Vihreiden silmien taikavoimasta

Teos: Emmanuel Dongala: The Fire of Origins (Lawrence Hill, 1987/2000)

Käännös: Lillian Corti

Suuremmasta Kongosta olisi löytynyt mielin määrin kirjallisuutta, mutta pienempi Kongo muodostui jo haasteeksi. Minulla sattui olemaan hyllyssäni Alain Mabouchukin teos Broken Glass, joka sijoittuu Kongon tasavaltaan, mutta luin kirjan jo aiemmin enkä kelpuuta sitä haasteeseen. Onneksi löytyi toinen kirjailija, Emmanuel Dongala (s. 1941), joka Mabouchukin lailla on lähtenyt pakolaiseksi Yhdysvaltoihin ja on siellä saanut kirjojaan julkaistua englanniksi.

Dongala on taustaltaan kemisti, ja oli Brazzavillen yliopiston dekaani ennen maastamuuttoaan. Hän on myös toiminut kemistinä Yhdysvalloissa, ja opettanut luonnontieteitä Bard Collegessa, New Yorkin osavaltiossa. Kolme hänen romaaneistaan on käännetty englanniksi, ja niistä tunnetuin, Johnny Mad Dog, on kuvattu elokuvana ranskalais-liberialaisessa yhteistyöprojektissa. Hänen kansainvälinen menestyksensä on siis tapahtunut eläkeiässä, ja hän vaikuttaa olevan edelleen aktiivinen kirjallisissa piireissä uudessa kotimaassaan.

The Fire of Origins on perinteisessä tarinamuodossa kerrottu kansallinen allegoria, jossa postkoloniaali ulottuvuus. Sen sankari on vihreäsilmäisenä syntynyt Mankunku Mandele, jonka kotikylä Lubituku on sisämaassa suurten jokien läheisyydessä. Mankunkun lahjakkuus huomataan jo lapsena, ja hänen poikkeavia taitojaan myös pelätään. Vihreiden silmiensä vuoksi häntä kutsutaan palmulapseksi, ja myös hänen uimataitonsa ja vesissä viihtymisensä kertovat demonisista voimista. Kylän viisaat näkevät pojassa tuhovoimia, joita voidaan tulkita omanlaisekseen lahjaksi, sillä ilman tuhoa ei voi rakentaa uutta. Vastoin isänsä tahtoa Mankunku alkaa noitatohtorienonsa oppipojaksi, mutta opettelee myöhemmin myös isän kyläsepän ammatin.

Kun valkoiset saapuvat Lubitukuun, kapinallinen Mankunku vetäytyy viidakkoon ja tarkkailee sieltä käsin sukulaistensa suhtautumista vieraisiin. Bizenga-eno, johon hän on aikanaan luottanut enemmän kuin isäänsä, esiintyy kyläpäällikkönä ja sokeutuu ranskalaisten tuomista lahjoista, kankaista, koruista ja astioista. Pian kyläläisiä pakotetaan viljelemään kumia ravinnon sijaan, ja nuoret miehet, Mankunku mukaan lukien, lähetetään pakkotyöhön rautateitä rakentamaan. Noilla leireillä on paljon miehiä Afrikan muista siirtomaista, kuten Tsadista, ja länsiafrikkalaiset, kuten senegalilaiset ovat nousseet sotilaiden ja työnjohtajien asemaan. Miehille syötetään ruokia, joita kaikki eivät sulata, kuten angolalaista suolakalaa, ja varsinkin sisämaan tsadilaiset ystävät kuolevat vatsavaivoihin.

Kun Mankunku sitten palaa työleiriltä kotikyläänsä, hän löytää vanhempansa kuolleina näiden otettua yhteen valkoisten kanssa. Hän on menettänyt toivonsa, syyttää kaikesta korruptoitunutta enoa, joka ei välitä enää muusta kuin syömisestä ja naimisista, ja karkaa kaupunkiin onneaan etsimään. Kaupungissa hän hakee töitä jo tuntemiltaan rautateiltä, käy valokuvaamossa, hankkii henkilöpaperit, joissa on kuvitteellinen syntymäaika, ja pääsee kuin pääseekin veturinkuljettajan koulutukseen. Miehen luontainen kiinnostus teknologiaan ja koneisiin huomataan, ja hän etenee urallaan nopeasti.

Suomalainen lukija bongaa rivien välistä historialliset yhteydet, eikä Juhani Ahon maailma ole tämän kirjan maailmasta kaukana. Kirjan sisämaan ihmiset eivät pelkää metallisia lintuja ja lehmiä niin paljon kuin meren näkemistä: monille matka pääkaupunkiin on mahdottomuus siksi, että he uskovat meren tuovan kotikylään vitsauksia ja sairauksia. Mankunku on edelleen tuhoaja, sillä hän tuo synnyinsijoilleen paheellisia asioita, ja on itse ensimmäisten joukossa kokeilemassa niitä.

Historiallinen aika alkaa Mankunkun elämässä ennen toista maailmansotaa, kun hän saa henkilöpaperit, ja hänestä tulee ensin Maximilian (kristitty nimi), sitten kansan suussa Massini Mupepe (Konemies). Teksti muuttuu sotakuvausten aikana: yhtäkkiä päitä lasketaan yksitellen, ja sotaan lähtee Brazzavillen Kongosta 63 344 sotilasta. Sieltä palaa vain n. 39 000, ja heistäkin osa on jalattomia juoppoja. Myös sodan jälkeisen ilmapiirin kuvauksessa on paljon tuttua, eikä sotaveteraanien kuntoutus ole helppoa, vaikka radiossa soi cha cha cha ja merengue.

Vuosilukuja romaanissa viljellään vähän, mutta ymmärtääkseni tarina alkaa 1900-luvun alkuvuosista ja päättyy 1970-luvulle, kommunistisen hallinnon alkuaikaan, jolloin vanhoja kansakunnan rakentajia ja sotaveteraaneja kunnioitettiin surkeasti. Mankunkun vanhuudessakin tuhoamisen teema jatkuu, eikä tragediaa saa pestyä hänen ihohuokosistaan. Onnen hetket ovat lyhyitä ja ohikiitäviä, mutta miehen elämään mahtuu monta elämää, hän on kaiken suuren ja merkittävän silminnäkijä ja kokija. (Ehkä se, että hän on aina paraatipaikalla, kun jotain suurta tapahtuu, on romaanitaiteen näkökulmasta epäilyttävää, mutta Brazzavillen Kongon historiasta oppimisen näkökulmasta asetelma on ihanteellinen.)

Edessäni on nyt useampi käännöskirja ranskasta englanniksi, ja täytyy sanoa, että tämän romaanin käännös loistaa erinomaisuudellaan verrattuna moneen muuhun. Dongalan kieli on poeettista, ja sitä määrittävät pitkät lauseet ja paikoitellen onomapoeettinen tajunnanvirta. Kirjan ymmärrettävyysongelmat eivät ainakaan johdu kielestä, eikä sen kulttuurinen kontekstikaan ole liian pikkutarkasti kuvattu. Luontoa kuvaillaan välillä suuremmalla innolla kuin kulttuuria, ja kulttuurin tasolla keskiössä ovat eri ryhmien väliset yhteydet pikemminkin kuin yhden heimon sisäiset tavat ja tottumukset.

Kirjahaaste etenee nyt kohtaan 90/196: Kongon tasavalta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s