutta sikhi-identiteetti on edelleen vahva.

En muista, olisinko lukenut aiemmin teosta, jossa intialaistaustaisen naisen alkoholismia olisi kuvattu näin yksityiskohtaisesti. Aihe on suurempi tabu kuin mielenterveyden ongelmat, joiden kuvaaminen on myös luokkasidonnaista. Teoksen perhe kuuluu alempaan keskiluokkaan, jonka juuret ovat Punjabin maaseudulla – kulttuurissa, jossa ainoa keino hoitaa mieltä on rukoileminen ja yrttisekoitukset. Jossain vaiheessa Amrit saa äitipuolen, joka yrittää auttaa tätä itse valmistamillaan juomilla ja viemällä tämän hiuksia itse tehdyissä kääreissä paikalliseen gurdwaraan. Kuitenkin äidin kuolema tuntuu tässä perheessä suurimmalta tragedialta, sillä maahanmuuttotilanteessa heiltä puuttuu tyypillinen suvun turvaverkosto. Singaporelainen yhteiskunta ei vaikuta kovin yhteisölliseltä, vaan sen ongelmissa on paljon samaa kuin vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa 60-70-lukujen maaltamuuton vaiheessa.

Jo kirjan alkuasetelmasta voi päätellä, ettei elämä tule kohtelemaan Amritia ja Narainia silkkihansikkain, mutta kumpi on suurempi rike suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, juoppous vai homous? Sikhiyhteisössä molemmat ovat paarioita naimattomuuden vuoksi, mutta Narain on suurempi uhka sen konservatiivisimmille jäsenille siksi, että hän osallistuu mielenosoituksiin erilaisten vähemmistöjen puolesta. Amrit taas ei ole kunnossa nousemaan barrikadeille minkään asian puolesta, mutta pelkkä juopottelu ei riitä syyksi tehtailla tästä rikosilmoituksia.

Amrit saa vihdoin bipolaarisuusdiagnoosin 1990-luvulla, ja tällöin sisarukset alkavat huomata isässään myös huolestuttavia piirteitä. Isä on koko leskeytensä aikana harrastanut pitkiä yksinpuheluita, tai kuvitteellisia dialogeja kuolleen vaimonsa kanssa, ja hänen kaappinsa ovat täynnä lähettämättömiä kirjeitä mitä kummallisimmille tahoille. Toki sisarukset pohtivat hulluuden periytymistä, mutta isä ja tytär eivät ainakaan ole identtisiä hulluudessaan. Kirjan nimi viittaa moniulotteisiin perimiin, mutta monella tapaa kirjan perheessä ainakin kulttuurisen perimän ketju katkeaa.

Singapore ei välttämättä ole helpompi maa mielenterveysongelmista kärsiville kuin Intia, ja kirjassa viitataan valtion organisoimaan parinvalintaohjelmaan, jonne ei varsinkaan oteta mukaan henkilöitä, joilla on taustalla vierailuja psykiatrisella klinikalla. Valtio haluaa korkeasti koulutettujen kansalaistensa pariutuvan ja lisääntyvän, mutta tyhmempiä ja sairaampia ei niin kannusteta rakkauteen.

Kielellisesti ja tyylillisesti romaani on historiallisen romaanin ”peruskauraa”, realistista kerrontaa, jossa on paljon dialogia. Singaporen ”singlish” nostaa päätään paikoitellen, mutta kirjan hahmoilla on pyrkimys puhua niin hyvää brittienglantia kuin mihin he kykenevät. Kaur Jaswal on elementissään monikulttuurisen yhteiskunnan hankauspintojen kuvaajana, ja hän valottaa myös ansiokkaasti Singaporen itsenäistymistä. Ainakin minulle tämä teos oli valtavan sivistävä, koska en ole pahemmin perehtynyt tuon maailmankolkan historiaan. Oletan myös, ettei kirjailija itse ole elänyt 1970-luvulla, mutta hän on perehtynyt ajan henkeen syvällisesti.

Intialaisten siirtolaisuuden kuvauksena romaani tuntui raikkaammalta kuin moni lukemani Pohjois-Amerikkaan sijoittuva teos. Sikhien yhteisöistä on olemassa vähemmän kuvauksia kuin hindujen ja muslimien, ja varsinkin naisnäkökulmasta teos oli kiinnostava cocktail kapinaa ja perinteiden kunnioitusta.

Maahaasteessa olen kohdassa 63/196: Singapore. Ja nyt, kun olen saanut ”pään auki” singaporelaiskirjallisuudessa, voin jo pienen Goodreads-turneen perusteella päätellä, että maan kirjallinen skene on lupaava.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s