Kuningasliljan kertomaa

Teos: Johanna Laitila: Lilium Regale. (Gummerus, 2019)

Kepeiden itärajaparodioiden jälkeen matkasin kirjojen siivin Lappiin ja Ruotsiin Johanna Laitilan esikoisromaanin Lilium Regalen siivin. Teos on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut paljon positiivista huomiota, mutta itse lähestyin teosta puskasta. Kirjassa eniten kiinnosti mystinen nimi, joka viittaa kuningasliljaan, kukkaan, joka toki menestyy myös pohjoisissa puutarhoissa, vaikka kasvukausi on lyhyt.

Lähdin lukemaan teosta vahvana siirtolaisromaanina, koska sen alku sijoittuu Ruotsin Södertäljeen, jossa Else-niminen isoäiti tekee kuolemaa omassa asunnossaan keski-ikäisen Elisa-tyttären hoivissa. Kuulemme Elisan miehestä ja aikuisesta tyttärestä, joka seurustelee afrikkalaisen naisen kanssa, ja suhteen piilottelusta isoäidiltä, joka tuskin ymmärtäisi nykynuorten kotkotuksia. Elisa tekee tiliä äitinsä elämästä, mutta tuntee vähän tämän nuoruutta. Side Suomeen on hatara, ja kristallisoituu puhelimen vieressä olevaan paperilappuun, jossa on ristejä merkkinä sukulaisten kuolemista.

Tarina siirtolaisuudesta on kuitenkin vain sisäänheittotarina romaanin keskittyessä Elsen nuoruuteen Tornionjokilaaksossa ja evakossa Ruotsissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Elsen elämään kuuluu paljon surua, menetystä ja väkivallan uhkaa suvun aikuisten oireillessa psyykkisesti. Mummo opettaa tytöille, että naisen rooliin kuuluu miesten ylilyöntien hyväksyminen ja hiljentäminen. Rakkaus naisiin tuo Elsen elämään kaivatun oman tilan, mutta tätäkin puolta itsestään hän oppii häpeämään.

Noin puolet teoksesta keskittyy nuoren naisen seksuaaliseen etsintään, mihin kuuluu viatonta teinityttöjen leikkiä ruotsalaisen professorintyttären Ingan kanssa, mutta myös valtapelejä ja manipulaatiota tämän ollessa piikomassa Irinan, kirjakauppiaan ja apteekkarinrouvan kodissa. Irinan luona ollessaan hän on jo aikuinen ja suku odottaa hänen avioitumistaan naapurin Samulin kanssa. Else taipuu avioliittoon äitinsä kuoltua vaikka ei koe olevansa samanmoinen nainen kuin toverinsa. ”Lesbolaiset” kokemukset hautautuvat äitiyteen, kun pariskunta muuttaa leveämmän leivän perässä Södertäljeen.

Laitilan kieli on paikoitellen eteerisen runollista, ja meänkielen osuus siinä on runsasta. Nautin eniten kasvien ja lintujen bongaamisesta, sillä en rehellisesti sanottuna tunnista kovin hyvin kuukkeleita, telkkiä tai teeriä, saati valkokämmekkää. Else on saanut läheisen luontosuhteensa isänsä peruna, ja hän kantaa mukanaan tämän kertomia myyttisiä kertomuksia Elgenistä, hirvestä metsän haltijana. Kaksikon kalareissut ovat aidon kalevalaisia, ja he pohtivat mielellään ahvenen sielun olemusta.

Onko sitten muoti-ilmiö kuvata homoseksuaalisuutta sota-aikoina? Aika monta romaania olen aiheesta lukenut, mutta en ole vielä kokenut, että representaatio on liiallista. Tämä teos ulottuu jatkosodan vuosista 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu Irina on moderni nainen, joka tuntee arvonsa ja osaa ottaa elämästään kaiken irti. Porvarisrouvan syrjähypyt piikojen kanssa on teema, josta en ole vielä lukenut teosta, joten toiston vaaraa verrattuna rintamamiesten homoeroottisiin kokemuksiin ei tässä ole. Kirjan nykyisyydessä erittäin vanha Irina vielä uskaltautuu mukaan sateenkaariseniorien sherrytanssiaisiin. Näin Laitila kuroo umpeen vuosikymmenten muuttuvat asenteet, ja muistuttaa queer-historian pitkästä jatkumosta.

Olisin kyllä halunnut lukea lisää Elsen vaiheista siirtolaisena Ruotsissa, ja myös Elisasta ja tämän tyttärestä Ainosta, joka kirjoitti gradua meänkielestä. Irina-seikkailun osuus oli mielestäni vähän liian pitkä, mikä varmasti johtui siitä, etten kovin pitänyt Irinasta ihmisenä. Toisaalta vanhan naisen ilmaantuminen etsimään vanhaa heilaansa södertäljeläisen kerrostalon ovelle kertoo vaiennetuista tunteista, joita hän oli antanut itselleen luvan käsitellä yli 90-vuotiaana.

Veikkaan tälle romaanille palkintoehdokkuuksia sen kielellisen virtuositeetin vuoksi. Teemojen suhteen teos oli kokoelma jo hyvin tunnettua ja yllätyksellistä. Sotateema kirjassa oli koskettava, mutta Lapin sodan teema on tullut vähän liiankin tutuksi viimeaikaisessa kotimaisessa kirjallisuudessa. Onneksi tässä kirjassa ei pahemmin solmittu suhteita natsisotilaiden kanssa tai saatu lehtolapsia, jotka alkavat kypsässä iässä etsiä saksalaista isäänsä. Vaikka tämäkin teema on totta ja varsinkin sen kokeneille tärkeä, koen, että kaunokirjallisena teemana natsien touhut Lapissa on toistaiseksi loppuunkäsitelty.

Kokonaisuutena teoksessa on herkkyyttä ja ryhtiä eksoottisen nimensä veroisesti. Erityisenä bonuksena minulle esiintyivät taas Edith Södergran-lainaukset ja sitä kautta tämän teoksen hengenheimolaisuus Aino Vähäpesolan Aurinkokissan kanssa. Pidän varsinkin siitä, että runoutta käytetään laajemmin kuin pelkkinä alkusanojen sitaattina romaaneissa, eli kuvaamassa henkilöhahmojen kehittyvää suhdetta runouden äärellä. Tässä runous tuli lähes yhtä paljon iholle kuin Aurinkokissassa, ja muutenkin kirjallisuuden rooli maalla kasvavan nuoren naisen henkireikänä elävöitti tekstiä.

Idän ilosanoma tiivistyy

Teos: Anssi Hemmilä: Ilosaari (Tammi, 2019)

Usein lukuretkilläni käy niin, että löydän samanhenkisiä, samasta aiheesta kertovia teoksia putkeen synergian voimalla, mutta harvemmin kahta näin identtistä teosta. Toissapäivänä luin Lasse Nousiaisen Itärajatapauksen ja heti putkeen Anssi Hemmilän Ilosaaren. Molemmissa teoksissa helsinkiläiset trendipellet matkustavat Itä-Suomeen kokemaan aitoa maalaiskulttuuria. Myös Nousiaisen teoksessa Joensuussa oleskellaan Ilosaarirockin aikana, mutta Hemmilän teos keskittyy kokonaan matkaan näille festivaaleille.

Teoksessa seikkailevat Annu, Hannu ja Hilu, epätasainen kolmikko, jotka ovat lähteneet matkaan sattuman oikusta. Annu ja Hannu ovat jo nelikymppisiä, hyvin toimeentulevia hedonistejä, kun taas Hilu on Annun nuori naapuri, taiteiden opiskelija, jolla on suuri sosiaalinen omatunto. Festarilippu Ilosaareen on ollut Hilun ironinen lahja poikaystävälle, joka ei pääsekään mukaan, ja näin lippua kaupitellaan seuraavalle uhrille. Mukaan ilmoittautuu Hannu Vantaalta, lentokenttävirkailija, jokseenkin persoonaton perusjannu, johon Annu on tutustunut Flamingo-viihdekeskuksen yökerhossa tuhannen tuiskeessa. Annu taas on media-alan ammattilainen, freelancer ja bloggari, joka tuntuu elävän kaupallisilla yhteistyökuvioillaan.

Hilun tavoitteena on päästä eroon nelikymppisistä vanhuksista, ja näin hän suuntaa varjo-Ilosaareen, joka pidetään lieksalaisella maatilalla. Meno siellä on kuitenkin niin porvarillista, että hän palaa seuraavana päivänä suosiolla itse festivaaleille. Annulle reissun päämotiivi on saada blogilleen nostetta, mutta Joensuusta ei meinaa löytyä mitään kiinnostavaa kuvattavaa, ei edes lupaavia vegaaniannoksia. Kaupunki vaikuttaa lattealta S-etukorttivyöhykkeeltä, joten muun tekemisen puutteessa hänen on keskityttävä sekstailuun Hannun kanssa.

Ilosaarirock on festivaali, jolla satanisteiksi naamioituneet opettajat ja polttariporukoiden Johanna Tukiais-kloonit kohtaavat. Musiikillisesti tapahtuma on sekasotku, ja parhaat bileet ovat leirintäalueella, jossa yritetään aikaansaada Woodstock-henkistä yhteisöllisyyttä. Festareiden narratiivi tuntuu todenmukaiselta, jopa siihen pisteeseen saakka, että aloin kaivata jotain maagis-realistista irtiottoa. Annulla on joitain päiväunia, mutta muuten romaani velloo festarialueen anniskeluteltoilla ja viinanarikassa. Toki Hemmilää voi esikoiskirjailijana kehua huolellisesta rajauksesta: kirja toimittaa sen, minkä lupaa, mutta festaritoilailujen teema tuntuu hieman ohuelta.

Annun itsekeskeinen blogimaailma nauratti minua kyllä, mutta luettuani ainakin kymmenen bloggareista kertovaa romaania tämäkin aihe tuntui jo loppuun käsitellyltä. Nuoren Hilun hahmossa oli eniten särmää, sillä hän tuntui herkullisen ristiriitaiselta tyypiltä. Festareiden aikana hän tekee ison numeron vanhasta puhelimestaan, joka on ladattava monta kertaa päivässä, mutta järkyttyy, kun onnistuu kännipäissään saamaan tilinsä saldon vajoamaan alle 17 000 euron. Köyhän opiskelijan habitus narisee liitoksistaan, ja myös paikalliset nuoret aistivat tytöstä huokuvan yläluokkaisuuden.

Ilosaari ei ole samanlainen tutkielma pohjoiskarjalaisuudesta kuin Itärajatapaus, vaan se keskittyy helsinkiläisen kolmikon road tripiin, ja koomisiin havaintoihin festivaalin meiningistä. Se kertoo aikuisten huvipuistosta, jossa irtiotto arjesta toistuu joka vuosi samalla kaavalla, ja ihmisistä, joille massaan sulautuminen on vuoden kohokohta. Minua kirjaa lukiessa alkoi enemmän kiinnostaa Martat (joihin myös viitataan), jotka tänä vuonna jakoivat rokkiviikonloppuun osallistujille piirakoita jo rautatieasemalla.

Ikäväni Pohjois-Karjalaan ei täysin tyhjentynyt tällä tymäkällä lukupaketilla, ja Ilosaaren luettuani voisin hyvin lähteä festareille teema-asuun sonnustautuneena. Koen, että romaani ilahduttaa ko. festareiden faneja ja vihollisia yhtä lailla, ja diipimmällä tasolla kertoo aikuisista, joille aikuiseksi kasvaminen on ikuisesti vaiheessa.

Kun koko suku nöksähtää

Teos: Lasse Nousiainen: Itärajatapaus (Aula&co, 2019)

Vakavien ja painavien merkkiteosten väliin on hyvä lukea jotain humoristista, ja mikä parempi, jos huumori liittyy itäisiin ihmisiin. Lasse Nousiainen on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka Itärajatapauksen vedin eilen unta odotellessa yhdellä lukemalla. Kirjassa matkustetaan sukuloimaan Pohjois-Karjalaan, jossa sukulaisilla on tapana nöksähdellä toisilleen vähintään joka juhannus ja joulu.

Teoksen kertoja on Sami-koira, joka auton takapenkiltä tarkkailee ”isäänsä” Markoa ja ”äitiään” Hannaa. Lapsettoman pariskunnan elämässä koira on lapsen asemassa, eikä Markon veljen uskovaisuuteen taipuvainen perhe voi olla kommentoimatta suvun jatkamisen velvollisuuden täyttämistä. Pekka-veli on muuttanut takaisin lapsuudenkotiin, josta Anneli-äiti on siirtynyt viettämään eläkepäiviä Joensuuhun, kätevästi lähelle keskussairaalaa. Mervi-sisko elää yksin syrjäisessä mummonmökissään ja kärsii kroonisesta alakuloisuudesta.

Markon lapsuudenmuistot voisivat olla kenen tahansa 70-80-luvuilla kasvaneen välisuomalaisen pikkupaikkakunnan kasvatin muistoja herättäen kaikuja yhtenäiskulttuurista. Kaiho yhtenäiskulttuuriin on myös voimallista Itäradiossa, jonka toimittaja Simo-Matti on kutsunut Markon puhumaan kirjailijan urastaan. Marko on provinssin näkökulmasta semi-julkkis, vaikka hän edelleen laskee jokaista tykkäystä Facebookin kirjailijasivullaan. Kuitenkaan radiossa ei olla kiinnostuneita Markon teoksista, vaan pelkästään ”kuulumisesta” itäisille juurille. Häneltä odotetaan painavaa sanaa itäisen elämäntavan paremmuudesta, mitä hän ei kerro, ja näin haastattelu floppaa ainakin suvun näkökulmasta.

Teos kertoo yhdestä vittumaisesta suvusta ja sukulaisten välisistä jännitteistä aikana, jolloin leppoisa sukulointi ei enää kuulu edes pohjoiskarjalaisten repertuaariin. Perinnekulttuurista on jäljellä vain ruoka, mutta vasta paistettuja piirakoitakaan ei tarjoilla vieraille. Lanttukukon laitosta syntyy vain riitaa, koska vegaani miniä ei suostu syömään sitä sianrasvalla höystettynä. Onneksi pakasteesta löytyy aina piimälettuja, joita voi syöttää nirsoille kaupunkilaisille, ehkä myös vinkkinä, että he voisivat jo lähteä. Ruoan näkökulmasta Nousiainen rikkoo myyttejä karjalaisten loputtomasta vieraanvaraisuudesta ja ehtoisuudesta.

Nauroin monessa kohdassa arjen pienille havainnoille, ja myös helsinkiläisten piensieluisuudelle, mikä ilmenee hyväntahtoisena ylenkatseena suhteessa maalaisiin. Vaikka Marko on ollut juuriltaan poissa koko aikuisikänsä, hän edelleen kiikkuu kahden kulttuurin välillä, ja kokee nostalgiaa tiettyjä ilmiöitä kohtaan. Töölöläisvaimoa Hannaa kiinnostavat vain puolipaneelit ja käkikellot sisustuksellisessa mielessä, ja hän kokee tarvetta tehdä blogipäivityksiä kälynsä homssuisesta kodista.

Muistan eläneeni tuota vaihetta muutama vuosi sitten, jolloin olin koukussa Etuovi-sivuston Pohjois-Karjalan asuntoilmoituksiin. En vakavissani etsinyt asuntoa, vaan tutkin syrjäseutujen mummonmökkien ja homeisten rivarinpätkien estetiikkaa. Maaseudun konstailematon hirvenpääestetiikka kiinnostaa minua edelleen, mutta samalla koen oloni noloksi tirkistelijäksi. Pystyin hyvin samastumaan Hannaan, vaikka itse en ole helsinkiläinen vegaaniravintojan pitäjä, ja satun omaamaan maalaisia itäisiä juuria. (Aika moni itäinen sukulaiseni elää hulppeammin ja trendikkäämmin kuin minä, eikä kerää nurkkiinsa käkikelloja.)

Koen, että teos voisi olla mukavaa kesälukemista vaikka matkalla sinne itäisille juurille. Koiran näkökulma oli virkistävä, ja sekin varmasti lisää lukijakuntaa. Huumorikirjana teos ei onneksi liiku siellä täysin harmittomalla ”sydäntä lämmittävällä” osastolla, vaan henkilöhahmoissa on tarvittavaa särmää, ja pilkka osuu tasaisesti joka nilkkaan.

Vakavammalla tasolla teos kertonee tarinaa vahvasti jakaantuneesta kansasta, jossa toiselle puolelle elämä on pelkkää hifistelyä ja ”oikeanlaisten” tuotteiden kuluttamista, ja toiselle puolelle arjesta selviytymistä niissä totutuissa raameissa, joihin on sattunut syntymään. Pystytäänkö tätä railoa enää kuromaan umpeen, vai jatkuuko tämä teema loputtomiin, tai ainakin siihen saakka, kun Suvisalon kaltaisten paikkakuntien kunnantaloilta on viimeiset valot sammutettu?

Sinisten omenien lupaus

Teos: Sally Salminen: Katrina (1936/2018, Teos)

Käännös: Juha Hurme

Kuulin Sally Salmisen Katrinasta ensi kertaa toissa vuonna, kun YLE:llä oli käynnissä Suomi100-kirjaprojekti ja romaani oli yksi siihen valituista teoksista. En kuitenkaan ehtinyt lukea teosta tässä vaiheessa, ja sen maine on kiirinyt huomattavasti sen jälkeen. Minulla oli siis vahva ennakkokäsitys teoksesta, mutta onneksi en ollut lukenut kaikkia arvioita puhki.

Katrina on nuori pohjalaistyttö, joka tulee ahvenanmaalaisen merimiehen hurmatuksi kotikonnuillaan 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkuvuosina. Kosinta on salamannopea, eikä hän ehdi edes kerätä mukaansa kapioita. Johan lupaa nuorikolleen leveämpiä oloja, suotuisia viljelykausia, sinisiä omenapuita ja koreita vaatteita. Katrina lähtee miehen matkaan, koska on haaveillut elämälleen muutakin kuin jäämisen oman kylän mökin akaksi. Ehkä merimiehen vaimona hän pääsisi vielä maailmalle ja oppisi vieraita kieliä.

Todellisuus Västerbyn kylässä on aivan muuta kuin mitä suupaltti Johan maalaili, ja hän jättää nuorikkonsa selviämään alkeelliseen torppaan ilman ruokaa. Torppien naisilla on tapana hankkia elantonsa lähitilojen taksvärkkiläisinä, ja palkka usein maksetaan vain tilan antimina. Ruokapalkka on kapeaa, ja Katrina nousee pian topakasti pihimpiä isäntiään vastaan. Hänessä on pohjalaista sisua, jollaiseen saaristossa ei ole totuttu. Työväenaate on Katrinassa nupuillaan, vaikka hän ei osaa pukea ajatuksiaan mantereella tehtävän politiikan kielelle.

Teos kertoo pitkälti Katrinan yksinäisyydestä elämän eri vaiheissa, vaikka avioliiton kehitys onkin yksi sen keskeinen teema. Katrina oppii rakastamaan tuulella käyvää miestään, jonka kyvyt ansaita elantoa eivät ole vaimonsa kaltaiset. Mies ei juo, ei polta, eikä ole uskoton, mutta siitä huolimatta hän on hupa rahankäyttäjä, eikä merimiehen palkasta oikein jää mitään kasvavan perheen käyttöön. Kuitenkin pariskunta hitsautuu yhteen yhteisten vastoinkäymisten kautta, varsinkin lasten kuolemien.

Luin kirjaa suurena jännityskertomuksena, vaikka sen tapahtumat ovat arkisia ja realistisia. Siinä on muutama kohtaus, jotka ylittävät jopa Myrskyluodon Maijan dramaturgian. Tuo vertaus on kuitenkin päässäni hatara, sillä en ole lukenut Anni Blomqvistin teosta, vaan muistan sen vain lapsuuden TV-sarjana. Muutenkaan en muista, olisinko koskaan aiemmin lukenut ahvenanmaalaisen kirjailijan teosta.

Myös kyläyhteisön kuvauksena teos on loistava, ja myös sivuhenkilöt ovat eläviä. Kylän elämä keskittyy pitkälti laivalaiturin ja kahden kilpailevan kaupan välille. Kilpailuasema syntyy, kun kylään perustetaan osuuskauppa, joka saa pian suuremman suosion kuin vanha puoti. Osuuskaupan nuori pitäjä Saga on aluksi Katrinan miniäehdokas yhden pojan kanssa, ja lopulta vaimo toiselle pojalle, ja tässä välissä hän on ehtinyt olla naimisissa vanhan kapteenin kanssa. Saariston nuorten seurustelukuviot ovat välillä karuja, sillä tytöt haaveilevat kapteenskaksi pääsystä, mikä on tuossa yhteisössä korkein sosiaalisen nousun keino.

Kirjan kirjoittamisvaiheessa vuonna 1936 Katrina oli jo historiallinen romaani, ja sen keskeiset historialliset tapahtumat liittyvät ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen kansalaissotaan. Vaikka saarilla piileskelee venäläisiä sotilaita, ei sota vaikuta tavallisten saaristolaisten elämään kuin välillisesti. Valkoisella suojeluskunnalla on saarilla joukkoja, mutta niiden tehtävät jäävät kapeiksi.

Juha Hurmeen uusi suomennos on hämmentävän eheä lukukokemus, mikä varmasti lisää teoksen suosiota suomenkielisten lukijoiden piirissä. Koska Salminen vaikutti suurimman osan aikuiselämästään Suomen ulkopuolella, hänen kirjallinen tuotantonsa jäi aikanaan suomalaisilta lukijoilta pimentoon. Hän yritti palata asumaan kotikonnuilleen kirjallisen menestyksen jälkeen, mutta elämä sysäsi hänet Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen avioliittoon Tanskaan. Sosialistinen aatemaailma kasvoi hänessä vielä Katrinan kirjoittamisen jälkeen, eikä hänen avointa poliittisuuttaan katsottu kotikylässä hyvällä.

Katrina tuntuu teokselta, joka ei täysin tyhjenny yhdellä lukukerralla. Erityisen hauskaa olisi lukea teosta kohteessa, ellei sitten kuvatulla kotisaarella, niin ainakin Maarianhaminassa. Saarten pääkaupunkiin Katrina pääsee vasta vanhoilla päivillään, ja kokee sen meiningin aivan liian herraskaisena. Vaikka hänen elämänsä miehet puhuvat jo alkeellista englantia, ei tavallisen merimiehen muijan maailma avaudu helpolla.

Taistelu antiikin Helenasta

Teos: Anna Ekberg: Salattu nainen (Minerva, 2019)

Käännös: Katarina Luoma

Louise on nainen, joka on aloittanut keski-iässä uuden elämän kahvilanpitäjänä Christiansön pienellä saarella Itämerellä, lähellä Bornholmia. Hänen elämäänsä valaisee kirjailijamies Joachim, joka yhtä lailla on halunnut jättää taakseen Kööpenhaminan kulttuuripiirit ja keskittyä olennaiseen luonnon ja meren keskellä.

Pariskunta on elänyt idyllissään parisen vuotta, kun Louise haetaan poliisin kuulusteluihin taustastaan ja identiteetistään. Naista epäillään identiteettivarkaudesta, ja hänen aviomieskin kaipaa häntä. Oikeassa elämässä hän onkin Helene, laivanvarustamon rikas perijätär, jolla on kaksi pientä lasta. On ilmeistä, että hänelle on tapahtunut jotain niin traagista, mikä on laukaissut hänessä muistinmenetyksen, mutta kuinka hän on päätynyt kaukaiselle saarelle kööpenhaminalaisen prostituoidun papereilla?

Tämän voi kirjan juonesta paljastaa, koska asetelma on selvä jo ensimmäisessä kappaleessa. Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa kaksi jo tunnettua tanskalaista dekkaristia kirjoittavat, ja luin jo heidän esikoisensa Uskottu nainen. Molemmat teokset ovat järkäleitä, mutta innostuin Uskotun naisen arkkitehtuurinäkökulmasta, koska pidän tanskalaisten käsityksistä asumisesta. Tässä kirjassa vahva teema on laivanvarustusbisnes, joka ei sytyttänyt minua samalla tavalla, koska kirjan kuvaama maailma on arvoiltaan kovaa ja armotonta. Juonessa on kohtuukiinnostava kytkös toiseen maailmansotaan ja natsismiin, mutta se jää yleisen psykologisoinnin lapsipuoleksi. Helenen mielentilaa tutkitaan pitkällisesti, ja se tuntui jo liian monesta dekkarista tutulta. Varsinkin psykologiset/psykiatriset osuudet olivat jaarittelevia ja tuntui, että kirjailijat olivat lainanneet paljon alan oppikirjoista.

Miesten taistelu muistin menettäneestä Helenestä menee paikoitellen saippuaoopperan puolelle, tosin kirjailijat huomioivat tämän (itse)ironisesti. Viittauksia antiikin Kreikan tragedioihin myös viljellään. Aviomies Edmund on klassinen nilkki, kun taas Joachim on pyyteettömästi rakastunut naisystäväänsä. Helene itse on sekaisin kuin seinäkello tunteistaan ja sitoumuksistaan, ja tuntuisi tarvitsevan etäisyyttä molemmasta miehestä selvittääkseen päätään ja viime vuosien tapahtumia.

Kirjaan mahtuu myös silmitöntä raakuutta, joka kytkeytyy seksibisneksiin. Onneksi näiden osuus oli kuitenkin vähäisempi, kun kirjan draama keskittyi elävien ihmisten monimutkaisiin suhteisiin. Suhdesoppa oli minulle liian täynnä kitkeriä sattumia, mutta olisin voinut viettää enemmän aikaa alkuasetelman idyllisellä saarella.

Tekstistä näkee kyllä, että se on ammattikirjailijoiden jälkeä, mutta olin havaitsevinani siinä jopa kaavamaista draaman kaarta, ikään kuin olisi olemassa jännityksen algoritmi, jota seuraamalla rahavirrat aukeavat. Varmasti olen lukenut paljon huonompiakin dekkareita, joissa esimerkiksi umpiseksistinen äijäpoliisihahmo toistaa itseään kahdessakymmenessä osassa. Salattu nainen ei ole poliisivetoinen, ja itse rikostutkinta jää siinä minimaaliseksi psykologisen jännityksen dominoidessa juonta. Kirja kertoo myös jotain Tanskan historiasta, mikä on sen ehdoton plussa. Kuitenkaan en ole varma, muistanko teoksesta paljoa ensi vuonna – ja näin on käynyt myös Uskotulle naiselle.

Ainakin toivon, ettei tämän kaksikon seuraava teos pidä nimessään sisällä sanaa ”nainen”, sillä triptyykki olisi jo liikaa.

Hehtaaritilalla Singaporessa

Teos: Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset (Otava, 2019)

Käännös: Jaana Isomarkka

Äänikirjan lukija: Maija Lang

Rachel ja Nick ovat nuoria professoreja New Yorkissa ja ovat seurustelleet jo parin vuoden ajan. Molempia yhdistää kiinalainen etninen tausta, mutta he eivät lopulta tunne toistensa perhekulttuureja paljoa. Nick on käynyt Rachelin äidin luona kiitospäivän illallisilla, mutta Rachel ei tiedä Nickin singaporelaisesta perheestä mitään. Hän on kunnioittanut poikaystävänsä oikeutta yksityisyyteen, ja koska hän on onnellinen suhteen nykyisyydessä, hän ei ole halunnut painostaa miestä avautumaan kotioloistaan.

Yhtäkkiä Nick pyytää Rachelia mukaansa kesälomalle Aasiaan, matkalle, jonka olisi tarkoitus alkaa hänen parhaan ystävänsä Colinin häistä. Rachel uskoo, että kutsu on merkki suhteen vakiintumisesta, ja lähtee matkaan uteliaan jännittyneenä.

Nick kuuluu kuitenkin sukuun, johon ei astuta noin vain, varsinkaan, jos uudella tulokkaalla ei ole minkäänlaista taustaa seurapiireissä. Rachel on köyhän mannerkiinalaisen yksinhuoltajan tytär, joka on viettänyt lapsuutensa kierrellen Yhdysvaltoja äidin epämääräisten ravintolatöiden perässä. Hän ei pyri peittämään vaatimatonta taustaansa, joka on varsinkin Nickin äidille myrkkyä. Isoäiti on suvun arvonsa tunteva matriarkka, joka omistaa 20 hehtaarin tontilla sijaitsevan kartanon Singaporen kaupunkialueella, kasvitieteellisen puutarhan naapurissa. Mummon tila on satumainen, epätodellinen ja turvaluokituksessaan maailmanluokkaa. Tilalla palvelevat brittiarmeijan perintöä kunnioittavat gurkha-sotilaat ja Thaimaan kuninkaalta perityt kamarineidot.

Kwan vie lukijansa ökyrikkaiden maailmaan, jossa vanha ja uusi raha muodostavat julmia nokkimisjärjestyksiä. Singaporen sisäänlämpiävissä piireissä Nick on yksi saaren kuumimpia poikamiehiä, jolle ottajia riittäisi. Rachelin ilmaantuminen suihkuseurapiireihin kuin puskasta on hälytyssignaali miestä metsästäville paikallisille kaunottarille kuten myös Nickin sukulaisille, jotka toivoisivat hänen löytävän sopivan piireihin kuuluvan morsiamen. Rachel saa turpiinsa jo ökyhäiden polttareissa, jossa hänen huoneeseensa tuodaan varoittava verinen viesti.

Pelkäsin etukäteen, että teos olisi ärsyttävän pinnallinen, mutta koin tämän poikkeuksellisen valaisevaksi viihdekirjaksi. Koska en luultavasti koskaan itse tule tutustumaan tähän jengiin, oli kiinnostavaa tirkistellä heidän maailmaansa, kaikessa absurdiudessaan. Paikoitellen tuntui, että olisin palannut 80-luvun Dallasin ja Dynastian kissatappeluiden maailmaan, mutta noiden sarjojen rikkaus oli moukkamaisen tuoretta ja vaatimatonta tähän verrattuna.

Kirjan suku palvoo kaikkea brittikulttuuriin liittyvää, mutta suhtautuu amerikkalaiseen kulttuuriin pitkin hampain. Silti monet suvun nuorista on mennyt opiskelemaan Amerikkaan, ja sinne asettautumista pidetään pahimpana syntinä. Toisaalta sukulaisilla on kartanoita etelä-Englannissa, joissa harrastetaan golfia ja hevosurheilua. Myös Ranskan muotihuoneissa ramppaamista pidetään kansalaishyveenä, kun taas todelliset toisinajattelijat, kuten Nickin isä Philip, viihtyvät Australian rennossa ilmapiirissä.

Kiinnostava yksityiskohta oli singaporelaisrouvien harras kristillisyys, jota he harjoittavat omissa piireissään. Rouvien siteeraamat Raamatun lauseet tuntuvat kolisevan tyhjiltä heidän arkisten puuhiensa keskellä, jotka ovat täynnä manipulaatiota ja juonittelua. Sain nauraa eniten näiden raamattupiirien maisemissa, ja koin myös jonkinlaisia ahaa-elämyksiä kristinuskon postkoloniaalisesta tulkinnasta.

Pidin myös paljon puutarhanhoitoon liittyvistä yksityiskohdista, ja luonnonkuvauksen näkökulmasta Singapore alkoi kiinnostaa enemmänkin kuin kaupunkikulttuurin. Katuruoan näkökulmasta teos taas on loputon aarreaitta, joka hyvin saattaa inspiroida turismiin paikan päälle.

Tämä on nyt toinen tänä vuonna lukemani teos, joka sijoittuu Singaporeen. Aiemmin lukemani teos oli vahvan sosiaalipoliittinen kertomus intialaisista siirtolaisista, joka kuvasi rikkaan yhteiskunnan syrjään jääneitä. Ruokakuvausten ulkopuolella on vaikea uskoa, että lukisin tässä samasta yhteiskunnasta. Toki voin myöntää, että Balli Kaur Jaswalin romaani Inheritance kosketti minua syvemmältä, mutta tämäkin teos on omalla tavallaan kriittinen luenta yhteiskunnasta, joka palvoo menestystä ja mammonaa.

Ihmisroska ei ole vain huono metafora

Teos: Andy Mulligan: Roskaa (WSOY, 2011)

Äänikirjan lukija: Panu Kangas

Paluu Bookbeatiin on taas johtanut lukuhommissa jonkinlaiseen holtittomuuteen: on helppoa aloittaa kirjoja, joista ei etukäteen tiedä mitään, kun taas muissa formaateissa tapanani on ottaa teoksesta selvää edes vähän.

Kuuntelin Andy Mulliganin teoksen Roskaa tietämättä kirjasta mitään. Hyvin teos meni läpi aikuistenkin kirjana, vaikka teos on alun perin nuortenkirja, joka on ehkä tarkoitettu 10-15-vuotiaille. Kirjassa on samoja viboja intialaisen menestysleffa Slummien miljonäärin kanssa, joka perustuu Vikas Swarupin teokseen Tyhjentävä vastaus. Myös Trashista on tehty elokuva vuonna 2014, josta myös olen ollut autuaan tietämätön.

Oudointa kirjassa on se, ettei Mulligan sijoita sitä mihinkään olemassa olevaan maahan. Kulttuurisista viitteistä lukija voi kuitenkin päätellä, että suurimmalla todennäköisyydellä konteksti on Meksiko. Suurinta hämmennystä minussa herätti hänen tapansa viitata ”heidän kieleensä”, ikään kuin espanja olisi kovin vaikea ja eksoottinen kieli. Kirjassa vietetään pyhäinpäivää suuresti ja näyttävästi, mikä varsinkin viittaa meksikolaiseen kulttuuriin. Muuten Mulligan on ehkä halunnut luoda universaalin tarinan köyhyydestä: kielellä ja kulttuurilla ei ole niin suurta roolia kuin yhteiskunnallisella kantaaottavuudella.

Teos on kiinnostavalla tavalla etnografinen ja dokumentaarinen: siinä puhuu useampi avaintodistaja, kolmen päähenkilön, slummien kasvattien Rafaelin, Gardon ja Rotan lisäksi. Rafael ja Gardo ovat 14-vuotiaita, Rotta heitä kolme vuotta nuorempi. Kaikki pojat ovat orpoja, mutta Rafael ja Gardo elävät lähellä sukulaisiaan, kun taas Rotta on matkustanut suurkaupunkiin kaukaisesta saaristosta rahan perässä. Pojat hankkivat elantonsa kaatopaikkojen penkojina, ja työn pääasiallinen maku liittyy ihmispaskaan.

Slummien lasten elämässä tärkeä kiinnekohta on ulkomaalaisilla varoilla pyörivä lähetyskoulu, jossa lapsia houkutellaaan opiskelemaan ruoalla. Joka päivä koulussa käyvät saavat perjantaisin 2 kg riisiä, mutta tämä elanto ei riitä kirjan pojille. Silti he ovat ystäviä isä Juliardin ja sisar Olivian kanssa, ja käyvät koululla suihkussa ja käyttämässä nettiä. Netin käyttöön pojilla tulee erityinen motivaatio, kun he sekaantuvat vyyhteen, jossa pyörii tunnettuja rikollisia ja maan niljakas varapresidentti.

Enempää en juonesta paljasta, mutta olin aivan fiiliksissä varsinkin kirjan moniäänisyydestä. Nuortenkirjaksi teemat ovat rankkoja, mutta toivon elementti on silti läsnä. Poikien tarinoissa on omaperäisyyttä, eikä slummien asukkaiden elämä piirry täysin stereotyyppisenä.

Tätä kirjaa suosittelen varsinkin oululaiselle keskustapoliitikko Riikka Moilaselle, jonka kommentit ihmisroskasta ovat olleet alle kaiken arvostelun. Tuskinpa häntä tällainen kirja kiinnostaisi. Vakavammin suosittelen teosta perheille, yhdessä kuunneltuna äänikirjana, sillä tämä voisi hyvin olla aikuisia ja teinejä yhdistävä kokemus. Meidän perheessä Slummien miljonääri oli aikanaan sellainen, olemme katsoneet leffan lukuisia kertoja. Tässä oli vastaavaa vetävyyttä, ja uskoisin myös, että kirja voisi kiinnostaa vähemmän lukevia poikia.

Sijoitan teoksen maahaasteessani kohtaan Meksiko, jos löydän hieman lisää todistetta kirjan sijainnista.

Avoimesti parinvaihdosta

Teos: Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava, 2019)

Jane on nelikymppinen matkatoimistovirkailija, joka on naimisissa itseään nuoremman kuuluisan näyttelijän Mikin kanssa. Pariskunta on aikanaan tavannut seuramatkalla Kreetalla, jossa Jane oli oppaana. Jane ei paljoa perusta miehensä snobbailevista kulttuuripiireistä, mutta seuraa silti miestään jokaiseen ensi-iltaan kannustuksen vuoksi. Hän on kiltti ja hyvä vaimo, jolle avioliitto on pyhä asia siksikin, ettei ole itse saanut kasvaa ehjässä perheessä.

Janen hahmo kirjassa on kutkuttava, sillä hän on korostuneella tavalla perinteisten arvojen kannattaja. Näyttelijämiestään hän arvostaa enemmän silloin, kun tämä on muistanut käydä parturissa. Miehen sluibailu armeijasta on iso miinus, jonka hän kestää, mutta sisimmissään hän fantisoi militanteista miehistä. Jos hän avaa suunsa maanpuolustuksellisista mielipiteistään, hänet usein leimataan pikku-Lotaksi. Antifeminismi on hänellä myös verissä, ja hänen mielipiteensä raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä saattavat herättää pahaa verta kosteiden iltojen aikana.

Kun sitten Mikki ehdottaa vaimolleen parinvaihtoa seksielämän piristeeksi, Jane päätyy pahaan paikkaan. Hän ei ole ollut kiinnostunut seksistä minkään olion kanssa aikoihin, joten ehdotus ahdistaa erityisesti. Toisaalta hän tietää, että liitossa ei ole paljon toivoa, ellei yhteistä lankaa seksuaalisuuden kehittämisessä löydy. Ylimääräistä kitkaa suunnitelmassa tuottaa miehen kuuluisuus: ei ole helppoa luottaa ventovieraisiin ihmisiin, jotka mahdollisesti juoruavat pariskunnan tilanteesta eteenpäin.

Teoksen alkuvaiheessa nauroin makeasti muutamassa kohdassa, jotka eivät liittyneet seksiin. Janen ja hänen pankkivirkailijaäitinsä suhde tuntui herkulliselta, vaikka se surullisella tavalla korvasi samanikäisten naisystävien seuraa. Äidin tapa ohjeistaa tytärtään tuntui vähän liiankin intiimiltä, ja molempien naisten riippuvuus miehistä tuntui melkein patologiselta. Yksinhuoltajuuden teema nousee loppua kohti melkein suuremmaksi kuin seksuaalinen etsintä, ja Janen isäkysymyksen käsittely oli yllätyksellistä ja koskettavaa.

Parinvaihtoteemaa käsitellään kirjassa avoimesti ja monesta tulokulmasta. Oman seksuaalisuuden löytäminen ja seksuaalisuuden muutos ikääntyessä ovat herkkiä teemoja, joista ei ole kirjoitettu liikaa. Kirjassa Jane päätyy raiteelle, jota aviomies ei ole osannut kuvitella, ja myös aviomiehen kokeilut ahdistavat vaimoa. Toisaalta tässä kuvataan keski-ikäisten lapsetonta liittoa, jossa avoimen suhteen toteuttaminen ei ole yhtä vaikeaa kuin lapsiperheessä.

Juuri nyt tämä teos ei sytyttänyt minussa suurta roihua, mutta voin kuvitella sen toimivan keskustelun avaajana juuri oman ikäisissä lukijapiireissä. Paikoitellen kirjassa oli nokkelaa härkösmäistä kielellistä ilotulitusta, mutta enimmäkseen teos eteni teema edellä. Huomaan, että päädyn usein lukemaan Härköstä, vaikka kirjan teema ei minua puhuttelekaan; ehkä hän on omalla tavallaan luottokertoja, jonka kyydissä tiedän kaikesta huolimatta pääseväni perille, kuten hyvän matkaoppaan seurassa.

Luin tämän loppuun ehkä siksi, että Janen henkilöhahmo oli omasta näkökulmastani eksoottinen. Jos parinvaihtopohdintoja olen koskaan kuullut livenä, ne ovat tulleet aika eri tyyppisiltä ihmisiltä kuin Jane. Henkilöhahmojen kehittäjänä Härkönen onkin elementissään, varsinkin ristiriitaisten tyyppien, jotka eivät osaa olla itselleen armollisia.

Kun Brooke Shields valloittaa Kashmirin

Nina Banerjee-Louhija: Intian helmi (WSOY, 1985)

Muistan nuoruudestani lukeneeni muutaman Nina Banerjee-Louhijan teoksen, joista päällimmäisenä mieleen jäi naispäähenkilöiden seksuaalinen etsintä ja vapaamielisyys. En ehkä kuulunut teosten kohderyhmään, enkä muista lukemastani paljoa. Kirjailijan intialainen tausta kiinnosti, mutta muistaakseni lukemissani teoksissa ei seikkailtu Intiassa.

Intian helmi tuli luokseni kesäreissulla kierrätyshyllystä, ja siinä sukuloidaan Intian puoleisessa Kashmirissa. Elina Koul on keski-ikäinen toimittaja, joka on ollut naimisissa intialaisen maisema-arkkitehti Vijayn kanssa. Kirjan nykyisyydessä hän on leski ja Rina-tyttären yksinhuoltaja. Perhe on asunut isän eläessä Bostonissa, mutta äiti ja tytär ovat palanneet Suomeen kuolemantapauksen jälkeen. Yhdeksän vuotta miehen kuoleman jälkeen Elinalle tarjoutuu ensimmäinen mahdollisuus matkustaa tämän sukujuurille Kashmiriin, osittain juttukeikalle.

Kirjassa on paljon herkullista 1980-luvun alkupuolen ajankuvaa. Rina on hemmoteltu nuori, joka on kasvanut pelaamalla Donkey Kongia ja syömällä kymmeniä erilaisia suklaapatukoita. Tytöllä on myös isän kulttuuriseen perimään liittyvä identiteettikriisi, ja Intiaan päästyään hän hyppää punkkarin kledjuista paikallisen perhetytön asuihin. Isän suku suhtautuu tyttöön omistavasti, ja pian hänelle jo suunnitellaan opintoja isän kotimaassa. Potentiaalisia sulhojakin pyörii nurkissa, mikä saa äiti-Elinan epäilevälle kannalle. Pidin kirjassa eniten tyttären äänestä ja hänen hieman koomisenkin oloisesta stadin slangin kommentoinnista intialaisesta elämänmenosta.

Srinagarissa Elina asuu vuokratussa talolaivassa, ja Rina Kaulien sukutalossa. Suvulle Vijayn avioliitto valkoisen naisen kanssa on ollut omanlaisensa tabu, ja vaikka Elina toivotetaan tervetulleeksi, häntä ei pidetä suvun jäsenenä. Pian Elina iskee silmänsä naapurilaivassa majoittuvaan Adhamiin, joka on paikallista muslimisukua, mutta Amerikan siirtolainen. Yhteinen tausta edistää kaksikon tuttavuutta, joka pian etenee lomaromanssiksi. Miehen kanssa Elina pääsee matkustamaan Pahalganiin, Bollywood-teollisuuden suosimaan vuoristokylään, jonka hotelliin ollaan rakentamassa niinkin paheellista asiaa kuin discoa. Yhdessä he lentävät myös kaukaiseen Ladakhiin, tiibetinbuddhalaisuuden kehtoon, jossa elämä ei vielä ole länsimaisen turismin pilaamaa.

Kirjassa on kiinnostavia pohdintoja kahden kulttuurin liitoista ja niiden lasten identiteettineuvotteluista. Romanssirintama tuntui kliseiseltä, mutta onneksi kirjan anti ei varsinaisesti keskity ”kunnon panoihin” ja vaginaalisiin värähtelyihin. Pitkälti teos kertoo surutyöstä tilanteessa, jossa jälkeenjäänyt leski ei ole kunnolla tuntenut puolisonsa kulttuuria, ja jossa sukuun tutustutaan vasta kuoleman jälkeen.

Kirjassa avataan aika alkeellisiakin asioita Intian kulttuureista, mutta samalla on muistettava, ettei keskivertosuomalaisen lukijan Intia-tietoisuus ole välttämättä ollut kovin merkittävää 1980-luvulla. Luin kirjan siksi, että olen kroonisen kiinnostunut Kashmirista, tuosta myyttisestä kulttuurisesta kehdosta, jonne on ollut liian pitkään liian vaarallista ulkomaalaisten matkustaa. Tässä kertomuksessa eletään vielä aikaa, kun Kashmirissa on turisteja, mutta tilanne on muuttumassa hankalaksi. Kashmiriin kirjan siivillä todella pääsee, ja epilogista tulee ilmi, että kirjailija on matkaillut alueella, joten kuvaus pohjautuu ensi käden kokemuksiin.

Banerjee-Louhijan omat intialaiset sukujuuret ovat Bengalissa, ja hän syntyi vuonna 1940 Kolkatassa. Lapsuutensa hän vietti Intiassa, ja muutti Suomeen kuusivuotiaana. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, ja siitä eniten minua kiinnostaa muistelmateos Yhden päivän kuningatar, jossa hän kertoo vanhempiensa rakkaustarinan. 

PS: Löysin blogistani myös arvion hänen esikoisteoksestaan, jonka olen jo unohtanut. Siinä ruodin enemmänkin kirjailijan kirjoitustyyliä, jonka päätin tässä arviossa jättää taka-alalle.

Loppusijoituskohteena Gnesta

Teos: Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea (WSOY, 2014)

Alkaa kiintiö olla täynnä tietyntyyppisten romaanien muotinimien kanssa, jotka ovat pitkiä, nokkelia ja joissa ehdottomasti on joka-sivulause. Tästä huolimatta haaviini tarttui kauppareissulla aivot narikkaan-kirja, josta jopa maksoin 3,99 e, vaikka se on viisi vuotta vanha pokkari. Ostin höpökirjoja kolme, joista yhden huomasinkin lukeneeni jo englanniksi, toinen on puhdasta harlekiinisarjaa ja tämä oli ainoa, jonka rämmin loppuun saakka.

Mitä tästä opimme? Ns. lomakirjoja ei kannata haalia. Varsinkaan, jos ei ole elämäntilanteessaan oikeasti lomaa ansainnut. Omassa tilanteessani koen, että missioni on lukea vaativia ja omia äärirajojani haastavia teoksia, koska fyysisesti en jaksa ponnistella tarpeeksi. Silti silloin harvoin, kun hankin fyysisiä kirjoja objekteina, innostun enemmän markettien viihdelaarin tarjonnasta kuin vaikka Miki Liukkosesta. Usein päädyn hankkimaan kirjoja paikoista, jotka potevat kirjapuutostautia – en isojen kaupunkien kirjakaupoista, joissa jopa Liukkosta olisi tarjolla.

Jonas Jonasson on ruotsalainen humoristi, joka on rakastunut joka-sanaan. Lukutaidoton joka osasi laskea on hänen toinen veijariromaaninsa, joka sijoittuu Ruotsin lisäksi Etelä-Afrikkaan. Kirjan päähenkilö Nombeko on ensin Soweton julkisten vessojen siivooja, joka päätyy apartheidin aikana perverssinä rangaistuksena työpalveluun atomipommia rakentavaan laitokseen. Insinööri Westhuizen on ajanut kännissä hänen päälleen, mutta oikeuslaitos onnistuu kääntämään syyn mustan uhrin harteille. Nombeko on kolmen kiinalaistytön kanssa ahdistavan tiedelaitoksen vanki, mutta omalla tavallaan paikka kirjastoineen on myös köyhän tytön paratiisi, sillä hän on lukutaidoton, joka osaa laskea.

Tämä teos on kauttaaltaan hyvää tarkoittava, solidaarinen ja suurisydäminen ruotsalaisluomus, joka samalla kertaa maailmanhistoriaa noin neljänkymmenen vuoden ajalta. Nombekon tarinan rinnalla kulkee Qvistin kaksosten, kahden Holgerin erikoinen tarina, sillä vain toinen lapsista on kirjattu väestörekisteriin. Poikien isä on poliittisen vakaumuksensa vuoksi halunnut kotikouluttaa poikiaan, ja se onnistuu vain, jos pojat käyvät virallista koulua vuoropäivinä. Isä on alun perin harras monarkisti, mutta kääntyy aggressiiviseksi tasavaltalaiseksi koettuaan karvaan pettymyksen kuningas Kustaa V:n käsittelyssä Nizzan Hotel d’Angleterressä. Poikien synnyttyä pitkän munien lämmittelyn jälkeen miehessä kytee uusi toivo: monarkia saadaan ehkä kaadettua sukupolvien yhteisin voimin.

Nombekon ja Holgerin kuuluu tavata, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä. Nombeko päätyy Ruotsiin hakemaan turvapaikkaa ilkeämielisen insinöörin kuoltua, ja hänestä tulee älykkäämmän Holgerin (paperittoman) tyttöystävä. Nuoria yhdistää paperittoman status, mutta he onnistuvat hyvin elättämään itseään virallisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Teosta leimaa turboahtaamisen tauti, mutta jos sen sietää, se tarjoaa älykästä viihdettä niille, jotka muistavat poliittista historiaa. Suomalainen lukija saa nauraa myös Mannerheimille, sillä jostain Gnestan korkeuksilta löytyy rouva Gertrud Virtanen, puolisuomalainen perunatilallinen, joka uskoo olevansa Marskin lapsenlapsi. Gertrudella menee lujaa, ja vielä paremmin menee, kun hän saa kuninkaan ja pääministeri Reinfeltin panttivangeikseen. Myös Mossadin agentit vierailevat tiluksilla, sillä jossain Gnestassa on piilossa atomipommi, jonka olisi pitänyt päätyä Israeliin Ruotsin sijaan.

Pidin eniten alun Johannesburg-osioista, nauroin eniten Marski-muistelmille ja opin eniten Ruotsin kuninkaallisten historiasta, johon en yleensä vapaaehtoisesti perehdy, ellei oppaana ole Jonassonin tai Miika Nousiaisen kaltainen huumorikirjailija. Valitettavasti tämä kuitenkin jää kirjaksi, jonka saatan hyvin jonkun vuoden päästä taas napata kierrätyshyllystä uutena ja raikkaana, eli en usko sen jättävän syvää muistijälkeä.

Kolme tähteä, ja se oikeaoppinen Marskin ryyppykin voi tätä lukukokemusta terästää.