Ovikellon soittamisen (epä)taiteesta

Teos: Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi, 2005)

Taas kierrätyskorien aarteisiin, ja oi, mikä mehevä helmi sieltä löytyi! En ole vuonna 2005 ollut tietoinen Juha Itkosen esikoisromaanista, enkä edes usko, että se olisi minua juuri tuossa vaiheessa suuremmin kiinnostanut. Aivan viime vuosina olen alkanut lukea himokkaasti uskonlahkoihin liittyviä romaaneja, mutta en muista ennen tätä kohtaamista lukeneeni ainuttakaan romaania mormoneista.

Olen kyllä tiennyt, että Juha Itkonen on jonkinlainen Amerikka-guru, ja amerikkalaisia elementtejä olen bongaillut hänen muistakin teoksistaan, mutta tämä teos kertoo syvällisemmin eräästä amerikkalaisen kulttuurin vähemmistökulttuurista, jota tuskin kaikki amerikkalaisetkaan hyvin tuntevat. Viime aikoinahan mormonien saloja on paljastettu jonkin verran TV:ssä: itsekin olin jossain vaiheessa koukussa tositeeveesarjaan Sister Wives. Koska mormoneja jakaa sisäisesti kysymys moniavioisuudesta, monet shokeeraavat representaatiot tästä uskonnosta liittyvät sen fundamentalistiseen siipeen, kun taas valtavirtamormonit pidättäytyvät tylsän tavallisissa ydinperheissä. Suomessa kiertävät mormonit, joita Itkonenkin kuvaa, eivät harjoita moniavioisuutta, mutta toki yhteisöön liittyy monia erikoisuuksia ja sääntöjä, joita tämäkin teos avaa, vaikka salalaisuuksien paljastaminen ei ole teoksen keskiössä.

Teoksessa kaksi nuorta miestä, David ja Mark, matkustavat kylmään Pohjolaan pakolliselle kahden vuoden lähetystyöjaksolle. Tämä kokemus on mormonien vastine armeijalle, ja näinä päivinä joukoissa on entistä enemmän tyttöpareja. Kirjassa eletään hieman vanhempia aikoja, jolloin mormonien kulttuuri on vahvasti miesjohtoista, ja naisten asema tuntuu olevan enimmäkseen kodin hengettärenä. Miehet saapuvat jonnekin väli-Suomeen pieneen kaupunkiin, jonka ovet on soitettavissa läpi muutamassa kuukaudessa. Heidän tarkoituksensa on asua parilla-kolmella paikkakunnalla vierailunsa aikana. Muutoista päättää paikallinen lähetyspresidentti, joka edustaa esimiehen asemaa.

David on herkkä sielu, jonka tukalaa tilannetta korostaa se, että hän on äskettäin menettänyt perheensä lento-onnettomuudessa. Mark on selkeästi kaksikon johtotähti, joka puhuu reippaasti seurakunnan tilaisuuksissa ja joutuu puolustamaan heikkoa ja hintelää kaveriaan myös käsirysyissä. Miesten yhteiselo ei suju sillä tavalla kun on suunniteltu, vaan Mark selvästi haluaisi jopa eroon nynnykaveristaan. Vaikeassa tilanteessaan David saa uskotuksi Eeron, seurakunnan vanhemman rivijäsenen, joka on poikamies ja asuu kesämökillään koiransa kanssa. Eero edustaa Davidille miltei amerikkalaista vanhan ajan maskuliinisuutta, puhumatonta, rehtiä työetiikkaa. Eero on myös kiehtova siksi, ettei hän ole aina ollut mormoni, vaan löytänyt uskon aikuisena Amerikan-siirtolaisvuosiensa aikana.

Davidia painaa eniten se, että hän on rakastunut naapurissa asuvaan sairaanhoitajaopiskelija-Emmaan. Emma ei ole minkäänlaisessa uskossa, vaan kiroilee, lakkaa varpaankynsiään miesseurassa ja esiintyy muutenkin piittaamattoman estottomasti. Kahdenkeskiset kohtaamiset Emman kanssa ovat Davidille syntiä, mutta ankean, luotaantyöntävän ovikellonsoittorupeaman aikana niistä tulee hänelle ainoa henkireikä, ja suhde liukuu pikkuhiljaa seksuaaliseksi. Paikoitellen hän huomaa myös haaveilevansa Emman kanssa naimisiinmenosta, mutta haluaako Emma mormonin vaimoksi? David on myös vakavasti huolissaan omasta mielenterveydestään, mikä ei lainkaan vahvistu suomalaisten humalaisten harjoittaman väkivallan ja muutenkin hämyisen ilmapiirin seurauksena.

Itkonen osaa tuoda iholle pienessä maassa elävän pienen uskonnollisen yhteisön sisäiset jännitteet, ja nuorten lähettiläiden paineet. Uusien seurakunnan jäsenten kalasteluhan on miltei mahdoton tehtävä, eikä Mormonien kirjasta yleensä kiinnostu kuin syvässä kriisissä uivat kalat. Hurjin hahmo kirjassa onkin yksinhuoltaja-Kati, joka on tullut miehensä hylkäämäksi ja pilkkaa miehensä vienyttä ”neekerihuoraa”, joka suurimmalla todennäköisyydellä on japanilainen sihteerikkö. Kati ja hänen lastensa ahdinko on loppumaton murheiden laakso, jossa todella tarvitaan kristillistä veljesapua, mutta seurakunnan vanhimpien mukaan heidän auttamisensa ei korvaa ovilla käymistä.

Myös juonellisesti kirja ehtii yllättää monessa kohtaan, eikä siis jää vain näppäräksi etnografiseksi kuvaukseksi uskonlahkon arjesta. Teos nousee ehdottomasti lukemistani Itkosen teoksista kärkeen, ja aion käyttää sitä vertailevissa uskonlahkotutkimuksissani ensi lukemisen jälkeenkin.

Juuri tässä hetkessä luin teosta terapeuttisesti, sillä yritän päästä eroon muutamasta minua pommittavasta Jehovan todistajasta. Mormonit eivät ole koskaan aiheuttanut minulle päänvaivaa, enkä muista heidän käyneen ovellani kertaakaan. Ehkä heidän lähetysstrategiansa on vuosien varrella muuttunut, ja ehkä he keskittyvät nykyään enemmän jo uskossa olevien sielunhoitoon. Tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta enempää tuntemattomien ovikellojen soittajia ei tämä postmoderni yhteiskunta siedä. Sillä strategialla ei saa edes myötähäpeää puolelleen. Vain vihaa ja mentaalisia laskiämpäreitä kaadetaan kotirauhan rikkojien niskaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s