Aamutoimet, Antabus ja armonvilaus

Teos: Antti Eskola: Vanhanakin voi ajatella. (Vastapaino, 2019)

Eilen oli niin tukala päivä, etten voinut jatkaa rantaelämää, vaan retkeni suuntautui kahteen ennaltakokemattomaan tamperelaiseen kirjastoon. Kävin Tesomalla ja Lielahdessa viilentämässä päätäni. Molemmissa lähiöissä kirjasto sijaitsee ostarilla: Tesomalla katutasossa kaupungin ”hyvinvointikeskuksessa”, Lielahdessa kompleksin ylimmässä kerroksessa varustettuna hulppealla kattoterassilla. Molemmissa paikoissa oli hellepäivänä rauhallista, ja Tesomalla sain luettua Antti Eskolan viimeiseksi jääneen kirjan, jota en ottanut pikalainavippinä mukaani.

Eskola kirjoittaa poleemisesti hyvinvointivaltio-käsitteen liudentumisesta hyvinvointiyhteiskunnaksi, kasvavista tuloeroista ja leipäjonojen pysyvyydestä. Koin jopa ironiseksi lukea kirjaa kaupungin ”hyvinvointikeskuksessa”, koska en miellä varsinkaan sosiaalipalveluja tuohon kategoriaan kuuluvaksi. Terveyskeskusta saa kai kutsua millä tahansa uusionimellä, mutta soppala ei muutu ruusuisemmaksi, jos se ristitään uudelleen sisäsiistillä pseudonymillä.

Eskola tiesi kirjaa kirjoittaessa sen jäävän elämänsä viimeiseksi, ja siksi se on järjestetty aamutoimiin, pitkään työpäivän mittaiseen esseeseen ja lyhyisiin iltatoimiin. Työpäivä viittaa hänen aktiiviseen uraansa vielä eläkevuosina: hän oli edelleen näkyvä hahmo kampuksella, ja monessa mukana. En koskaan päässyt hänen luennoilleen Tampereen yliopistossa työskennellessäni, mutta sen verran häntä tunsin, että olin hänen moikkaustuttunsa. Muistan kiinnostuksen hänen kirjojaan kohti kasvavan, kun hän alkoi kirjoittaa suhteestaan kristinuskoon. Silti en muista, olenko koskaan lukenut häneltä kokonaista kirjaa ennen tätä.

Kirjassa puidaan maailmanmenoa esseistisellä tajunnanvirtatekniikalla, ja ehkä vain noin neljäsosa pohdinnoista keskittyy ikääntymiseen. Nykyajan ilmiöistä professori oli hyvin kartalla, vaikka ei koskaan oppinut lukemaan sanomalehtiään digitaalisesti. Vaimonsa kanssa hän asui samalla kadulla eri asunnoissa, ja kävi tämän luona lukemassa Aamulehden, johon hänellä ei-paikkakuntalaisena koskaan muodostunut läheistä suhdetta. Omassa asunnossaan hän nautti Hesarin hitaasta lähiluvusta, vaikka ei hän ollut helsinkiläinenkään, vaan Urjalasta.

Teos ei ole mikään paljastuskirja, mutta Eskola avaa hillityllä tavalla suhdettaan seksiin ja alkoholiin. Aiemmista alkoholipohdinnoistaan hän oli saanut paljon lukijapalautetta, ja jopa ”nootin” Panu Rajalalta, jonka mukaan vanhuksia ei saisi kannustaa juomiseen. Aktiivisina työvuosinaan hän oli jopa käyttänyt Antabusta hillitsemään juomisintoaan, olihan tuo lääke kovasti tapetilla 1980-luvulla. Seksuaalisuuden suhteen Eskola kuului liberaaleihin, jolla riitti ymmärrystä avioliittojen avoimuuteen. Tästä aiheesta hän ei avaudu omakohtaisesti, mutta muistaa 1960-70-lukujen hengen, jolloin vasemmistopolitiikassa oli tapana maadoittaa seksuaalisia energioita kokeilemalla uusia kollegoita. Piireissä vallitsi uskomus, että tällaisten kokeilujen jälkeen olisi helpompi keskittyä itse asiaan.

Kirjassa on niin monta kerrosta, etten tiennyt, mihin niistä arviossani keskittyisin. Muistot sota-ajan ja 1950-luvun Urjalasta ovat paikallistuntemuksen näkökulmasta kiinnostavia, mutta ehkä sitten kuitenkin tartuin eniten hänen havaintoihinsa nykyajasta. Älylaiteriippuvuudesta hänellä oli painavaa sanottavaa, koska se rikkoo sosiaaliset tilanteet ja luo tunteen, että kohdattava henkilö saa kenties salaisia komentoja jostain muualtakin kuin työnantajalta tai puolisolta. Laitteisiin liittyvä fetisismi tuntuu varmasti ahdistavalta professorista, joka tuntee syvällisesti tuon käsitteen merkityksen. Suuri osa laitteitaan näpräävistä tuskin osaa kirjoittaa tuota sanaa oikein, joten heille se ei merkitse paljoa.

Freudia tulkiten Eskola kysyy, onko kulttuurimme muuttunut yhtään vähemmän ahdistavaksi sitten topeliaanisen yhtenäiskulttuurin. Ehkä näinä päivinä olemme vapautuneempia seksuaalisesti emmekä kaikki jaa samoja merkityksiä, mutta esimerkiksi ihmisten pahanilkisyys ei ole kadonnut minnekään. Aggressio ja itsetuhoisuus ovat siirtyneet nettiin, ja puskahuutelusta jää nykyään digitaalinen jälki. Eskola viittaa myös muualla lanseerattuun käsitteeseen digitaalisesta vaivaistalosta, joka juuri voisi viitata tuohon ”hyvinvointikeskukseen”, jossa köyhien ihmisten tiliotteita luetaan kuin piru raamattua. Kukapa haluaisi olla sellainen köyhä, jonka jokainen liike ja transaktio on viranomaisten tiedossa, ja jonka yhteiskuntakelpoisuus on ylhäältä päin pisteytetty.

Tällaisiin mietteisiin jäin Eskolan seurassa Tesomalla, vaikka kirjassa oli paljon positiivisempaakin sisältöä. Ehkä uskon olemus tosiaan on siinä havainnossa, että ”jotain muutakin on” eikä tämän maallisen maailmankaan tarvitse pysäyttää älyllistä kehitystään nöyryyttäviin aktiivimalleihin, tai haastatteluihin, joissa työttömiltä kysytään henkilökohtaisen hygienian hoidosta. Ehkä ihmiskunta tarvitsisi enemmän perseellään istujia, niitä jotka filosofoivat ammatikseen mukavissa nojatuoleissa sen sijaan, että raportoisivat sosiaaliseen mediaan päivän aikana otetuista askeleista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s