Yönaisten tarina jatkuu Jamaikalla

Teos: Marlon James: The Book of Night Women. (Riverhead Books, 2009)

Käytyäni läpi Karibian pikkusaarten harvojen kirjailijoiden unohdettuja teoksia on aika siirtyä kirjallisiin supertähtiin. Jamaika on se saari, jolta oma kiinnostukseni Karibian kirjallisuuksiin on aikanaan ponkaissut, mutta valitettavasti en ole viime vuosina ehtinyt seurata uusia tulokkaita. Viime vuosikymmenellä yksi Karibian kirjallisista ikoneistani oli Jamaikalta kotoisin oleva feministikirjailija Michelle Cliff (1946-2016), ja tämän vuosikymmenen alussa suosikikseni nousi brittiläinen Andrea Levy (1956-2019), jonka vanhemmat ovat muuttaneet maahan saarelta. Molempien poismenon havaitsin tätä postausta kirjoittaessani, ja muutenkin blogissa alkaa olla surunvalittelujen suma.

Koska olen aikanani lukenut jamaikalaisia romaaneja urakalla, ajattelin haastaa itseni tällä rastilla runoudella. Olen yrittänyt kirjoittaa jotain Rastafari-dubrunoilija Mutabarukan (s. 1952) tuotannosta, mutta jos yritys on kestänyt jo yhden raskauden verran, on ehkä aika vaihtaa genreä. Mutabarukan valitsin siksi, että olen hankkinut hänen teoksensa Jamaikalta, ja kaiken kukkuraksi mies esiintyi vuonna 2015 Tampereella Annikin runofestivaaleilla, josta myös löytyy blogissani jälki. Opin Mutabarukaa lukemalla sen, etten hirveästi pidä spoken wordin lukemisesta. Vastaavasti olen hautonut barbadoslaisen Kamau Brathwaiten runoja, joten ehkä myös Barbados-rastille on löydettävä toinen teos.

Löysin sitten Marlon Jamesin (s. 1970) esikoisromaanin The Book of Night Women, joka ei ollut yhtään vähemmän haastava kuin patoisilla kirjoitettu runokokoelma. James on nyt kymmenvuotisen kirjailijanuransa aikana julkaissut neljä romaania, jotka ovat niittäneet pelkkää ylistystä. Vuonna 2015 hän voitti Man Booker Prizen, joka on vielä lisännyt uran nousujohteisuutta. Lukemaani kirjaa on verrattu Toni Morrisonin teokseen The Beloved, ja varsinkin kielellisesti se vaatii täydellistä uppoutumista vieraaseen paikkaan ja aikaan.

Teos sijoittuu 1800-luvun alun Jamaikalle, Montpelier Estaten sokeritilalle, jossa nuori Lilith kasvaa ilman biologista äitiään. Tytön on adoptoinut tilan ainoa ruumiillisesta työstä vapautettu orja Cerce, joka ei pysty suojelemaan lasta irvokkaiden Johnny Jumpereiden lähentelyillä. Kun Lilith sitten tulee 14-vuotiaana tällaisen kiiluvasilmäisen rotupetturin raiskaamaksi, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja päästää miehen päiviltään. Plantaasin naiset piilottavat miehen ruumiin ja Lilithin, joka alkaa elää varjoelämää kartanon kellarissa. Uudeksi äitihahmoksi nousee ”house nigger” Homer, jolla taloudenhoitajana on avaimet liian moneen huoneeseen.

Kirjassa kaikilla orjilla on kreikkalaisen tragedian nimet, koska orjapiiskuri herra Wilkinsin isä oli ”kulturelli” mies. Herra Wilkins on valuttanut nesteitään puoleen plantaasin naisorjista, ja siksi myös Lilithillä on vihreät silmät. Uusi piiskuri, Robert Quinn, on talon nuoren isännän irlantilainen ryyppykaveri Euroopan grand tourilta, ja yhdessä he muistelevat kauhulla mustalaisten kohtelua Venetsiassa. Quinn kärsii itsekin alkuperästään, sillä koloniaalisissa kauppasatamissa häntä ei huolita kaikkiin baareihin ja hotelleihin. Kun hän sitten iskee silmänsä Lilithiin, valta-asetelmia testataan raa’an intohimon kourissa.

Monpelieristä Lilith siirretään Coulibren tilalle, jonka omistajat ovat ranskalaistaustaisia. Heidän nöyryyttämisen tyylinsä on erilainen kuin brittien: isäntäväki pyrkii pienellä tilalla läheisyyteen palvelijoidensa kanssa, mutta piiskaaminen tuntuu vielä julmemmalta sen jälkeen, kun on ensin jaettu intiimejä salaisuuksia piiskaajan kanssa. Coulibressä ylpeillään sillä, että heidän neekerinsä ovat saaren parhaimmin puettuja, mutta tämä ei vähennä heidän itsetuhoisuuttaan. Itsetuhoisimpia kaikista ovat igbo-kansan jälkeläiset, joihin Lilith ei piirteidensä perusteella kuitenkaan kuulu. Hän on mahdollisesti ashanti, heimosta, jota pidetään pitelemättömänä.

Ihastuin taannoin Mia Kankimäen teokseen historiallisista yönaisista, ja nyt luen heidän todellista varjohistoriaansa. Jamesin tulkinta yönaisten asemasta on tällainen:

”Any niggerwoman can become a Black woman in secret: this is why we are dark, cause in the night we disappear and become spirit. Skin gone and we become whatever we wish. We become who we be.”

Romaanissa orjanaiset kokoontuvat öisin puhumaan huolistaan, ja näissä kokouksissa etevä Homer opettaa siskojaan lukemaan. Nämä eivät ole viattomia ompeluseuroja, vaan uutisia jaetaan naapuriplantaasien ja maroonikylien kapinoista. Kokouksien pito on turvallista vain silloin, kun isännät juoneet itsensä umpihumalaan ja nukkuvat kuin tukki. Onneksi tällaisia öitä on Montpelierissä usein.

Teos on maahaasteessa toistaiseksi sisällöllisesti raskain, ja sen totaaliseen autenttisuuteen pyrkivä kieli haastaa lukijansa. Joku lukija voi jo kyllästyä pussy-sanan eri varianttien runsaudesta, mutta tekstissä on myös vahva yhteys tämän päivän rap-lyriikoihin. Väkivallan määrä on järkyttävää, eikä teoksesta saa väkisin vääntämälläkään aikaan hyvän mielen tuulahduksia. Tällaisia teoksia kuitenkin tarvitaan, ja Jamesin sievistelemätön ote saa Downton Abbeyn kaltaiset sisäsiistit kuvaukset näyttämään nukkekotileikeiltä.

Tämä on teos, jonka soisin tulevan suomennetuksi, mutta jos se suomennetaan, kääntäjää ei käy kateeksi. Ei myöskään käy kirjailijaa kateeksi, sillä kirjoitusprosessin on täytynyt olla henkisesti raskas, kun käsitellään näin pimeää pahuutta. Jos saisin nyt valita vapaasti Jamesin tuotannosta yhden teoksen, valitsisin hänen uusimman fantasiakirjansa Black Leopard, Red Wolf (2019), joka sekin lupaa seksiä ja väkivaltaa, mutta täysin fiktionaalisessa kontekstissa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 161/196: Jamaika.

Ghana, uusi tuttavuus dekkarimaana

Teos: Kwei J. Quartey: Wife of the Gods. (Random House, 2009)

Raskaiden historiallisten järkäleiden jälkeen saavuin kirjahaasteessani virkistävään keitaaseen, kun löysin ghanalais-amerikkalaisen Kwei J. Quarteyn kotimaahansa sijoittuvat dekkarit. En ole ennen tätä tiennyt muista afrikkalaisdekkareista kuin Mma Ramotswe-sarjasta, jolla aloitin tämän haasteen, mutta jota en aio lukea koskaan loppuun.

Kwei J. Quarteyn sarjassa pääasiallinen etsivä on mies, Darko Dawson, joka on töissä Accran keskuspoliisiaseman murhayksikössä. Sarjan aloitusosassa Darko on reilu kolmikymppinen perheenisä, jolla on kotipuolessa monenlaisia huolia. Hänen pojallaan on reikä sydämessä, veli on halvaantunut vyötäröstä alaspäin ja äiti on kadonnut veljen onnettomuuden jälkeen teille tietämättömille. Töitä Darko ja hänen vaimonsa Christine joutuvat tekemään apinanraivolla, koska 6-vuotiaan pojan tuleva sydänleikkaus ei kuulu kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän piiriin.

Kirjassa Darko palaa 25 vuoden jälkeen äitinsä kotikonnuille Voltan provinssiin, pohjois-Ghanaan. Siellä asuu edelleen Osewa-täti, jonka luona mies on viettänyt ikimuistoisia lomia lapsena. Reissu herättää hänessä ristiriitaisia tunteita, koska äidin katoamisen jättävät haavat aktivoituvat. Kylässä on murhattu nuori lääketieteen opiskelija Gladys, joka on ollut siellä antamassa HIV-valistusta paikalliselle osana opintojaan. Murhia ei tuolla syrjäisellä alueella tapahdu usein, ja paikallinen poliisi tarvitsee virka-apua pääkaupungista joka saralla.

Teoksen pääteema liittyy Ghanassa tunnettuun kulttuuriseen käytäntöön, eli nuorten tyttöjen vihkimiseen ”jumalille” hyvityksenä suvun muiden jäsenten tekemistä vääryyksistä. Varsinkin pohjoisessa Ghanassa on kyliä, joissa teinityttöjä uhrataan animistisiin temppeleihin, ja tosiasiassa he päätyvät niiden pappien seksileluiksi. Tässä kuvatussa keississä paikallinen pappi menee jo viidennen tytön kanssa naimisiin, eikä vaimoilla ole helppoa poispääsyä järjestelystä varsinkaan, jos he sattuvat uskomaan jumalten kostoon.

Kaiken kaikkiaan dekkari on hyväntuulinen ja rempseä, vaikka siinä käsitellään syviä yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia. Kirjan naiset alkavat tosin olla hyvin tietoisia oikeuksistaan, ja muutos sukupuolten välisissä suhteissa on saavuttanut jo syrjäkylätkin. Ironista kyllä, liikkeellä on myös koulutettuja ihmisiä, jotka puolustavat trokosi-käytäntöä kansalaisjärjestötasolla, ja haluavat tyttöjen uhraamisen jatkuvan postkoloniaalina vastarintana. Ylipäänsä Quartey maalaa kuvaa yhteiskunnasta, joka on hyvin järjestäytynyt ja jossa vallitsee jonkun tason perusluottamus instituutioihin.

Wife of the Gods osoittautui lukuhaasteeni viihteellisemmistä afrikkalaiskirjoista toistaiseksi kiinnostavimmaksi, ja ilahduin huomatessani, että dekkareita on julkaistu tämän debyyttiteoksen jälkeen neljä lisää. Lukisin mielelläni koko sarjan läpi, ja näkisin mielelläni sarjan myös suomennettuna, sillä ainakaan tämä sarjan aloitus ei ollut liian höttöinen, kuten esimerkiksi Mma Ramotswe-teokset ovat.

Maahaaste on nyt kohdassa 87/196: Ghana.

Rukoushuoneesta hirttäjäisiin

Teos: Maaza Mengiste: Beneath the Lion’s Gaze (W.W. Norton, 2010)

Aika moni maahaasteeni kirja sattuu käsittelemään 1970-lukua, ja itse muistan tuon ajan afrikkalaisista johtajista vain Idi Aminin. Vaikuttaa siltä, että koko itäisessä Afrikassa on eletty tulenherkkiä aikoja tuolloin, mutta Etiopian vallankumouksen tapahtumat ovat jääneet minulta jokseenkin pimentoon.

Maaza Mengiste (s. 1974) kirjoitti esikoisromaaninsa vuoden 1974 kommunistisesta vallankaappauksesta, joka johti keisari Haile Selassien hirttämiseen seuraavana vuonna. Mengiste eli elämänsä neljä ensimmäistä vuotta synnyinmaassaan, josta pakeni perheensä kanssa Länsi-Afrikkaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Kuten monet tämän ikäluokan afrikkalaiskirjailijat, myös Mengiste on jenkkiyliopistojen kirjoittajakoulujen tuote – onko tämä hyvä vai huono asia, tästä voimme debatoida, mutta ainakin koulutuksen jälki näkyy romaanien tietynlaisessa eeppisyydessä ja kansallisesti merkittävien teemojen valinnassa.

Beneath the Lion’s Gaze on Mengisten esikoisromaani, joka kertoo ylemmän keskiluokan perheestä Addis Abebassa vuosina 1974-8. Perheen isä Hailu toimii kirurgina kaupungin keskussairaalassa, äiti Selam on vaikeasti sydänsairas kotiäiti ja aikuiset pojat Yonas ja Dawit asuvat vielä kotona vanhempiensa luona. Yonas on kolmikymppinen yliopiston historian lehtori ja Dawit opiskelee lakia, mutta oikeasti keskittää kaikki voimansa vasemmistolaiseen aktivismiin. Kuopuksen idealismi on aukotonta, mutta samalla hänessä asuu räyhähenki, ja isä Hailu on jatkuvasti huolissaan tämän hengen puolesta.

Yonasilla on myös perhe, vaimo ja pieni tytär, ja laajennetun perheen yhteys on tiivis. Myös naapurit ovat romaanissa keskeisessä roolissa, varsinkin sen jälkeen, kun kommunistihallinto pakottaa asuinalueet järjestämään korttelikokouksia kansan tietoisuuden nostattamiseksi. Samalla asunnot sosialisoidaan, ja kaikki, joilla on tyhjää tilaa, joutuvat ottamaan köyhempää väkeä koteihinsa asumaan. Asuinalueille rekrytoidaan armeijan taholta korttelipoliiseja, jotka raportoivat uusien sääntöjen noudattamisesta ylemmälle taholle. Systeemi, jota kirjassa kuvataan, muistuttaa lukemiani kertomuksia Pohjois-Korean naapurikyttäämisestä.

Kirja on oikeita tapahtumia uskollisesti seuraava historiallinen romaani, jossa suurimman osan tunnetuista avainhenkilöistä nimet on muutettu, mutta natiivi lukija pystyy arvaamaan, keihin hahmot viittaavat. Tapahtumat ovat pääasiallisesti järkyttäviä: kansaa pidätetään, kidutetaan, lahdataan ja tuomitaan kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä, ja muista kommunistisista maista saapuu ”asiantuntijoita” kertomaan, kuinka maanpettureita voisi panna ruotuun vielä tehokkaammin. Addis Abeba on täynnä varsinkin venäläisiä, jotka asuvat parhaimmissa hotelleissa ja himoitsevat vielä jossain saatavilla olevia länsimaisia farkkuja.

Perheessä koetaan kansallisen poikkeustilan lisäksi omaa surua ja pelkoa: äiti-Selamin sydän pysähtyy, vaikka isä-Hailu tekee kaikkensa vaimonsa pelastamiseksi, ja lapsenlapsi Tizita on myös hengenvaarassa putoamisonnettomuuden jälkeen. Yksityinen tragedia luo perheen jäsenten välille jännitteitä, sillä he syyttelevät toisiaan vääränlaisesta välittämisestä. Kukaan ei tiedä, onko oikein pelastaa omia lapsia, naapurin lapsia vai koko kansakunnan lapsia, ja naapurustossa otetaan mittaa jokaisesta ylimääräisestä kaalinpäästä.

Mengiste laittaa myös omaa kuolemaansa ennakoivan Ras Tafarin, kuninkaiden kuninkaan, keisari Haile Selassien puhumaan monessa kohtaa. Tämä oli hieno tehokeino, ja vaikka Selassieta syytettiin 1970-luvulla kansanmurhasta tilanteessa, jossa nälänhätä painettiin lähes villaisella, lukija voi myös kokea empatiaa tätä ikonista hallitsijaa kohtaan.

Erikoinen yksityiskohta romaanissa on perheen oma rukoushuone, jonka merkitys kasvaa kriisin aikana. Selam-äidin suku on roudannut huoneeseen alttarin ja jyhkeän, kaiverretun puuoven kaukaa vuoristoseudulta, ja se kuvastaa Etiopian ortodoksien pitkää historiaa ja perinteitä. Vastaavasti äidillä on kehossaan kristillisiä tatuointeja, jotka eivät enää 1970-luvulle tullessa ole kovin muodikkaita. Pojan tytär Sara jatkaa romaanissa anoppinsa perinteitä surun ja murheen keskellä, mutta hänen äärimmäinen uskonnollisuutensa osoittaa jo mielen hajoamisen merkkejä. Hän käy muun muassa kaupungin ortodoksisen katedraalin pihalla ryömimässä lasimurskassa, jotta pääsisi ohi syyllisyydestä, jota lapsen onnettomuus hänessä tuottaa.

Minulle tämä teos oli shokkihoitoa, enkä muista aikoihin lukeneeni romaania, jossa kidutusta olisi kuvattu näin yksityiskohtaisesti. Teemojen raskauden saralla se päihittää monen rankankin dekkarin, ja voin myös kuvitella, kuinka raskas kirjoitusprosessi on ollut nuorelle kirjailijalle, joka samalla työstää omaa, kadotettua lapsuuttaan. Varmasti tällaisille teoksille on kysyntää nuorempien etiopialaispolvien parissa, mutta länsimaisen pullamössölukijan näkökulmasta koin, että julmuutta oli kirjassa jo liikaa.

Ainoa suvantokohta, jossa nauroin, oli kuvaus naapuruston viimeisestä kioskista, jota vanha ukko Melaku pitää itsepintaisesti pystyssä, vaikka yksityisyrittäminen on kielletty. Melaku onnistuu hamstraamaan jostain maan viimeisiä cokispulloja, ja kaiken muun myytävän loputtua kioskilta saa vielä kananmunia, vaikka kanatkin on jo nationalisoitu. Ukolla käy paljon venäläisasiakkaita, jotka huomaavat, että paikallinen kotipolttoinen on parempaa kuin heidän tuontivodkansa. Kioski toimii myös maanalaisten vastavallankumouksellisten salaisena kohtaamispaikkana ulkonaliikkumiskiellon aikana.

Ironista kirjan tilanteessa on, että siinä monen sortin sosialistit taistelevat keskenään oikeassa olemisesta. Kapinallisen Dawitin porukat ovat maolaisia, kun taas maan hallitus hännystelee ja kopioi Neuvostoliittoa. Porvarilliset vastavoimat on kai jo kaikki tapettu, mutta ihmisluonto jatkaa sille tyypillistä leiriytymistä, sortamista ja segregaatiota.

Maahaasteessa olen kohdassa 86/196: Etiopia.

Ensimmäinen aforismipostaukseni

Teos: Stanislaw Jerzy Lec: Vastakarvaan. Siistimättömiä mietelmiä. (Otava, 1968)

Suomennos: Tuomas Anhava ja Ville Repo

Olen viime päivät käynyt läpi kirjahyllyjäni vakavassa karsimishengessä, ja etsinyt samalla maahaasteeseen uutta luettavaa. Yli puolet maahaasteen kirjoista on löytynyt omasta hyllystäni, ja sääntönä on se, ettei jo luettuja kirjoja saa ottaa mukaan. Lukematonta Itä-Eurooppa-osastoa on hyllystä löytynyt eniten, eivätkä kaikki kirjat ole olleet kovin helppoja.

Nyt ollaan todellisen jännän äärellä, sillä edessäni on puolalainen aforismikokoelma legendaariselta Stanislaw Jerzy Leciltä (1909-1966). Vaikka en ole koskaan lukenut miehen tuotantoa, nimi tuntuu tutulta, ja ilmeisesti olen aforismikokoelmankin ostanut omalla rahalla. Valitettavasti tässä välillä on vain käynyt niin, että olen tullut allergiseksi aforismeille, enkä muutenkaan ole koskaan tainnut lukea kokonaista aforismikokoelmaa kannesta kanteen. Genre tuntuu kaikista kirjallisuuden lajeista vieraimmalta, mutta nyt aion yrittää kaivaa esiin jotain sanottavaa Lecin viisaudesta.

Olen sitä mieltä, ettei näitä aforismeja voi ymmärtää tietämättä jotain Lecin henkilöhistoriasta ja asemasta kommunistisessa Puolassa. Hän syntyi Lvivin kaupungissa silloisessa Itävalta-Unkarissa juutalaiseen aatelisperheeseen; hänen isänsä oli paroni. Nuoruudessaan hän eli Wienissä ja Lvivissä, ja omasi kommunistisia sympatioita jo ennen toista maailmansotaa. Sodan aikana hän joutui Ternopilin kuolemanleirille kaivamaan omaa hautaansa, mutta onnistui pakenemaan leiriltä mellakan aikana, jolloin vangit tappoivat vartijansa. Hän toimi sitten Puolassa partisaanina kirjoittaen neuvostomielisiin lehtiin. Sodan jälkeen hän sai majurin arvon ja lähetettiin Wieniin Puolan kulttuuriattaseaksi palkintona sodan aikaisesta urhoollisuudesta.

Lec ilmaisi tyytymättömyyttään uuteen kommunistihallintoon jo pian sodan jälkeen, ja päätti muuttaa perheineen Israeliin vuonna 1950. Hän ei kuitenkaan sopeutunut uuteen maahan, ja perhe jakaantui avioeron jälkeen. Hän palasi poikansa kanssa Puolaan vuonna 1952 ja oli muutaman vuoden julkaisukiellossa valtion harjoittaman sensuurin vuoksi. Noina vuosina hän elätti itseään kääntäjänä. Varsovassa hänet tunnettiin kahvilaintellektuellina, joka työskenteli mielellään Stare Miastron kuppiloissa. Tuosta statuksesta hän oli itseironisen tietoinen:

”Kahvilaintellektuelli” ei ole mikään yksiselitteinen nimitys. Pitää mainita, mistä kahvilasta.

50-luvun loppupuolella hänen runojaan ja aforismejaan voitiin vihdoin julkaista, ja hän nousi suureen kansansuosioon. Puolalaiset ovat arvostaneet hänen runojaan jopa enemmän kuin aforismeja, mutta aforismit ovat lentäneet kauemmas maailmalle. Vaikka hän aforismeissaan viljelee pisteliästä satiiria kommunistihallintoa kohtaan, hän sai aikanaan valtiolliset hautajaiset. Kuolemasta hänellä oli selkeä käsitys:

Kuolinilmoituksen päätteeksi: Hän ei ole kuollut. Hän on vaihtanut elämäntapaa.

Lecin aforismeissa on ilahduttavaa hajontaa: kaikki eivät liity Puolan kansalliseen politiikkaan, vaan valtaosa on sovellettavissa yleisinhimillisellä tunteiden ja kokemusten skaalalla. Mukaan mahtuu myös mietteitä uskonnosta, välillä tarkennettuna juutalaisuudesta. Lec tuntuu tunteneen myös kristinuskoa, ja biografian mukaan hän oli käynyt ”evankelista” lukiota. Mietteet uskonnosta eivät tunnu täysin ateistisilta, vaan Lec etsii Jumalalle ja pyhimyksille inhimillisempiä kasvoja. Pyhimyksien palvonnasta, jolle katolisessa Puolassa on pitkä perinne, hän sanoo:

Minä luen pyhimysten elämäkertoja mielelläni lopusta alkuun, siinä uskossa että jostakusta voisi ajan oloon tulla jälleen ihminen.

Monissa mietteissä pohditaan ns. älykköjen asemaa yhteiskunnassa, ja oman tietämisen tai tietämättömyyden rajoja:

Tietämättömyytemme valloittaa yhä uusia maailmoja.

Jostain syystä ajattelin aforismeja lukiessani eniten Donald Trumpia. Lecin poliittiset pohdinnat ovat siinä mielessä ajattomia, että ne soveltuvat tutkimaan mitä tahansa epädemokraattista tilannetta. ”Mitä pienemmät kansalaiset, sitä suurempi imperiumi” kuulostaa hieman USA:n tilanteelta. Lähes lukutaidottomista diktaattoreista hän tokaisi näin:

Annettakoon barbaarille käteen puukko, pistooli, kanuuna, mutta ei kynää, herrannimessä! Hän tekee sillä teistäkin barbaareja.

Vastakarvaan-kokoelma koostuu kolmesta osasta, jotka on julkaistu vuosina 1957-1966. Viimeinen kokoelma on ohuin, ja viimeisistä aforismeista näkee jo kuoleman odotuksen. Eniten löysin suosikkiafoja kakkoskokoelmasta, jossa oli enemmän elämänmakua kuin kahdessa muussa. Omat suosikkini eivät niinkään liity poliittiseen valtaan, vaan hengellisyyteen ja kirjoittamiseen.

Ykköskokoelmasta nousi esiin kirkkaana helmenä tämä teesi, joka kyseenalaistaa kaikkien aforismikokoelmien oikeutuksen:

Tuli vastaan mies, jonka lukeneisuus oli niin vähäinen, että hänen täytyi itse keksiä omat klassikkositaattinsa.

Kakkoskokoelmassa minulla oli monta suosikkia, mutta eniten kosketti tämä yksinkertainen kysymys, jonka mielelläni ottaisin valotauluksi moottoriteille:

Tiedätkö tunnussanan omaan sisimpääsi?

Ja lopuksi kolmoskokoelmassa mieshän kuulostaa aivan Antti Holmalta!

Bethlehemin pitäisi sijaita Sodoman ja Gomorran tienoilla, missä vain mahdollista.

Kokoelman luettuani koen suurta helpotusta, sillä hommasta ei jäänyt lainkaan niin teennäinen jälkimaku kuin odotin. Kirjaakaan en tämän ensi kokemuksen pohjalta olisi heittämässä vielä mäkeen, vaan joku saattaa vielä saada sen minulta lahjaksi. Kirjaa lukiessa yksikään aforismi ei tuntunut turhalta, mutta jokaisen afon kohdalla, joka sisälsi sanan ”elämä” hirnahtelin mattinykäsmaisille viboille.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 75/196: Puola.

Toni Morrisonin muistolle

Teos: Toni Morrison 1993. Jazz. Tammi, suom. Seppo Loponen

Kun Toni Morrison (1931-2019) sai Nobelin palkinnon vuonna 1993, hänen kirjansa kokivat renessanssin monessa maassa, myös Suomessa. En muista, oliko minulla havaintoa Morrisonin tuotannosta ennen tätä – mahdollisesti ei, koska afroamerikkalaista kirjallisuutta ei ollut englantilaisen filologian kirjalistoilla, jota tuolloin opiskelin. Jazzin olen hankkinut halpana pokkarina pian palkinnosta kuultuani, ja kirjan formaatista näkee, että sitä on painettu paljon ja äkkiä. Muistaakseni tuo oli silloin lama-Suomessa teos, jonka kaikkien oli pakko lukea, ja siitä myös keskusteltiin kaikkialla, hiekkalaatikoilla ja julkisissa kulkuvälineissä.

Morrisonin kuolinuutinen pysäytti, vaikka hän ei koskaan noussut läheisimmäksi afroamerikkalaiseksi kertojaksi minulle. Tämä siksi, että hän kirjoitti vähän liiankin hyvin. Olen eläytynyt enemmän muun muassa Maya Angeloun, Alice Walkerin, Audre Lorden ja bell hooksin teoksiin.

Olen Jazzin lisäksi lukenut esikoisteoksen The Bluest Eye, joka on jättänyt suuremman jäljen, koska siinä kirjassa taisi olla enemmän rosoisuutta. Toki myös Jazzissa on tunnelmien ja aihepiirin saralla rosoisuutta ja elämänmakua vaikka koko kansakunnalle jakaa, mutta kirjan muoto on hämmentävän täydellinen. Myös kokeileva ja paikoitellen vaikeaselkoinen. Historialliset kerrokset eivät asetu kansakoulunopettajan pedagogiseen muotoon. Lukijan on tehtävä työtä yhteyksien luomiseen niiden välillä.

Teoksessa viisikymppisellä newyorkilaisella pariskunnalla, Joella ja Violetilla, on pahemmanlaatuinen kriisi. Joe on haksahtanut 18-vuotiaaseen Dorcasiin, joka kokeilee lemmenkipeänä vanhempaa miestä, kun ei saa iktovereiltaan tarpeeksi vastakaikua. Dorcas on orpotyttö, joka asuu uskonnollisen ja siveän Alice-tätinsä luona ja käy tältä salaa jazzhipoissa. Salasuhde on sopimaton molemmassa päässä, eikä tilannetta helpota se, että Joe vuokraa naapuriltaan huoneen lemmenleikkejä varten silloin, kun tämä on töissä. Tilanne eskaloituu nopeasti, ja pian Dorcas löytyy karusta hippamestasta kuolleena. Häntä on ammuttu, Joe on ainoa taposta epäilty eikä kukaan ole valmis ilmoittamaan teosta poliisille.

Kirjassa eletään vuotta 1926, ja vieraillaan takaumien kautta Virginiassa, jossa pariskunta on syntynyt ja kasvanut. Kaupunkiin muuton saaga on eeppinen, ja tunnelmat mustien omassa junavaunussa ovat käsinkosketeltavat. Rotuerottelua harjoitetaan eri tavalla eri osavaltioissa, ja myös junassa käytänteet vaihtelevat matkan aikana. Pohjoiseen päin kuljettaessa ravintolavaunusta poistetaan erotteleva verho, ja jossain kohtaa kaikki saavat jonottaa samassa jonossa omaa vuoroaan.

Varsinkin Violet rakastuu kaupunkiin, sen rytmiin ja värikkäisiin yötaivaisiin. Joe on ollut juro metsästäjä, jonka kiintymys kotipuolen maisemaan on ollut suurempi kuin vaimonsa. Vaimo alkaa laittomaksi kampaajaksi ilman koulutusta, Joe kokeilee monia hanttihommia ja päätyy Cleopatra-kosmetiikan konsulentiksi. Kirjan nykyisyydessä molemmilla menee taloudellisesti lujaa, ja heillä on varaa kohtuumukavaan elämään. Työnsä kautta Joe tutustuu satoihin naisiin ja voittaa heidän luottamuksensa niin, että voi vierailla vapaasti heidän kodeissaan. Häntä pidetään harmittomana, eikä kaikkien ole helppo uskoa tarinaa hänen haksahtamisestaan kirkkokuorossa laulavaan tyttöön, jolla on huono iho.

Jazz on huikea historiallinen romaani siksi, että se välittää ajan hengen täydellisesti alleviivaamatta yleistä historiaa ja sen merkkipaaluja. Kaikki lukijat eivät välttämättä tiedä, että USA:ssa oli tuohon aikaan kieltolaki (kuten Suomessakin), ja sen vuoksi salakapakat ja kotibileet olivat suosittuja. Afroamerikkalaisten kiinnostus aseisiin on myös yksi kirjan keskeinen teema, ja varsinkin Violet pohtii aseen käytön ja turvallisuuden tunteen yhteyttä.

Kolmiodraaman keskellä Violet tuntuu myös aidolta kylähullulta, jonka pirtelön juonti drugstoressa on näky, joka pelottaa ohikulkijoita. Käytyään riehumassa Dorcasin hautajaisissa hän saa Harlemissa lisänimen Violent, mutta tästä huolimatta hän ystävystyy oudolla tavalla Alicen kanssa. Mustasukkaisuus kuolleelle tytölle ottaa lähes patologisia muotoja, ja pepunkasvatusprojektille jopa nauroin, vaikka kirja ei ole sävyltään kovin humoristinen.

Mitä sitten muistan kirjasta 25 vuoden tauon jälkeen? Muistan loppulauseet ja Dorcasin hahmon, mutta en edes muistanut, mille vuosikymmenelle tarina sijoittui. Toki nimestä voisi jo päätellä jotain, olihan 1920-luku jazzin kultaista aikaa. Teos päättyy pariskunnan sovintoon ja seesteisempään vanhenemiseen, ja loppupeleissä anonyymi kertoja toteaa:

Mutta en voi sanoa sitä ääneen; en voi kertoa kenellekään, että olen odottanut tätä koko ikäni ja että jaksan odottaa, koska minut on valittu odottamaan. Jos pystyisin, sanoisin sen. Sanoisin että tee minut, tee minut uudestaan. Sinä voit tehdä sen, ja minä voin antaa sinun tehdä sen, sillä katso, katso. Katso missä kätesi ovat. Nyt.

Voi olla, että uudella lukukerralla tajusin enemmän rotusuhteista ja valtarakenteista. Mieleeni tulivat myös suomalaiset siirtolaiset, joita tuohon aikaan asui Harlemin alueella paljonkin. Virginian muistelmien kohdalla en edelleenkään tajunnut kaikkien henkilöiden yhteyksiä toisiinsa, mutta siinä kuvataankin todellisuutta, jossa valtaosa mustista on edelleen lukutaidottomia tai ainakin kouluja käymättömiä. Morrison todella onnistuu menemään tuollaisten ihmisten ihon alle ja selittämään maailmaa heidän lähtökohdistaan.

Kirjan musiikillisuus kasvaa loppua kohti, ja kuten sen tunnetut kriitikot ovat sanoneet, se ei ainoastaan muistuta jazz-sessiota, vaan myös sinfoniaa. New York tanssii siinä kukonpoikien sormen napsautusten tahtiin, eikä tällaiselle napseelle voi olla immuuni edes presbyteerikirkon ompeluseuran kitkerin neitsyt.

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Armillaarin osoittama kohtalo

Teos: Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. Bazar, 2017

Käännös: Hilkka Pekkanen

Ihmisen täytyy olla jokseenkin hullu, jos työstää samaan aikaan kahta massiivista kirjasarjaa. Näin kävi minulle nyt loppukesästä, osittain vahingossa. Ryhdyin tietoisesti paikkaamaan Ferrante-aukkoa sivistyksessäni, mutta Lucinda Rileyn sisarussaaga tuli luokseni melkein sattumalta.

Löysin sarjan ensimmäisen osan kierrätyskorista tietämättä sen laajuudesta mitään. Olen lukenut Rileyltä kaksi kirjaa aiemmin, enkä ole jaksanut raportoida niistä blogissa, koska kumpikaan arvio ei olisi ylittänyt tiettyä rimaa. Nyt kuitenkin muistutan, etteivät Rileyn teokset ole ollenkaan hassumpaa viihdettä. Myös noissa kahdessa aiemmin lukemassani kirjassa (Keskiyön ruusu, The Orchid House) oli joku ”juju”, joka sai minut lukemaan kirjat loppuun, vaikka romantiikka pursusi kaikista tuuteista. Niistä kuitenkin huomasi, että kirjailija on ollut aidosti kiinnostunut kuvaamiensa paikkojen historiasta.

Seitsemän sisarta-sarjassa seurataan kuuden Sveitsissä kasvaneen adotiolapsen elämää aikuisina, juuri sen jälkeen, kun heidän mystinen adoptioisänsä Papa Salt on kuollut. Tytöt on adoptoitu eri mantereilta ja osalla on iso ikäero toisiinsa. Sarja on rakennettu niin, että sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä, sillä jokainen tarina alkaa samasta pisteestä, Papa Saltin muistotilaisuudesta Genevenjärven rannalla. Sarja silti etenee ikäjärjestyksessä, eli se alkaa vanhimman sisaren, Maian, tarinasta.

Romaanissa liikutaan nykyajassa ja 1920-luvulla, Sveitsissä, Brasiliassa ja Pariisissa. Maia on tiennyt alkueperästään vain sen, että hänet on adoptoitu Brasiliasta, ja isän jäähyväiskirjeen inspiroimana hän lähtee Rioon etsimään juuriaan. Isä on antanut hänelle yhden koordinaatin, osoitteen, joka ei viittaa orpokotiin, vaan yksityisasuntoon. Perillä vanhassa rapistuneessa sukutalossa hän tulee torjutuksi: talon asukkaat, kaksi vanhaa naista, ovat kaikkea muuta kuin innoissaan sukututkijasta tai mahdollisesta perintöhuijarista.

Kirjan sisarukset ovat niin varakkaita, ettei heidän tarvitse kärkkyä perintöä keneltäkään. Kaikille on tehty suunnitelma, jonka mukaan he voivat elää hulppeasti loppuikänsä. Kaikilla on kuitenkin joku ammatti tai he opiskelevat vielä. Maia on jo 35-vuotias ja on jäänyt asumaan isänsä kartanoon kotikonnuille. Sieltä käsin hän toimii kielenkääntäjänä, ja käy satunnaisesti tapaamassa ulkomaisia kustantajia. Hänellä on myös kirjallisia kontakteja Brasiliaan, ja hän on juuri kääntänyt Floriano Quintelas-nimisen kirjailijan romaanin ranskaksi.

Pidin enemmän kuvauksesta Rion moniarvoisesta nykymenosta kuin retkestä sen seurapiirien historiaan. Menneisyyden tarinassa on paljon samaa Enni Mustosen Pariisiin sijoittuvien romaanien kanssa, sillä myös siinä liikutaan Montmartren taidepiireissä. Closerie de Lilas-baari pursuaa kuuluisuuksia, ja nuori seurapiirikaunotar Bel oppii juomaan taiteilijoiden kanssa absinttia. Kehyskertomus liittyy Rion Kristus-patsaan suunnitteluun, ja patsaan osien kuljettamiseen Pariisista paikan päälle. Bel rakastuu kuvanveistäjä Landowskin oppipoikaan Laurentiin, vaikka on juuri mennyt kihloihin Gustavon kanssa kotimaassaan. Kolmiodraama on ilmeinen, vaikka rakastavaisia erottaa luokka-asema ja valtameri.

Tätä teosta en ahminut yhdeltä istumalta, vaan sen läpi käymiseen meni jopa pari viikkoa. Teksti on kyllä koukuttavaa, ja Riley osaa antaa kutkuttavia vinkkejä seuraavan osan mahdollisista koordinaateista. Tässä on käytetty säälimättömästi hyväksi kaikkea mahdollista tietoa astrologiasta ja astronomiasta, mikä ei ainakaan minua haitannut, kun kyse on fiktiosta. Perheen kartanon pihalle on pystytetty armillaari, joka näyttää sisarten syntymätähtien suunnan.

Minua jäi eniten askarruttamaan Papa Saltin identiteetti ja hänen rikkautensa lähde. Olisi jännittävämpää, jos hän paljastuisi ovelaksi rikolliseksi kuin anonyymiksi hyväntekijäksi. Voidaan myös kysyä, millä oikeudella hän on haalinut tuollaisen lapsilauman ympärilleen, kun hän ei kuitenkaan ehtinyt matkatöidensä vuoksi heitä tarpeeksi hoitaa. Ökyrikkaiden adoptio on myös yksi kirjasarjan kattava teema, ja toivon, että sitä myös käsiteltäisiin kriittisesti, ei pelkästään prinsessasatuna.

Sarjan kakkososa vie lukijansa 1800-luvun loppupuolen Norjaan, ja sekin, että vauraasta Norjasta on löytynyt lapsi Papa Saltin likkaremmiin, on yksi fiktiomaailman ihme.

Luin kirjaa myös käynnissä olevaan maahaasteeseeni, eli olen kohdassa 73/196: Sveitsi. Jos löydän kiinnostavan sveitsiläisen nykykirjailijan, tämä kohta saattaa vielä muuttua.

(Tässä blogissakin on luettu monia Sveitsiin sijoittuvia kirjoja, mutta ei sveitsiläisten itsensä kirjoittamia. Sveitsiläinen kirjallisuus on minulle yksi suuri mysteerio: joko maalla ei ole tarvetta markkinoida kirjailijoitaan tai sen tuottamat kirjat ovat niin sisäsiittoisia, etteivät ne ulkomaailmaa kiinnosta. Pienellä promootiolla minä saattaisin kiinnostua, olenhan lukenut viime aikoina myös saksalaisia ja itävaltalaisia romaaneja.)