Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

9 kommenttia artikkeliin ”Hashtag uskomassa

  1. Tämä on taas niitä kirjoja, jotka tulevat vastaan siellä sun täällä, mutta joihin sitten ei välttämättä tule kovin helposti tartuttua. Minut nimittäin saa usein kaikkoamaan juurikin uskonnon keskeinen rooli – jossain kohtaa tuli vissiin nuorena luettua niin paljon kyseisen teeman ympäriltä, ettei ole sen jälkeen houkuttanut.
    Samalla tavalla tosin kävi myös viime vuosisadan sodista kertovalle kirjallisuiudelle, jonka olen vähän niin kuin löytänyt uudestaan nuoremman poljen romaanien kautta. Ehkä pitäisi kokeilla.

  2. Olen asunut Oulussa jo yli 10 vuotta, opiskellut kirjallisuutta ja vetänyt melkein kuusi vuotta lukupiiriä, jossa on jopa ollut parin oululaisen teoksia, kuten Jaakko Markus Seppälän Lemen (ja kirjailija itse tuli vieraaksi lukupiiriimme ♥). En silti ole lukenut yhtään Vanhatalon teosta. En osaa sanoa, miksi hänen teoksensa ovat jääneet lukematta, tässä kyseisessä kirjassa ainakin uskonnon rooli on sellainen, joka ei minua lukijana puhuttele. Lukupiirikirjoistakin olen jättänyt vuosien mittaan lukematta vain muutaman, joista yksi oli Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (onneksi tuolloin minulla oli pari kaveria vuorottelemassa vetovastuusta, muutoin se olisi pitänyt lukea omista linjauksista huolimatta). Katja ketun Kätilössä en voinut käyttää samaa tekniikkaa, koska olen pari viime vuotta vetänyt lukupiiriä omillani.

  3. Minäkin pidin tästä kirjasta ja eniten juuri teatterimaailman kuvauksista. Yllättäen löysin lähdeluettelosta myös entisen nuorisoteatteriohjaajani nimen. En tiennyt, että hän oli kirjoittanut oppaan nuorten ilmaisutaitokerhoja varten. Ilmankos nousi omakohtaisia kokemuksia ja tunnemuistoja mieleen kirjaa lukiessa. Tämä oli ensimmäinen Vanhatalon kirja, jonka olen lukenut ja tällä perusteella voisin lukea lisääkin.

  4. Mua niin harmittaa, kun jouduin palauttamaan tämän kirjastoon lukemattomana! Vaikka uskonnollisista yhteisöistä on kirjoitettu viime vuosina monia kirjoja, tuntuu että niihin on aina löydetty jokin uusi, kiinnostava näkökulma. Edelleen lukulistalla, siis.

  5. Olen huomannut useita postauksia tästä kirjasta, mutta tämä oli ensimmäinen jonka luin ihan kunnolla. Saat kirjan kuulostamaan kiinnostavalta, joten taidan laittaa sen lukulistalle. Vaikkakin tuntuu, että lestadiolaisuuskiintiöni on jo täynnä, niin eiköhän tästäkin jokin uusi näkökulma löydy. Näin sanon myös Natsi-Saksaan sijoittuvista kirjoista, mutta aina vaan tartun uusiin ja jotakin uutta mielenkiintoista löytyy aina. Vanhatalo on kirjoittanut paljon, mutta olen lukenut häneltä vain Keskivaikean vuoden, josta kovasti pidin.

  6. Olen lukenut pari kirjaa Vanhatalolta (Gallup, Viittä vaille) eikä niistä kumpikaan ollut ns. minun kirjani. Vanhatalon uusimmat kirjat ovat kyllä saaneet blogikehuja ja olen alkanut miettimään, pitäsikö vielä kokeilla häneltä jotain. Tässä lukemassasi kirjassa minua kiinnostavat ainakin nuo teatterikuviot. Pulkkinen on eräs lempikirjailijoitani, joten häneen vertaaminen kyllä herätti uteliaisuuteni.

  7. Minuakaan ei kirja useimmiten houkuta, jos siinä uskonto-teema. Vaikka yhdistettäisiin teatteriin. Pauliina Vanhatalolta en ole lukenut mitään, mutta Veera Vaahteralta sentään yhden kirjan. Ei tämäkään oikein minun kirjaltani kuulosta; taidan olla ennakkoluuloinen.

  8. Pauliina Vanhatalon Toinen elämä -teoksen luettuani ajattelin blogata siitä, mutta en tiennyt, mitä sanoa. Kirjoittaminen oli toki hallussa, mutta mielenmaisema kovin kaukainen, joten muiden kirjojen lukeminen ei kiinnostanut.
    Mutta teatterin maailma on lähellä sydäntä ja tuttavapiirissä näyttelijöitä. Saatan siis antaa tälle teokselle mahdollisuuden, kiitos sinun kirjoituksesi.

  9. Kiitos vinkistä! Äänikirjaa etsiessäni tätäkin pyörittelin, mutta jätin ostamatta, koska viime aikoina olen tuntenut pientä puutumista uskonnolliseen teemaan. Mutta kirjoitit kyllä tästä niin kiinnostavasti, että otan uudelleen harkintaan. Teatterielämä kiinnostaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s