Lasten ja koirien haavoittuvuudesta

Teos: Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma. (WSOY, 1989)

Äänikirjan lukija: Liisi Tandefelt

Kuuntelin pari viikkoa sitten äänikirjana Eeva Kilven uusinta teosta, Sinistä muistikirjaa, joka aforistisessä tiiviydessään ei täysin avautunut minulle luettuna. Kaipasin kovasti painettua tekstiä, ja päätin antaa teokselle uuden mahdollisuuden sitten, kun pääsen siihen käsiksi fyysisenä objektina.

Tämän vuoksi siirryin Kilven perinteisempään kerrontaan, sotamuistelmiin, joita en ole aiemmin lukenut, vaikka jossain vaiheessa elämääni oli kausi, jolloin imuroin lähes kaiken Karjalan kannasta käsittelevän kaunokirjallisuuden. Kilpeä luin tuolloinkin säästeliäästi, koska halusin ehkä säilyttää hänestä kuvan räväkkänä, modernina, seksuaalimoraalia ravisuttavana radikaalina. Hänen Karjala-teoksensa kun eivät millään mahdu yleisempään mielikuvaani hänestä, vaan ne edustavat Karjala-genren valtavirtaa. Mummolakirjallisuutta.

Talvisodan aika on raikas Karjala-kirja siksi, että se kerrotaan 98-prosenttisesti lapsen näkökulmasta. Nuori Eeva täyttää talvisodan aikana 12 vuotta ja on perheen kielellisessä kuvastossa venymässä ”luppakorvasta nunneroksi”. Kirjaan mahtuu muutama keski-ikäisen kertojan jälkiviisaus, kuten kommentti sukulaisten turkeista, joita hän ei olisi enää aikuisena voinut sietää. Siinä myös vieraillaan kirjailijan äidin luona virkistämässä muistoja, mutta kerronnan pääpaino on 11-12-vuotiaan tytön autenttisissa muistoissa.

Eeva kasvaa hänelle niin kovin rakkaassa Hiitolan kylässä, jonka elämää rytmittää junarata ja aseman kiireinen hyörinä. Eevan mummo pyörittää asemaravintolaa, äiti on kotirouva ja isä elättää perhettä metsätöissä. Perhe on enemmän isänmaallinen kuin uskonnollinen, mutta kylässä on vahva evankelinen läsnäolo. Myös Eevan elämään tulee uskonnollisia vaikutteita, ja hän päätyy kylän apupappia kosiskelevan nuoritädin esiliinaksi kristillisiin herätyskokouksiin. Toisaalta Eevalla on lupa käydä elokuvissa, ja perheessä seurataan innokkaasti muotia.

Sodan syttyessä Eevan perhe lähtee evakkoon kunnan sisällä, pois kirkonkylän taajamasta, jonne pommi-iskut keskittyvät. He asuvat Villa Evakossa Jyvävaaran syrjäkylässä, josta he voivat tehdä satunnaisia retkiä koteihinsa. Mukana ovat kaikki naispuoliset sukulaiset, mutta nurkissa asuu myös vieraampaa väkeä. Eevan äidin turhamaista luonnetta kuvaa, että hän on eniten huolissaan hilleripuuhkansa kohtalosta, jonka hän epäilee vaihtuneen evakkopaikan varastossa toiseen, laihempaan yksilöön.

Eevan tulevaa roolia eläin- ja luontoaktivistina enteilee jo hänen tässä kirjassa esiintyvä huoli perheen eläimistä, varsinkin koirista. Koiria ei oteta mukaan evakkopaikkaan, vaan luotetaan, että ne pärjäävät kotinurkilla hakien ruokansa ja vetensä asemarakennuksesta. Nuori Eeva kokee, että sodassa lapset ja koirat ovat yhtä lailla aikuisten armoilla voimatta tukea toisiaan.

Eeva saa osansa romanttisista haaveista seuratessaan nuoritädin (äidin siskon) merkillistä rakkaustarinaa pastorinsa kanssa. Nuoritäti on ollut varsin huikentelevainen missityyppi, jolla oli vaikeuksia päästä läpi yo-kirjoituksista. Hänen uskonnollinen kääntymyksensä tuntuu Eevasta kummalliselta, kuten ankea hääleninki, jonka hän peittää harmaalla villatakilla, kuten vaatimattoman papinrouvan kuuluu. Sota-ajan häissä tarjoillaan outoja ruokalajeja, kuten ohuita leipäviipaleita herneliemessä. Rovastin ja ruustinnan hienostuneet pöytätavat herättävät tutkija-Eevassa suurta uteliaisuutta, ja hän yrittää myös kopioida niitä huonolla menestyksellä kotioloissa. Myös hänen muistikuvansa tapahtumista häilyvät: hän muistaa asuneensa pappilassa ainakin neljä päivää, kun todennäköisesti tapahtumat keskittyivät vain yhteen vuorokauteen.

Pidin siitä, että maailman tapahtumat esitetään aidosti lapsen näkökulmasta, eikä niitä selitetä aikuisuuden tuoman jälkiviisauden kautta. Nokkela Eeva on hyvin perillä diktaattoreista ja heidän persoonistaan, mutta isänmaallisuuden aate on hänen uskontonsa. Fanaattinen muoto siitä on periytynyt enemmän koulusta kuin kotoa, sillä hiitolalaiset ovat tottuneet elämään rinta rinnan venäläisten kanssa pitkästä historiallisesta muistista. Kotona ei ryssitellä solkenaan, ja näin Eevaakin alkaa hävettää ”silmien välliin ryssää tähtään”-laulu, jota hän oli hoilannut koulun iltamissa. Sodan keskellä hän muistaa muistuttaa itseään kysymyksellä, onko ryssäkin vain ihminen.

Ymmärrän kyllä, miksi Kilven muistelmat olivat aikanaan niin suuri myyntimenestys, sillä sodan kokeneet ”nunnerot” olivat silloin parhaassa muisteluiässä. Äänikirjan julkaisu merkitsee, että teoksille on nyt uutta kysyntää nuorempien polvien parissa, ja luettuna tekstinä teos toimi hienosti siksikin, ettei se ole liian pitkä.

Minulle tämä teos juuri tässä hetkessä edustaa lämminhenkistä turvakirjallisuutta, kun taas nuo kuuntelemani Kilven tuoreemmat aforistiset viisaudet veivät oman turvakuplani ulkopuolelle. Onneksi Eeva Kilpi on kirjailija, josta on monenlaisille yleisöille, lähetyksen ompeluseuralaisille ja seksuaaliradikaaleille. Parhainta elämässä on tavata tyyppejä, jotka pystyvät yhdistämään nämä ulottuvuudet pyytämättä anteeksi mitään.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s