Rockstar Recovery on pop

Teos: Matti Rämö: Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan (Minerva, 2014)

Kuten aiemmassa postauksessa enteilin, jatkoin Matti Rämön pyöräseikkailujen lukua putkeen. Sarjan kuudennessa osassa Rämö pyöräilee yksin Sierra Nevadan vuoristossa Andalusiassa ja Marokossa kuumimpien kesähelteiden kurimuksessa. Matkan vuonna mies ehtii täyttää 50 vuotta ja potee nostalgiaa nuoruuden reissujaan kohtaan. Hän kokee Andalusian maisemat kovin samansuuntaisiksi kuin Sisilian ja Kalabrian, joissa hän asui nuorena miehenä pari vuotta hanttihommia tehden. Myös Marokossa hän on reissannut aiemmin, joten aivan uuden maaperän valloituksesta tässä reissussa ei ole kyse.

Sierra Nevada ottaa kovakuntoisenkin pyöräilijän voimille, ja välillä hän tekee vain 15 kilometrin matkapäiviä. Tahti kiihtyy Marokon puolella, jossa helle ei tunnu yhtä painostavalta kuin Espanjassa. Marokko vaikuttaakin varsin monipuoliselta pyöräilymaalta, ja siellä pyöräilijöitä arvostetaan enemmän kuin Espanjassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu YLE:n ruokalan kokin Azizin isän kotona Fesin historiallisessa kaupungissa, jossa Matti lepuuttaa jalkojaan kolmen päivän ajan. Maailma on pieni, ja pari muutakin marokkolaista matkan varrella muistelevat suomalaisia tyttöystäviään.

Marokossa Matti yöpyy enimmäkseen neljän seinän sisällä yhtä telttayötä lukuunottamatta. Hän kirjaa ylös päiväbudjettejaan, ja matkailu Marokon puolella voi hyvin jäädä alle 20 euron hintaiseksi. Espanjan puolella hinnat vaihtelevat suuresti, vaikka hän telttailee siellä enemmän. Pysähdys Gibratarilla tuo reissuun kolonialistista eksotiikkaa, ja se on ainoa paikka, jossa kohdataan klassista känniörvellystä brittien ja australialaisten taholta.

Matti Rämö on ilmeisesti itse absolutisti, tai ei ainakaan raportoi alkoholin käytöstään. Paikoitellen miehen askeettinen elämäntapa jopa ärsyttää, sillä tässäkin teoksessa (kuten äsken lukemassani Suomi-kirjassa) hänen ruokavalionsa on pitkälti tomaattipainotteista. Marokon puolella matkaeväissä korostuu ranskalainen Naurava Lehmä-juusto, joka on usein ainoa saatavilla oleva maitotuote kyläkaupoissa. Nämä eivät ole kulinaristisia teoksia, mikä johtunee pyöräilyn aiheuttamista reunaehdoista: raskaita aterioita ei voi nauttia, mikäli haluaa päästä päivän aikana perille.

Kirjassa on hauskaa arkista huumoria, kuten energiajuomien nimien tutkiskelua. Espanjan puolella suosikkijuomaksi nousee Rockstar Recovery, joka kuulostaa ihan krapulalääkkeeltä. Marokon puolella myydään lähinnä Power Horse-juomaa. Toki minttutee maistuu paikalliseen tapaan, mutta joissain tienvarsikuppiloissa se jopa loppuu päivän aikana kesken, koska sitä tehdään vain tuoreista, vasta kerätyistä lehdistä.

Kirjaan mahtuu myös ripaus hengellisyyttä, sillä Matti harjoittaa panteististä uskoaan muun muassa sanomalla illalla kiitollisuusrukouksiaan. Keskustelua aiheesta tulee jopa Marokon tullissa paluumatkalla, sillä huumetiedustelujen lisäksi tullimies haluaa tietää miehen uskonnollisesta taustasta. Kirjasta välittyy kiitollisuus elämälle, ja viiskymppisen miehen välitilintarkastuksen tarve.

Tässä teoksessa ei ollut minulle yhtään tuttua paikkakuntaa, sillä en ole käynyt Espanjassa enkä Marokossa. Eniten olen lukenut Alhambran mystiikasta ja al-Andalusin muslimisivilisaatiosta, jota kirjassa kerrattiin myös runsaanpuolisesti. Tämä teos toimii tarkempana matkaoppaana kuin äsken lukemani Suomi-teos, jossa asioita ei selitetä perinpohjaisesti suomalaisille lukijoille. Varmasti myös muut matkailijat kuin pyöräilijät voivat löytää kirjan kautta oivia off the beaten track-kohteita ja varsinkin säästövinkkejä.

Innostuin enemmän Marokon puolisesta elämäntavasta, kun taas osa Espanjan paikkakunnista tuntuivat kesä-heinäkuun helteissä jopa tunkkaisilta. Sierra Nevadan valloituksesta en ollut lukijana liekeissä, eikä tuosta reissusta noussut suurta kademieltä. Myöskään en vielä vakuuttunut telttailun iloista villissä luonnossa, mutta ehkä oivallus tapahtuu, jos luen läpi koko tämän sarjan.

Mainokset

Vertailevaa mansikkatutkimusta Suomessa

Teos: Matti Rämö: Polkupyörällä Napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. (Minerva, 2019)

Millaista on elämä, kun pyöräilykuume puree kunnolla? Tästä kertoo YLE:n toimittaja Matti Rämö, joka on julkaissut jo yhdeksän pyöräilyaiheista matkakirjaa läheltä ja kaukaa. Aloitin teoksiin tutustumisen uusimmasta, eli teoksesta Polkupyörällä Napapiirille, joka kertoo parisuhdepyöräilyn eduista verrattuna yksinäiseen pyöräilyyn.

Rämön elämään tuli muutama vuosi sitten pyöräilykuvioista puoliso Eeva, joka hänkin harrastaa pitkiä pyöräretkiä, mutta ei samalla intensiteetillä kuin Rämö. Vuonna 2018 tehdyllä kesämatkalla pariskunta päätyi kompromissiin: Eeva liittyisi miehensä matkaan vasta Lapin Simossa ja pysyisi mukana vain noin viikon ajan Napapiiriä valloittaen. Matti taas ajoi edestakaisen matkan Helsingistä Lappiin yksin, pyrkien löytämään kaksi vaihtoehtoista reittiä.

Vaikka olisin huippukunnossa, minulta jäisi tämä matka tekemättä, koska en pysty sietämään itikoita, enkä siis telttamajoittumaan Suomen luonnossa kesäisin kuin ehkä ison kaupungin puistossa. Siksi kirjaa oli ilo lukea, koska se vei minut paikkoihin, jonne en todennäköisesti koskaan päädy. Teos oli loistava yhdistelmä tuttua ja vierasta, sillä olen toisaalta viettänyt aikaa monella siinä mainitulla välisuomalaisella paikkakunnalla.

Teoksessa käydään myös mökkipaikkakunnallamme Kangasniemellä, jossa Rämö havainnoi S-marketin kosmopoliittia monikielisyyttä, vierailee Kutemajärven talouskaupassa ja muistelee taannoisia seksifestivaaleja, joita ei enää järjestetä taloussyistä. Myös naapurikunnat Pieksämäki, Toivakka, Joutsa pääsevät kartalle, Toivakka ehkä positiivisimmassa mielessä, koska Rämö ihaili tämän pienen kunnan toiveikasta elinvoimaa. Pysähdyin itsekin taas Toivakassa toisena juhannuspäivänä, ja yllätyin siitä, että kylillä oli silloinkin väkeä.

Muita tuttuja paikkoja olivat: Nikkilä, Hartola, Leivonmäki, Rutalahti, Lievestuore, Hankasalmi, Konnevesi, Rovaniemi, Posio, Kuopio, Suonenjoki ja Heinola. Suurin osa kirjassa mainituista kunnista oli minulle uppo-outoja, ja varsinkin alkoi turismin näkökulmasta kiinnostaa Oulujärven seutu, Kainuu ja Pohjois-Savo. Eksoottisimmat paikat, joissa tässä käydään ovat ehkä Manamansalo, Auttiköngäs ja Posion Korouoma, joissa viimeisessä olen käynyt tuskaisella itikkaretkellä. Varsinkin tuo Rovaniemeen kuuluva Autin kylä kiinnosti sen asukkaiden historian tajun vuoksi: kylässä vaalitaan sen keskiaikaista historiaa, ja sieltä saa mm. hankittua muinaisia yrttisekoituksia.

Matti Rämö on askeettinen pyöräilijä, joka selviää päiviä monotonisella ravinnolla. Kirsikkatomaatit ja mansikat ovat hänen retkiensä herkkuja, ja tässä kirjassa tehdäänkin vertailevaa tutkimusta eri maakuntien mansikkatarjonnan välillä. Aika usein Matti ehtii kaupoille vasta niiden sulkemisaikaan, jolloin mansikkamyynti on jo loppunut, mutta kun niitä saa, hän saattaa ostaa lavallisen herkkuja, joita hän jakaa myös ohikulkijoille. Arkiset kohtaamiset paikallisten ihmisten ja kanssapyöräilijöiden kanssa ovatkin tämän teoksen suola, ja väliin mahtuu myös traagisia tarinoita.

Pizzan syönti on pitkillä pyöräretkillä liikaa, mutta Eevan kanssa mies päätyy ruokailemaan sisätiloihin ja nukkumaankin muutaman yön oikeissa sängyissä. Vaimo ei jaa miehensä kanssa samaa askeettista linjaa, ja vaimon kanssa pyöräilypäivinä tyypillinen kilometrimäärä on n. 30 km, kun yksin hän saattaa helposti surauttaa 130 km.

Kirjassa käydään enimmäkseen pienillä paikkakunnilla, joiden jälkeen Rovaniemen keskusta ja Kajaani alkavat olla kirjailijalle liikaa. Mukaan mahtuu kuihtuvia, työttömyyden riivaamia peräkyliä ja optimistisia, usein turismista ja kesämökkeilystä hyötyviä kuntia, joissa ei ole vielä annettu periksi. Paikkakunnista erikoisimmaksi nousee tässä ehkä Puolanka, joka on onnistunut brändäämään pessimismin kunnan iskulauseeksi. Tällaista luovaa kylähulluutta voi löytää vain, jos lähtee tarpeeksi kauas kasvukeskuksista. Ehkä hulluin vyöhyke sijaitsee jossain Jyväskylän ja Oulun välimaastossa, koska näillä seuduilla on pitkät välimatkat mihin tahansa kaupunkiin eikä kovin kiinnostavaa turismia.

Luin siis rivien välistä, että parisuhdepyöräily on tuonut sankarimatkailijan elämään uutta kohtuullisuutta ja armollisuutta, ja myös uudenlaisia kontakteja paikallisiin ihmisiin, joiden solmimisessa vaimo on taitavampi. Toisaalta minua suorastaan liikutti Rämön törmäämiset satunnaisiin lukijoihin, jotka tunnistivat miehen ja tulivat kertomaan omista retkistään, joita hänen kirjansa olivat inspiroineet. Tällainen suora palaute on varmasti parasta kenen tahansa kirjailijan uralla, mutta jos matkakirjailija saa lukijansa innostumaan suht vaativasta liikuntaharrastuksesta, siinä on jo annos magiaa.

Luin teoksen addiktiivisesti ja aloin heti tutkailla hänen muita teoksiaan, joista eniten kiinnostaa kahdeksas, Himalajan-reissukuvaus. E-kirjastossa saatavilla on kuudes, jossa matkustetaan Andalusiassa ja Pohjois-Afrikassa, joten ehkä tartun seuraavaksi siihen. Suosittelen kirjoja myös niille, jotka eivät pääse pyörän selässä lähikauppaa pidemmälle, sillä pyöräilyn lisäksi teoksiin mahtuu hienoa kulttuurin ja paikallisten ihmisten kuvausta. Jos tämä Suomi-seikkailu oli jo noin huikea, luultavasti ulkomaan seikkailuista saan vielä enemmän irti.

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.

Paratiisin pikkelsseillä maailmanmaineeseen

Teos: Arundhati Roy: The God of Small Things (Flamingo, 1997)

Moni blogini hieman vanhempi lukija varmaan muistaa v. 1997 Kirjatapauksen, eli Arundhati Royn esikoisteoksen The God of Small Things. Olen nähtävästi hankkinut teoksen Turusta Aleksis Kiven päivänä vuonna 1997, ja ihastunut päätäpahkaa nuoren naiskirjailijan tyyliin ja rohkeuteen. Tuossa vaiheessa olin muutenkin juuri hurahtanut Intian ja Pakistanin kirjallisuuksiin, mutta Royn teos oli noiden kirjojen meressä jonkinlainen Jackpot, ja merkki uudentyyppisestä naiskirjallisuudesta.

Hänen jälkeensä aika moni muukin intialainen naiskirjailija pääsi maailmanmaineeseen, ja 90-00-lukujen aikana maailmankirjallisuudessa jylläsi varsinainen Intia-buumi. Roy kirjoitti vain tämän esikoisensa, siirtyi sitten täyspäiväiseksi aktivistiksi ja julkaisi pitkään vain poliittisia kirjoituksiaan. Hänen toinen romaaninsa sai odottaa 20 vuotta, eikä The Ministry of Utmost Happiness jää yhtään tämän esikoisen varjoon – se vaan on paljon kompleksisempi ja suurempi kertomus.

Molemmat teokset ovat kirjoja, joiden omistaminen on ollut minulle tärkeää. Jostain syystä The God…oli päätynyt mökille, ehkä jonkun muun perheen jäsenen sinne roudaamana. Pokkari on ollut lainassa monella ihmisellä ja on ihastuttavan kulahtanut. Luin kirjaa mökillä ja eilen kaupungilla monessa pisteessä, kuten kuvan sushibuffetissa. Luultavasti kyseessä oli kolmas lukukerta, ja aika paljon olin jo unohtanut sen juonesta.

The God of Small Things on rakkauslaulu Keralalle, Royn äidinpuoliselle kotimaisemalle. Teoksen päähenkilöt, kaksoset Rahel ja Estha, ovat äidin puolelta Syyrian kristittyjä, ja isän puolelta hinduja. Vanhempien seka-avioliitto ei ole ollut juhlan aihe kummassakaan päässä, ja äiti Ammu eroaa alkoholisoituneesta miehestään jo lasten ollessa pieniä. Tytär Rahel palaa äidin kanssa kotikylään Keralaan, mutta Estha jätetään Bengaliin isän luo tasapuolisuuden vuoksi. Jossain vaiheessa juoppo isä saa tarpeekseen pojan huoltajuudesta, muuttaa Australiaan ja lähettää poikansa takaisin äidilleen.

Kirjassa eletään vahvimmin myöhäistä 1960-lukua ja varhaista 1970-lukua, kaksosten lapsuutta ja nuoruutta. Lasten isoäidillä on tehdas nimeltä Paradise Pickles, jonka Oxfordissa opiskellut kommunistieno Chacko ottaa omistukseensa vain siksi, koska on suvun ainoa mies. Tehdas menestyisi loistavasti, ellei eno panisi käytäntöön kaikkea puoluekoulussa oppimaansa. Enolla on myös brittiläinen ex-vaimo Margaret ja tytär nimeltä Sophie Mol, joka tulee suvun yllätykseksi pitkälle vierailulle suoraan Lontoosta. Lontoolainen serkku nostattaa lasten kurssia kyläläisten parissa, mutta samalla he kokevat, että joutuvat esiintymään alkuperäiskansan edustajina rasitukseen saakka.

Kirjassa kuolee ihmisiä traagisissa oloissa. Äiti Ammu lähtee maailmasta 31-vuotiaana keuhkotautisena haamuna, ja serkku Sophie Mol hukkuu kotikylän jokeen 9-vuotiaana. Äidin salasuhde kylän kastittomaan kommunistiin Veluthaan on saanut liikaa huomiota, sillä rakkauden lait määräävät, ketä saa rakastaa ja kuinka paljon. Kylässä ahdistellaan myös lapsia seksuaalisesti, eikä äideillä ja mummoilla ole lukutaitoa tällaisten kytkösten huomaamiseksi. Vaikka Roy kuvaa kylän luontoa ja raitin maisemia suurella rakkaudella, teos on samalla riipivän järkyttävä kuvaus kastijaosta ja muista mentaalisista rajoitteista.

Syyrian kristityistä Roy ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Tämä ryhmä kuuluu Keralassa historialliseen eliittiin, joka sortaa myös muita (ennen kastittomia) kristittyjä yhtä suvereenisti kuin muita osattomia ja köyhiä. Uskontojen moninaisuus on teoksen kiinnostavin elementti, varsinkin, kun kaksosten tädin Baby Kochamman elämän rakkaus, katolinen Father Mulligan kääntyy Vishnun palvojaksi ja hylkää kristinuskon. Eri kristilliset kirkot kilpailevat paikastaan auringossa, ja lapset saavat vaikutteita myös ”uudestisyntyneiltä” valkoisilta lähetyssaarnaajilta. Joutavuuksien jumalalle kelpaa amuleteiksi kaikki turha sälä, joten australialaisen saarnaajan lahjoittama Qantas-lentoyhtiön pehmolelu on yhtä arvokas palvonnan kohden kuin pehmopornovideot tai Love-in-Tokyo-hiuslenkit.

Minulle tämä teos on aina ollut ”hengailukirja”, eli olen lukenut sitä enemmän tunnelmien ja mielenmaisemien vuoksi kuin älyllisenä postkoloniaalina romaanina, jota se myöskin suvereenisti edustaa. Teos ei tuntunut yhtään vanhentuneelta näin 22 vuoden jälkeen, vaan voin edelleen lämpimästi suositella sitä jo modernina klassikkona.

Ei juhannusta ilman rähinäukkoja

Teos: Heikki Turunen: Simpauttaja (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Esa Saario

Juhannusviikon tunnelmiin kuuluu joku suomalainen maalaisklassikko, ja oma hittikirjani tällä saralla on ilman muuta Heikki Turusen Simpauttaja. Olen nähnyt tämän leffan ainakin viisi kertaa, ja kirjan olen lukenut aiemmin vain kerran, todennäköisesti tällä vuosikymmenellä. Vielä en ole nähnyt Simpauttajaa teatterin lavalla, mutta kesäteatterin valtavasta tarjonnasta tuo näytelmä kelpaisi millaisena sovelluksena tahansa.

Nyt en pitkästytä ketään perinteisellä arviolla kirjasta, joka ei kaipaa ”nostoa”: lukijat löytävät kyllä tiensä sen luo ilman ylistäviä sanojani. Minulle kirjassa omakohtaista on se, että kylä, jonne tarina sijoittuu, Vuonislahti nykyisessä Lieksassa, on isoäitini synnyinpaikka. Olen kuunnellut kylään liittyviä juttuja myös kirjan ulkopuolelta, tosin eri vuosikymmeniltä. Simpauttaja sijoittuu 1970-luvun alkuun, jolloin mummoni ei enää kylässä käynyt, eikä siellä muutenkaan ole meillä sukulaisia jäljellä.

Kirjan kuunteleminen antaa mahdollisuuden keskittyä enemmän sen kielelliseen antiin kuin juoneen. Murrepuhe on runsasta, ja nuoriso käyttää v-sanaa varsin railakkaasti, varsinkin Imppa uhmatessaan autokraattista isäänsä Hilppaa. Seksuaalinen rehvastelu kuuluu kylän miesten repertuaariin ylisukupolvisesti Mikko Ryssän baarissa. Vanhemmat ukot arvuuttavat, ovatko jo menneet ”kunttaäijiksi”.

En aiemmin huomannut, kuinka suuri rooli Jouko Turkalla on teoksessa. Häneen viitataan ainakin kahdesti, sillä hän on työttömän vasemmistolaisen toimittaja-Jompan suuri idoli. Turkka siis toimi nuorena Joensuun kaupunginteatterin johtajana 1968-72. Potkut tästä tehtävästä saatuaan hän oli vasta 30-vuotias, ja tuossa vaiheessa hyvin aktiivinen kommunisti. Kirjan Jomppa on myös saanut potkut toimittajan työstä ilmeisesti Karjalaisesta, ja maleksii kylillä kilinäkassien kanssa kaikkien riesaksi. Hän käy myös kiusaamassa kylän kirjastonhoitajaa, ja vaatii valikoimiin Marxia ja Brechtiä – juuri Brechtin Äiti-näytelmän esityksestä käytiin tuohon aikaan Joensuussa teatterisotaa, kun näyttelijät menivät lakkoon Turkan epädemokraattisista näytelmävalinnoista.

Simpauttaja on hurja uskottomuusdraama (Simpauttaja, Kuuno ja Julia), siinä on vahva mielenterveydellinen ulottuvuus (Oton kohtalo), mutta eniten luen sitä kertomuksena maaseudun nopeasta murroksesta. Kylän vanhuksista osa on uskomattomia jääriä, kuten kunttaäijä Hilppa, tai rapajuoppoja pikkudiktaattoreja (kuten Pirtamon isäntä), mutta suuremman osan suhde nuorisoon on salliva, ja visio tulevaisuudesta optimistinen. Ehkä kirjan suosio perustuukin sen hyväntahtoiseen ihmiskuvaan: vasemmistolaisia viboja on aistittavissa, mutta Turunen ei sorru poliittiseen saarnaamiseen. ”Oikeaa” tulkintaa historiasta tai politiikasta ei ole olemassa, eikä suurimmalla osalla kyläläisistä ole aikaa vääntää moisista, sillä leipä on revittävä niukoista lähteistä.

Eeppinen juhannuskirja Simpauttaja ei ole, vaan sen tapahtumat painottuvat loppukesään. Erilaisissa kyläjuhlissa on kuitenkin juhannuksen tuntu, eikä juhlia tule ilman juhlapaikan liepeillä hoippuvia rähinäukkojen remmejä. Oikeastaan nuoren Impan tulevaisuudessa siintää kaksi vaihtoehtoa: lähteäkö kaupunkiin, vai jäädäkö Jompan kanssa hakemaan junalla kilinäkasseja etelän Joensuusta tai pohjoisen Lieksasta. Ehkä 1970-luvulla juna pysähtyi Vuonislahdella useammin kuin kerran päivässä suuntaansa. Kun viimeksi olen siellä päin käynyt, se pysähtyi sen tasan kerran. Kiskobussi onneksi näyttää edelleen olevan toiminnassa, ja se edelleen pysähtyy myös syrjäkylillä.

Kaikille kirjallisille matkailijoille voin suositella Simpauttaja-reissua sen syntysijoille, sillä siihen voi kätevästi yhdistää Kolin valloituksen. Vuonislahden kylällä on aktiivinen kyläseura, ja tarjolla on monenmoista aktiviteettia ainakin kesäkuukausina. Kuvataiteiden ystäville seudulla on eniten tarjottavaa, onhan kylällä jopa oma taiteilijatalo Hupeli (tämäkin Heikki Turusen aikaansaannos). Oma vaatimaton haaveeni olisi vielä päästä laivalla Vuonislahdelta Kolille, vanhan ajan karelianistisissa tunnelmissa.

Tarkoitukseni ei ollut tuottaa matkailumainosta, mutta kirjaa kuunnellessa tuli tarkistettua kylän tarjonta vuonna 2019. Kirjasta vielä sen verran, että tämä on yksi parhaita kuuntelemiani äänikirjoja, ja Esa Saarion ääninäytteleminen oli harvinaisen sielukasta ja luontevaa.

Ei mitään kadehdittavaa maailmalta

Mika Mäkeläinen: Kimlandia (Atena, 2019)

Otsikkoni viittaa suositun pohjoiskorealaisen tyttöbändin Moranbongin hittibiisiin, joka kiteyttää kansallisen eetoksen. Tyttöbändit ovat olleet talouskriisissä sinnittelevän valtion nerokas yritys nostattaa maan profiilia, ja niiden esitykset vetävät paikalle myös uskollisia ulkomaisia faneja.

Muutama vuosi sitten blogissani oli enemmänkin Pohjois-Korea-kirjoihin liittyviä päivityksiä, mutta onneksi sain sen pään tukkoon, koska kirjojen sävy on luonteelleni liian depressiivistä. Myöskin kirjoissa, ovatpa ne journalistien matkakirjoja tai maasta loikanneiden muistelmia, on valitettavan toisteinen sävy, puhutaanhan totalitaarisesta maasta, jossa sallitaan vain yksi virallinen totuus.

Valitsin Kimlandian maahaasteeseeni, koska ainoa pohjoiskorealainen fiktiivinen teos, jonka sain käsiini, Bandin novellikokoelma Syytös (2017), jäi minulla aikanaan kesken sen yksiulotteisen maailmankuvan vuoksi. En näe syytä palata teokseen edes itseäni haastaakseni: jos joku kirja tökkii pahasti, se ei vain ole sinua varten. Pohjois-Koreaa tuskin voi kuvailla lupaavaksi kaunokirjallisuuden vientimaaksi, kun taas Etelä-Korea on sitä nousujohteisesti.

Mika Mäkeläinen tuli tietoiseksi nuorena P-Korean olemassaolosta kuultuaan radioamatöörinä ohjelmia erikoiselta kanavalta. Uteliaisuus maata kohtaan on kasvanut vuosien varrella, ja kun hän vihdoin pääsi YLE:n Pekingin Aasian-kirjeenvaihtajaksi, hän ymmärsi tilaisuutensa koittaneen. Toimittajaviisumin saaminen Pohjois-Koreaan ei kuitenkaan ole helppoa, ja se häneltä evättiin ensimmäisellä hakukerralla. Toisella kerralla tärppäsi, ja silloin hän pääsikin komeasti seuraamaan vuoden 2016 puoluekokousta, jota ei ollut ennen tätä pidetty 36 vuoteen. Hän oli aivan kuvausetäisyydellä Marsalkasta, ja sai otettua tästä renessanssimiehestä oman kuvan kirjaansa varten.

Teos on sekoitus tieto- ja matkakirjaa, jossa jälkiä Pohjois-Koreasta etsitään myös muualta, naapurimaista ja maailmalta. En saanut kirjasta selvää, montako kertaa Mäkeläinen lopulta on käynyt maassa, ja saiko hän lopulta mediakäyttäytymisellään lopullisen bännin maahan. Olettaisin, että reissujen kokonaiskestoa voi mitata enemmän viikoissa kuin kuukausissa. En usko, että kukaan onkaan käynyt Pohjois-Koreassa harjoittamassa tutkivaa journalismia tai tekemässä antropologisia kenttätöitä. Puhutaan maasta, jossa ulkomaalainen toimittaja tai turisti saa liikkua ulkona vain hallituksen nimittämän valvojan kanssa.

Pohjois-Korea on äärinationalistinen, rotupuhtauteen vannova rasistivaltio, joka pelkää ulkomailta tulevia pöpöjä ja tuomitsee kansalaisiaan, jotka maasta loikattuaan ovat naineet väärärotuisen (yleensä kiinalaisen). Tämän ajattelun vuoksi loikkarit ennen pitkää hakeutuvat asumaan Etelä-Koreaan, jossa kuitenkin väki kuuluu samaan kansaan ja ovat astetta vähemmän epäilyttäviä kuin vaikka kiinalaiset. Kiero huumorintajuni sai minut nauramaan näille käsityksille, vaikka ne aiheuttavat myös paljon inhimillistä tuskaa.

Yhtä lailla nauroin myös Pjongjangin keskustan loistoasuntojen taloyhtiön säännöille: tyypillistä on, että jopa penthouse-tyyppisissä lukaaleissa asuvia velvoitetaan osallistumaan siivoustalkoisiin säännöllisesti, sillä Pohjois-Koreassa talon kaikesta ylläpidosta vastaavat asukkaat. Kerrostalojen halutuimmat kämpät ovat toki alimmissa kerroksissa, sillä kuka haluaisi 45. kerroksen penthousen pitkän sähkökatkoksen aikana?

Kirjassa käsitellään muun muassa valtiopropagandaa, viimeaikaisia markkinatalousmyönnytyksiä, informaatioteknologiaa, poliisivaltion toimia, loikkareiden asemaa ja ydinasepolitiikkaa. Kovin syvällisiä kohtaamisia Mäkeläinen ei ole onnistunut lyhyillä reissuillaan saamaan aikaan, mikä on ymmärrettävää jo siksi, että jokainen hänen tapaava tietää hänen olevan toimittaja. Ehkä anonyymit turistit voivat toisinaan tutustua lähemmin johonkuhun, jos kohtaamisessa ei ole pelkoa, että siitä kerrottaisiin jonkun valtakunnan lehdissä.

Pidin kirjasta, sillä se oli hyvä kooste vakavaa ja humoristista, ja runsas lähteiden määrä takasi faktojen luotettavuuden. Tosin suurin osa lähteistä on nettiartikkeleita, joiden ”suosta” on vaikea bongata oikeasti printattuja kirjoja. Pohjois-Korea-kirjallisuudessa johtotähtenä näyttävät olevan amerikkalaiset, varsinkin suurten lehtien toimittajat, jotka ovat matkoillaan onnistuneet luomaan syvemmän suhteen maahan.

Maassa asuvista tai vaikuttavista siviileistä hyviä tietolähteitä tuntuvat olevan kehitystyöntekijät, joihin suomalainen Fida on myös kuulunut. Fidan paikallinen koordinaattori kommentoikin maan tilannetta kirjassa varsin osuvasti. Luin muualta, että yhdistys on joutunut lopettamaan 20 vuotta kestäneen toimintansa maassa tänä vuonna johtuen Yhdysvaltojen talouspakotteista. Tämä on hyvin valitettavaa, koska Fidan ruoka-apu on kohdistunut syrjäisten provinssien lapsiperheisiin, joissa avun tarve on suurin. Mitä sitten tapahtuu, kuin ne vähäisetkin ulkomaalaiset luottokontaktit lähtevät?

Minulle päällimmäisenä viestinä tästä teoksesta jäi syvään juurrettu ksenofobia, mikä on täysin Kimlandian eli Kim-suvun eliitin omaksi hyväkseen fabrikoitua. Maan sisäisestä kastijärjestelmästähän kukaan ei suostu puhumaan, mutta se vaikuttaa siellä ihmisen elämänkaareen joka sen vaiheessa. Kaikki tämä ja kommunismi/sosialismi ovat aika kaukana toisistaan, ainakin ideoiden tasolla, mutta tiedämme, että käytännön toteutuksen tasolla on kommunistisissa valtioissa aina päädytty varsin omaperäisiin tulkintoihin siitä, mitä ”internationaali” tai ”solidaarisuus” tarkoittaa.

Jos olet jo lukenut muutaman Kimlandiasta paon narratiivin ja synkimmästä synkimmän vankileirikuvauksen, tämä teos tarjoaa jotain raikasta ja uutta pohdittavaa Koreoiden tulevaisuuden suhteen. Kirjassa oli sikapitkä kirjastojono ainakin täällä Tampereella, mistä päättelen, että se on suosittua kesälukemistoa monille.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 70/196: Pohjois-Korea.

Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.