Malilaisen kätilön työpäivistä

Teos: Kris Holloway: Monique and the Mango Rains (Waveland Press, 2007)

Olen nyt tehnyt parhaani Afrikan maiden kaunokirjallisuuksien etsimisessä, mutta maahaasteessani on jäljellä maita, joista on vaikea löytää luettavaa kielillä, joita ymmärrän. Listalla on jäljellä kymmenisen teosta, jotka löydän muualta kuin internetistä, mutta loppujen maiden suhteen joudun improvisoimaan joko a) lukemalla muista genreistä kuin alun perin ajattelin tai b) lukemalla ranskaksi teoksia, joita hädin tuskin ymmärrän.

Mali on yksi niistä maista, joista en löytänyt oman maan kirjailijan teosta englanniksi, mutta jatkan ulkomaalaisten matkakertomuksilla, joita lukee mielellään varsinkin, jos niissä kuvataan muutakin kuin länsimaalaisen kokemaa kulttuurishokkia. Kris Hollowayn Monique and the Mango Rains on teos, jossa paikallisten ihmisten toimijuus on keskiössä, eikä niinkään länsimaalaisen sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin. Se kertoo amerikkalaisen Krisin, Peace Corps-vapaaehtoisen, ja malilaisen Monique-kätilön ystävyydestä ja yhteistyöstä kahden vuoden palveluksen aikana vuosina 1989-91 ja sen jälkeen Moniquen kuolemaan saakka, eli vuoteen 1998.

Kris on Maliin lähtiessään 22-vuotias yliopisto-opiskelija, ja Monique on 24-vuotias kyläkätilö ja kahden lapsen äiti. Kansakoulun jälkeen Monique ei ole opiskellut muodollisesti, mutta on harjoitellut lapsenpäästöä kahden vuoden ajan kätilön apulaisena ja käynyt puolen vuoden terveystyöntekijän koulutuksen. Hän on muuttanut Namposselan kylään läheisestä Koutialan kaupungista miehen perässä, ja asuu appivanhempiensa luona. Työ kylän kätilönä ja terveydenhoitajana on kokopäiväistä ja raskasta, mutta hän saa palkkaa vain n. 23 dollarin edestä kuussa ja siitäkin suurimman osan kahmii appiukko.

Ystävyys kahden naisen välillä syntyy luontevasti, sillä Monique on ilmoittautunut Peace Corps-tulokkaan emännäksi. Naispuoliselle vapaaehtoiselle ei oikein ole muuta työtä tarjottavanakaan kuin avustaminen klinikalla. Kahden vuoden aikana Kris alkaa seurustella toisen Peace Corps-tyypin Johnin kanssa, ja jossain vaiheessa John muuttaa maan toiselta puolelta asumaan Krisin kanssa Namposselaan. John saa tehtäväkseen synnytyshuoneen uudelleenrakennuksen, johon on saatu hyvät apurahat, mutta työvoimaa on vaikea saada ruokapalkalla. Miehet haluaisivat ainakin kaljaa, mutta kaljapäissä työnteko ei etene toivotulla tavalla. Projekti kestää ikuisuuden, mutta uuden klinikan avajaisia päästään juhlimaan paria kuukautta ennen parin poislähtöä.

Holloway kertoo vaikeista synnytyksistä, äitien ja vauvojen kuolemista, lasten aliravitsemuksesta ja työstä tyttöjen ympärileikkauksen lopettamiseksi. Noina aikoina naiset alkavat kuulla ehkäisykeinoista, ja moni haluaa kokeilla pillereitä miehiltään salaa. Osa perheistä on moniavioisia muslimikulttuurin niin salliessa, kun taas kristityt miehet käyvät muuten vieraissa ja tartuttavat sukupuolitauteja vaimoihinsa. HIV ei ole edennyt Malissa epidemiaksi saakka, mutta sekin on yleistä varsinkin rajaseuduilla. Monique, hänen perheensä ja hänen miehensä perhe sattuvat olemaan katolisia kristittyjä, joita tuolla alueella on jopa 10 % väestöstä.

Vaikka kylän elämään mahtuu paljon surua ja murhetta, kirja on kirjoitettu valoisasti, huumorintajuisesti ja ihanan Moniquen muistoa syvästi kunnioittaen. Luulen, että Holloway on saanut motivaation kirjoittaa kirjansa vasta ystävänsä kuoleman jälkeen. Peace Corps-tarinat ovat Yhdysvalloissa kovin yleisiä, eivätkä ne kaikki ylitä julkaisukynnystä. Tässä tarinassa poikkeuksellista on ystävyyden kehittyminen vapaaehtoistyön jälkeen ja sen täydellinen vastavuoroisuus. Moniquen poismeno on Krisille suuri menetys, sillä he jakoivat myös äitiyden iloja ja suruja kirjeitse ja äänikasettien välityksellä valtameren ylitse. On ironista, että taitava kätilö kuolee synnytykseen, ja järkytyksestä toivuttuaan Kris matkustaa Maliin kuullakseen, mitkä asiat lopulta johtuivat nuoren naisen dramaattiseen kuolemaan.

Malilaisen kätilön työpäiviin mahtuu myös muiden kyläläisten terveydestä huolehtimista, lääkkeiden jakoa ja rokotuksia, sekä valistusta monista aiheista. Jossain vaiheessa kylän naiset päättävät perustaa yhteisen kasvimaan pelkästään vauvojen ruokien kasvattamista varten, ja tämäkin projekti vaatii viikoittaisia työtunteja. Koska kylässä ei ole sähköä, kaikkia lääkkeitä ja rokotteita ei voi säilyttää klinikalla, vaan Monique joutuu hakemaan niitä kaupungista mopedillaan. Mopedi on paikallisen sairaalan omaisuutta ja tarkoitettu työkäyttöön, mutta Moniquen mies omii sen heti sen saapuessa, ja Monique joutuu anomaan mieheltään lupaa sen käyttämiseen joka kerta, kun hän on lähdössä jonnekin.

Kirjaa lukiessa otti monta kertaa päästä Francois-aviomiehen käytös, mutta pian kävi ilmi, että liitto oli järjestetty, eikä kummallakaan puolisolla ollut suuria odotuksia sen suhteen. Miehellä oli koko ajan sutinaa muualla, mutta myös Moniquella oli kaupungissa ”vanha ystävä”, mikä on epätavallista tuossa kulttuurissa. Miehen matalampi koulutus ja status kyläyhteisössä johtaa heikkoon itsetuntoon, kun vaimo on melkein julkkis. Julkkis hän on siksi, ettei läheskään joka kylässä ole kätilöä, eikä varsinkaan sellaista, joka jaksaa kampanjoida naisten oikeuksien puolesta. Kun Monique vielä pääsee matkustamaan USA:an, kuilu pariskunnan välillä syvenee.

Persoonana Monique osoittautuu yllättävän moderniksi ja itsepäiseksi, kun otetaan huomioon maan naisten yleinen asema ja ajankohta. Kovin paljon hän ei edes salaa normista poikkeavaa käytöstään, eikä hänen miehensä suku voi ohjailla häntä muissa kuin raha-asioissa. Käydessään omien vanhempiensa luona kaupungissa hän tapailee Pascalia heidän luonaan, eikä kellään ole siihenkään mitään sanomista. Erota hän ei uskalla siksi, että pelkää lasten menettämistä. Holloway ei myöskään paljasta ystävänsä synkimpiä salaisuuksia kirjassaan, vaan Monique keskustelee näistä ongelmista kylän naisten kanssa julkisesti. Myös muiden naisten avio-ongelmat tuntuvat olevan julkista riistaa, ja varsinkin väkivaltaan puututaan kollektiivisesti.

Vaikka tarinan tapahtumista on jo 30 vuotta aikaa, teos ei tunnu vanhentuneelta. Malissa kehitys on kehittynyt, ja maata pidetään tuon alueen demokratian mallimaana. Sain kirjan välityksellä malilaisesta kulttuurista varsin positiivisen kuvan, sillä siinä ei ainakaan kuvata suuria jännitteitä muslimien ja kristittyjen välillä. Uskonto ei määrittele kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta, vaan kirjan kyläläiset kokevat olevansa minianka-heimolaisia ja malilaisia ensin, ja sitten jonkun uskonnon harjoittajia.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 88/196: Mali.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s