Moskeijan oopiumihuoneen kertomaa

Teos: Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä (Bazar, 2011)

Käännös: Sanna van Leeuwen

Kader Abdolah (s. 1954) on iranilais-hollantilainen kirjailija, joka on valinnut kirjallisuuden kielekseen flaamin kielen. Hän on julkaissut parikymmentä teosta 1990-luvun alkupuolelta, ja hänen kansainvälisesti tunnetuin teos, Talo moskeijan vieressä, julkaistiin alkukielellä v. 2005.

Teos taitaa painettuna olla jo antikvariaattien aarre, mutta löysin sen BookBeatista. Mikään kirjan nimessä tai kannessa ei erityisesti houkutellut minua, ja tieto, että teos kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ei myöskään saanut aikaan uteliaisuutta. Olen takavuosina Pakistanin historian tutkimisen lisäksi lukenut lähes kaiken saatavilla olevan kirjallisuuden naapurimaista Afganistanista ja Iranista. Mailla on kompleksinen suhde toisiinsa, koska ne joutuivat kaikki kylmän sodan käsikassaroiksi.

Lähdin lukemaan teosta matalin odotuksin, mutta tarina vei minua kuin pässiä narusta, eikä kirjaa voinut jättää kesken. Kyseessä on pohjoiseen Iraniin, Senejanin pikkukaupunkiin sijoittuva perhedraama, jossa kolme veljestä jakavat ikivanhan sukutalon. Yksi heistä on imaami, toinen muezzin eli rukouskutsun huutaja ja kolmas mattokauppias. Mattokauppias Agha Dzan on tarinan avainhenkilö, joka mahdollisesti nauttii kaupungissa enemmän arvostusta kuin mukavuudenhaluinen ja vanhakantainen imaamiveljensä.

Tarina alkaa vuodesta 1969 ja amerikkalaisten kuun valloituksesta, mikä laittaa myös iranilaisten päät sekaisin. Myös moskeijan residenssiin salakuljetetaan TV, vaikka imaami julkisesti saarnaa television synnillisistä vaikutteista. Ei kulu kauaa siitä, kun shaahin länsimieliset joukot saapuvat paikkakunnalle perustamaan naistenklinikkaa, teatteria ja kirjastoa. Elokuvateatteri saa aikaan niin vahvaa protestia uskovaisissa, että hanke jäädytetään ainakin hetkeksi mellakoiden pelossa. Leffateatterit palavat maakunnissa jo ennen vuoden 1979 vallankumousta, mutta kirjan perheen Nusrat-serkku päätyy itse Khomeinin hovikuvaajaksi.

Moskeija ja sukutalo ovat oma toimijansa, jolla on paljon persoonallisia piirteitä. Kymmenet eri muuttolintulajit pysähtyvät sen räystäillä matkalla etelään, kirjastossa luetaan enemmän eroottisia säkeitä kuin haditheja, kellarissa on aarrearkku, joka on täynnä edesmenneiden imaamejen sandaaleja. Oopiumihuonetta on joskus käytetty enemmän miesten seurusteluhuoneena, mutta tarinassa se on paikka, jonne kuolevia tuodaan kivunlievitykseen. Ehkä kaupungissa ajatellaan, että oopiumin käytöstä poistuu synti, jos sitä poltetaan moskeijan hiililampussa.

Abdolah on varsinkin henkilöhahmojen rakentajana täysi virtuoosi. Eniten minua huvittivat suvun ”isoäidit” Golabeh ja Golbanu, jotka eivät olleet kenellekään sukua, vaan ikääntyneitä palvelijoita, jotka olivat uskollisesti lakaisseet moskeijan pihan roskia kaksi kahdenkymmenen vuoden sykliä. Heille oli kerrottu, että kahdenkymmenen vuoden kuuliaisuus voi johtaa pyhiinvaellusmatkaan Mekkaan. Heillä oli myös yhteinen salarakas, joka vähän ennen kuolemaansa päätti toteuttaa naisten hartaan toiveen. Niinpä mummot lähtevät matkaan salamyhkäisesti, ja suvun talous on kaatua jo heidän ensimmäisinä poissaolonsa päivinä. Matka ei sitten suju kuten kotiväki odottaa, vaan Jumalaa pelkäävät vanhukset järjestävät isäntäväelleen varsinaisen källin.

Seksiä ja seksuaalisuutta Abdolah käsittelee avoimen rehellisesti. Varsinaista päänvaivaa Iranissa on aiheuttanut shiamuslimien väliaikaisen avioliiton käsitys, ja näin uskonnollisilla alueilla on esiintynyt enemmän ”naistenvaivoja” (lue: sukupuolitauteja). Tässä varsinkin imaamit ovat innokkaita palvelustyttöjen ja leskinaisten liiviin uijia, ja heidän valtaansa tällä saralla on vaikea kyseenalaistaa. Samaan aikaan alueelle marssii Teheranista naisia, joilla on nailonsukat, läpinäkyvä hoitajantakki, ja jopa porttojen portto, shaahitar Farah Diba tulee vierailulle kaupunkiin. Ihastusta minussa herätti, että myös lempirunoilijaani Forugh Farrokhzadia siteerataan ja hänen rooliinsa naisten vapauttajana viitataan.

Huumori teoksessa ymmärrettävistä syistä vähenee, kun päästään vallankumouksen tosi toimiin. Teos etenee kronologisesti, mutta siinä tehdään välillä pitkiäkin loikkauksia. Rikki revitty suku asettuu asumaan etäälle toisistaan, osa ulkomaille, ja minun oli vaikea hahmottaa, mihin ajanjaksoon sukulaisten välien selvittely Agha Dzanin kotikylässä sijoittui. Loppuvaiheessa teosta puhutaan jo talibaneista, joten sijoitin päätöksen 1990-luvun loppuun.

Kirja siis kertoo konservatiivisen ja uskonnollisen suvun tarinan, jolla on pitkä kytkös legendaarisen Qomin seminaariin. Suvun miehet ovat kuitenkin imaameina keskinkertaisia, eikä heidän uskonnollisuutensa ole kovin hengellistä. Qomista imaamin tytärtä tulee kosimaan tulisieluinen nuori imaami, joka myöhemmin hylkää vaimonsa liittyäkseen Khomeinin lähipiiriin. Ennen vallankumousta kaksi serkusta ajautuvat vasemmistopiireihin, ja heistä Shahbal-niminen kirjoittajamies jää eloon ja pääsee muuttamaan Eurooppaan. Imaamin leskestä tulee vanhemmilla päivillä Teheranin naisvankilan kuulustelija -asema, jossa hän kokee saavansa arvostusta enemmän kuin ”miehelässä” koskaan. Kotiin Senejaniin jääneestä väestä kukaan ei sydämessään kannata Khomeinia, vaikka kaikki joutuvat tavalla tai toisella tanssimaan hänen pillinsä mukaan.

Tätä kirjaa lukiessani mieleeni tuli parikin teosta, joita lukiessa koin vastaavia oivalluksia. Vastikään lukemani Alice Zeniterin Unohtamisen taito, joka kertoi algerialaisen siirtolaissuvun tarinan, oli yhtä tiiviisti punottu kertomus muslimimaan lähihistoriasta. Tunnelmien tasolla liikuttiin välillä yhtä pakahduttavissa sfääreissä kuin Orhan Pamukin teoksessa Lumi. Tuo teos sijoittuu myöhemmän ajan Turkkiin ja on terrorismiin kietoutuva rakkaustarina, mutta luonnon ja sulkeutuneen pikkukaupungin tunnelmat olivat lähes identtisiä. Jos tämä teos kolahti minuun samalla intensiteetillä kuin Lumi, jota pidän toistaiseksi Pamukilta lukemistani teoksista parhaana, silloin romaanin on pakko olla vaikuttava.

Myös Bazar-kustantamolta lukemistani teoksista tämä kuuluu parhaimmistoon. Toivon mukaan kirja saisi e-painoksena enemmän lukijoita, sillä sen aihe ei ole vanhentunut yhtään sitten sen julkaisun.

11 kommenttia artikkeliin ”Moskeijan oopiumihuoneen kertomaa

  1. Olipa Anu mielenkiintoinen postaus. Kirja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, tällaiset teemat kiinnostavat minuakin, vaikka tästä kirjasta en ole aiemmin kuullutkaan. Ymmärsin, että uskonto on tiiviisti mukana kirjan juonessa, mutta toivottavasti ei saarnaavalla tavalla. Kiitos tästä vinkistä, olen muutenkin saanut sinulta monia hyviä vinkkejä.

    • Ei saarnata, eikä hurskastella. Minusta tässä oli realistinen, mutta omalla tavalla kunnioittava suhde uskontoon. Aika useinhan se länsimaissa asuvien ateismiin kääntyneiden islam-kuvaus on räävitöntä pilkkaa. Tässä oli sopiva balanssi, uskovaiset esitetään aikuisina ihmisinä, joilla on vastuu tekemisistään siinä missä muillakin.

  2. Kiitos kiinnostavasta esittelystä! Kirja vaikuttaa hyvin kiinnostavalta, varsinkin, kun luin juuri Allah99:n . Tämä kävisi loistavasti perään.

  3. Kuulostaapa mielenkiintoiselta. Olen lukenut todella vähän tuon maailmankulman kirjallisuutta, vaikka kyseessä on kuitenkin historiallisesti mielenkiintoinen seutu, jonka tapahtuvat päätyvät nykyäänkin silmille tv:n kautta. Niitä ei meinaa millään välillä ymmärtää, joten kontekstille olisi tarveta.

  4. Kuulostaapa mielenkiintoiselta. Olen lukenut todella vähän tuon maailmankulman kirjallisuutta, vaikka kyseessä on kuitenkin historiallisesti mielenkiintoinen seutu, jonka tapahtuvat päätyvät nykyäänkin silmille tv:n kautta. Niitä ei meinaa millään välillä ymmärtää, joten kontekstille olisi tarveta.

  5. Kirjoitat tosi mielenkiintoisista kirjoista. Tajusin, etten seuraa blogiasi virallisesti, joten laitoin seurantaan, sillä olen saanut blogistasi sekä hyviä lukuvinkkejä että kiinnostavia katsauksia kirjoihin, joita en todennäköisesti itse aio lukea, mutta joista on kiinnostava tietää jotain. Yksi sellainen kirja on tässä bloggauksessasi esittelemä kirja. Kirja kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta, mutta koska alan jo tuntea lukutapani, olen aika varma, etten koskaan tule lukemaan tätä kirjaa, vaikka aihe olisikin kiinnostava. Välillä on vedettävä raja johonkin. 😀 Olen kuitenkin hyvin kiinnostunut kaikesta kirjallisuudesta, joka ei ole suoraan länsimaalaista. Sitä on vaikeampi löytää, sitä on käännetty vähemmän, ja kirjojen kirjoitustyyli voi olla sellainen, jota on vaikea lähestyä, jos on hyvin tiukasti tottunut länsimaalaiseen (angloamerikkalaiseen) kirjallisuuteen. Viimeisin Lähi-Itään sijoittuva kirja, jonka olen lukenut, oli Tuhat loistavaa aurinkoa. Lisäksi olen lukenut ruotsalaisen toimittajan kirjoittaman journalistisen tietokirjan Kabulin tyttöjen salaisuus.

    • Teet tärkeän havainnon angloamerikkalaisen kulttuurin dominanssista. Näkyyhän se suomalaisessakin kirjallisuudessa: hittikirjat ovat usein niitä, joissa päähenkilöt seikkailevat kotimaan lisäksi Britanniassa tai USA:ssa. Sitten haluaisin vielä huomauttaa, että aika paljon menestyneistä ei-eurooppalaisista kirjailijoista ovat amerikkalaisten yliopistojen kasvatteja, ja moni on käynyt kirjoittajakoulun siellä. Tämä ohjaa kertomaan tarinoita tietyllä tavalla, bestseller-moodiin. Khaled Hosseini on hieno kirjailija, kiitos hänelle kirjoista, mutta hän menestyy, koska osaa kirjoittaa Hollywood-tyyliin koskettavasti. Moni muu tuon maailman osan kirjailija kirjoittaa kuivemmin, ehkä taiteellisemmin, ja tulee pienkustantamoiden julkaisemaksi.

  6. Jaahas, olen toistaiseksi ainoa kommentoija joka on lukenut tämän! Tykkäsin! Siinä oli niin paljon kiinnostavia henkilöitä ja kerronta osin humoristista ja niitä erilaisia tapahtumiakin riitti vaikka kuinka ja paljon. Pidän tällaisista kirjoista joista myös oppii samalla, tässäkin näki miten ihmisten arki muuttui Khomeinin vallankumouksen myötä verrattuna shaahin aikoihin ja erityisesti minua kiinnosti se miten naisten elämä vaihteli riippuen siitä mikä hallinto oli vallassa.

  7. Eläköön BookBeat ja muut suoratoistopalvelut, jotka pidentävät kirjojen elinaikaa tai ainakin aikaa, jolloin ne voivat olla aktiivisesti löydettävissä.
    Tämä voisi olla kirja, josta myös minä pidän. Olen kiinnostunut historiasta ja politiikasta ja loistava tapa saada ulottuvuuksia on lukea fiktiota näistä aiheista. Muistan kuinka suomalaiset naistenlehdet hehkuttivat kaunista Farah Dibaa ja muuta shaahiperhettä, mutta silloin olin liian nuori ymmärtämään maan poliittisesta tilanteesta mitään.
    Kunhan uutuusrumba taittuu, saatan tarttua tähän!
    Katsoin myös muutoin blogiasi ja täytyy sanoa, että sinulla on hurja juttujen ilmestymistahti. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon käytät aikaa blogijuttujen kirjoittamiseen, jos ei lasketa lukuaikaa?

    • Hehe, bloggaustahti on tällainen siksi, että elän yhteiskunnan minimituilla enkä usein pääse pois lähiöstäni. Jos on vähänkään parempi tilanne, keksin kyllä muutakin tekemistä. Käytän juttujen kirjoittamiseen ja blogin pitämiseen aika vähän aikaa (max 1 h/vrk), varsinkin jos en ota kuvia. Näkyyhän se myös tyylissä, en ruodi kirjoja läheskään yhtä syvältä kuin monet muut bloggarit tekevät. Moni postaus (varsinkin kierrätyskirjoista) on enemmän ”note to self”, sillä en yleensä jätä lukemistoistani muuta jälkeä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s