Sadan vuoden kissamaisuus

Teos: Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun kuulin Onnenkissa-teoksesta, olin hihkua onnesta ja samalla koin salaista mustasukkaisuutta aiheesta. Edith Södergran on pitkään ollut kotimaisista runoilijoista suosikkini, ja itsellänikin on ollut joskus työn alla teos, jossa Edith kohtaa erään merkittävän itämaisen naisrunoilijan. Pelkäsin, että nyt on kirjallisuuden Edith-kiintiö joksikin aikaa täytetty, mutta eihän se niin mene. Parhaista klassikoista on koko ajan työn alla mitä erikoisempia tulkintoja, eikä aihe tyhjene koskaan.

Aino Vähäpesola (s. 1994) on nuori kirjailija, ja Onnenkissa on osittain omaelämäkerrallinen teos. Se kertoo nuoresta naisesta, joka tekee tuskaista Södergran-gradua kirjallisuustieteisiin, eikä meinaa tulla hyväksytyksi feministisine tulkintoineen 2010-luvun loppupuolella Helsingin yliopistossa, jossa nais/sukupuolentutkimusta on opetettu iät ja ajat. Gender-tietoisuus ei nähtävästi tuossa yliopistossa välity laitosrajojen yli, tai Vähäpesolalle vain sattui harvinaisen nuiva seminaarin vetäjä.

Edith Södergranilla oli legendaarinen kissa Totti, jolle fanit pystyttivät patsaan Raivolaan pian rajan avauduttua 1990-luvulla. Södergranin runojen kissoja voi toki tulkita kirjaimellisesti Totiksi, mutta kissan asemaan voi eläytyä myös lukija itse. Teoksessa kertoja hankkii netistä pattereilla käyvän kiinalaisen onnenkissan asuntoaan elävöittämään poikaystävästä eron jälkeen. Hän pohtii sitä, kuinka paljon onnea voi tuottaa tehtaassa valmistettu rihkama, joita on miljoonilla ihmisillä. Oma onnenkissanikin on jossain laatikossa, kyllästyin siihen ja sen onnea tuottava tassu hajosi lasten leikeissä. Edelleen silti ihailen näitä tyyniä otuksia esimerkiksi ravintoloiden ikkunoissa.

Vähäpesolan omakohtaisten pohdintojen äärellä koin välillä koomista valaistumista: ei ole nuoren naisen elämä paljoa muuttunut sitten oman nuoruuteni, vaikka sukupuolen käsitteistö on nyansoitunut ja seksuaalisuudesta puhutaan avoimemmin kuin ennen. Ainon ja poikaystävän suhde on monella tapaa stereotyyppinen, vaikka mies on vastuuntuntoinen nuoriso-ohjaajatyyppi, joka murehtii naisensakin puolesta. Seksi on yhdyntäkeskeistä, ja mies haluaa olla siinä aktiivinen osapuoli – muut mahdollisuudet hän ohittaa, sillä hän ei ymmärrä niitä.

Eniten sain irti kirjan joogapohdinnoista, ja varsinkin meditaatiosta kuolleen miehen asennon ympärillä. Tässä oli sellaista kehollista kerrontaa, josta voi moni lukija oivaltaa jotain uutta joogasta ja innostua jopa kokeilemaan sitä. Södergranin biografiset tiedot olivat minulle kauttaaltaan tuttuja – mitä innokas fani voikaan tehdä niiden lisäämiseksi – ei paljoa, koska Edith poltti henkilökohtaiset arkistonsa ennen kuolemaa. Hän halusi olla kirjailija, jota tulkitaan vain tuotannon kautta, ei postuumien jäänteiden.

Koska kuuntelin kirjaa äänikirjana, en mennyt niin syvälle feministisissä ja kirjallisuustieteellisissä havainnoissa kuin olisin mennyt painettua tekstiä lukiessa. Keskityin enemmän teoksen nykyhetkeen, ja pieniin arjen ihmeisiin. Ihastuin kirjailijan feministiäitiin, joka on vuosikymmeniä käynyt samassa aktivistien konferenssissa, ja joka saa majoitusvastuun sen saapuessa Helsinkiin. Ihastuin yövieraisiin Violetiin ja Roseen, jotka hoitavat pois nuoren naisen akateemiset jännitteet lämpimillä käsillään.

Graduseminaarin sessiot aiheuttivat minussa niin voimakasta myötähäpeää, että hihkuin kotini hiljaisuudessa. Niissä oli vahva dramaturginen ote, ja olisin halunnut nähdä ne filmillä tai lavalla. Kurssikavereiden tervehtimättömyys ja flegmaattisuus sai minut melkein tolaltaan. Mutta uskon kyllä, että yliopisto-opiskelu voi olla juuri noin persoonatonta Suomen parhaassa yliopistossa, jossa suurimmalla osalla opiskelijoista taloushuolet vetävät akateemisen kunnianhimon edelle.

Ihailin sitä, kuinka paljon asiaa, fiiliksiä ja tulkintoja Vähäpesola sai mahtumaan tähän tiiviiseen kirjaan. Tätä voi lukea monesta tulokulmasta, Södergran-fanina, kissafanina, seksuaalisena etsijänä, tutkijana, joogina, aikamatkailijana, eikä aihepiiri silti kokonaan tyhjene. Itse luin teosta ilon näkökulmasta, ja harvemmin olen lukenut näinkin akateemista teosta, joka olisi saanut nauramaan makeasti. Komiikka on paikoitellen tahallista, mutta voi olla myös tahatonta. En usko, että tarkoituksena on ollut tuottaa huumorikirja, mutta iloa teos kuplii kaikkien erojen ja pettymysten keskellä. Tällainen elämänasenne on ihailtavaa, ja nuoret voivat opettaa vanhempiaan sen saavuttamisessa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s