Dekkariviikon helmi

Teos: Lina Bengtsdotter: Francesca (Otava, 2019)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Eilen starttasi kirjanystävien Dekkariviikko, jonka aikana järjestetään monenmoista tempausta niin kirjakaupoissa kuin blogeissa. Itse en ole ilmoittautunut mukaan, mutta saanen silti yksityisesti viettää sitä tahollani. Suuria suunnitelmia kesädekkareiden suhteen minulla ei ole, mutta nytkin työn alla on kaksi kovin erilaista teosta.

Lina Bengtsdotterin esikoisteos Annabelle osui ja upposi viime vuonna, vietin sen parissa nostalgisen karmeita hetkiä. Francesca on jatko-osa sarjassa, jossa taasen matkustetaan Länsi-Götanmaan Gullspångiin, rosoiseen kylään, jossa ei turhia hienostella. Etsivänä on tuttu Charlie, kovia kokenut, keski-ikää lähestyvä lapseton rikoskomisario Tukholmasta, jota synnyinseutujen varjot eivät päästä helpolla. Charlie on psyykkisesti epävakaa, alkoholismin kanssa painiva poliisinainen, joka haluaa pitää työnsä, mutta ei halua viettää loppuelämäänsä terapiassa tai kahdentoista askeleen ohjelmassa.

Kirjassa Charlie palaa omalle lomalle Gullspångiin henkisesti kuormittavan Annabellen tapauksen jälkeen. Pomo on pakottanut hänet pitämään rästiin jääneet lomapäivänsä, eikä hän keksi niille muuta käyttöä kuin toimimisen Susannen tukihenkilönä. Susanne on Charlien teini-iän bailukaveri, joka on juuri jäänyt neljän lapsen yksinhuoltajaksi ja potee vakavaa masennusta. Charlie nauttii siitä, että voi viedä Susannen lapsia pizzalle, ja samalla tonkia 27 vuotta sitten kadonneen Francesca Mildin tapausta, off record.

Toki teosten välillä on toistoa, mutta Bengtsdotterin kerronnan tapa on koukuttava. Esikoisteosta lukiessa olin sitä mieltä, että Gullspång oli vähän liiankin ankea mesta ja sen asukkaat sosiaalipornahtavia, mutta paluu samoille hoodeille toisessa teoksessa tuntui riemukkaalta, ja opin katsomaan myös sen asukkaita uusin lasein. Juoni pysyy hyvin koossa, mutta tarjoaa yllätyksiä loppuun saakka, ja henkilöhahmoja on sopivasti. Syksyn tullessa koko kylä odottaa paikallisen pubin sadonkorjuujuhlaa, josta valtaosa ei tule muistamaan mitään, mutta silti.

Gullspång on paikka, jossa on massatyöttömyyttä ja näköalattomuutta, ja viimeiset kynnelle kykenevät pilaavat terveytensä sulatolla. Kylän lähistöllä on muutamia rikkaidenrantoja, kuten Mildin suvun kartano ja Adamsbergin eliittisisäoppilaitos, jonka oppilaat ovat sisäistäneet täydellisesti ylenkatseen paikallisia asukkeja kohtaan. 1980-luvun lopulla kartanon tytär Francesca saa potkut sisäoppilaitoksesta jumalanpilkan vuoksi. Tästä alkaa vyyhti, joka päätyy Francescan katoamiseen, eikä kadonneen jäljille ole päästy lähes kolmeen vuosikymmeneen.

Ehkä kuitenkin teoksen keskeinen draama pyörii Charlien itsensä ympärillä. Hän ei kuitenkaan ole ainoa uniongelmista ja addiktioista kärsivä, vaan kirjan muutkin keski-ikäiset hahmot oireilevat samansuuntaisesti. Takaumat Charlien lapsuuteen ja nuoruuteen ovat koskettavia, ja edesmenneen boheemiäiti Bettyn mörskä Onnelakin on edelleen pystyssä asuinkelvottomana.

Korkeammalla tasolla teoksen keskeinen teema on luokkaerot, jotka ruotsalaisessa yhteiskunnassa kansankotiajattelusta huolimatta ovat aina olleet suuremmat kuin Suomessa. Jopa Gullspångin kaltaisessa työväenluokkaisessa yhteisössä erot korostuvat, eivätkä hienostorouvat löydä mitään tilattavaa paikallisesta konditoriasta, joka käyttää aivan liikaa voita heidän figuureilleen. Mildien suvun yläluokkainen elämäntapa ei ole charmikasta, vaan pikemminkin irvokasta, eivätkä sadan kilon betonileijonat pysty pitämään kartanon asukkaita turvassa.

Huomaan, että pidän enemmän niistä ruotsalaisdekkareista, jotka sijoittuvat syrjäseuduille kuin Tukholmaan tai muihin suurkaupunkeihin. Suosittuihin saaristolaisdekkareihinkaan (Camilla Läckberg, Viveca Sten) en ole hurahtanut, mutta Bengtsdotterin Gullspång ja Åsa Larssonin Kiirunan seutu ovat puhutelleet minua. Tässä teoksessa oli myös jotain yhteistä Camilla Greben Lemmikin kanssa, vaikka Greben juonen punonta on kieltämättä hurjempaa. Bengtsdotter ei kehittele teoksissaan äärimmäisiä julmuuksia, vaan jännitys on intiimin psykologista. Nämä kolme naisdekkaristia ovat kuitenkin olleet suosikkejani ruotsalaisista rikoskertojista, joten jään odottamaan kaikilta uusia teoksia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s