Siskovaimojen salaisista puutarhoista

Teos: Aminatta Forna: Ancestor Stones (Atlantic Monthly Press, 2006).

Maahaasteessa parasta on, jos pääsee lukemaan jonkun maan kohdalla jo tutun kirjailijan teoksen, jonka tietää toimittavansa vain parasta. Olen itsekkäistä syistä sijoittanut sierraleonelais-skotlantilaisen Aminatta Fornan (s. 1964) teoksia nyt kahteen kohtaan, ja nyt lukemani teos Ancestor Stones on neljäs häneltä lukemani teos. Kolmesta teoksesta neljässä liikutaan Sierra Leonessa, mutta toinen maahaasteen teos, The Hired Man, käsittelee Jugoslavian sodan muistoja kroatialaisen sotaveteraanin näkökulmasta. (Omaa lukijan positiotani kuvaa siis se, että minun on helpompi löytää luettavaa sierraleonelaisilta kuin kroatialaisilta kirjailjoilta.)

Ancestor Stones on historiallinen sukuromaani, jossa keski-ikäinen, Britanniassa asuva perheenäiti Abie saa kirjeen serkultaan Sierra Leonesta. Siinä häntä pyydetään palaamaan kotiin, jossa sukutila odottaa jatkajaansa. Vaikka kahviplantaasit kuuluisivat maan perinteisessä perimäjärjestyksessä miehille, ei suvusta löydy ketään muuta, jolla olisi mahdollisuus pitää yllä maatilaa. Abie on käynyt perheineen synnyinmaassaan vain kerran, eikä puoliksi skotlantilaisten lasten side äidin kotimaahan ole kovin vahva.

Teos kertoo Abien isän naispuolisten sukulaisten saagan. Abiella on aina ollut elämässä neljä tätiä, joista kukaan ei ole onnistunut pitämään miestä rinnallaan. Asana, Mary, Hawa ja Serah ovat aina olleet oman polkunsa kulkijoita, joiden on ollut vaikea juurtua minnekään. Naiset ovat kasvaneet kahviplantaasilla eri äitien tyttärinä. Isoisän moniavioisuus on tuottanut suuren klaanin, jossa lapset eivät ole samanarvoisia keskenään. Tädit ovat eläneet pitkään omilla tahoillaan, mutta vanhemmilla päivillä löytäneet toisensa uudelleen. Tämä on pieni ihme, sillä sisar- ja velipuolia on viitisenkymmentä, eivätkä kaikki enää tunne toisiaan.

Saaga alkaa vuodesta 1926, jolloin Asana syntyy kahviplantaasilla leskiäidille, joka on ottanut uuden, itseään nuoremman miehen. Farmi on alun perin hänen äitinsä omaisuutta, mutta sen omistus siirtyy isälle, jolla ei kestä kauan etsiä rinnalleen nuorempia vaimoja. Vuosien varrella Asanan äiti alkaa jopa valita nuoria tyttöjä miehelleen, osoittaakseen valtaansa tilan varsinaisena emäntänä. Maryn ja Hawan äidit kuolevat nuorina, ja kuolemiin liittyy uskomuksia henkien epäsuosiosta ja noituudesta. Puoliorvoksi jääneen lapsen asema valtavassa laajennetussa perheessä on tuulinen, mutta Mary onnistuu pelastautumaan katolisen koulun kautta itsenäiseen elämään.

Kouluja käymättömät Asana ja Hawa päätyvät naimisiin nuorina; Mary ja Serah saavat stipendin opintoihin Britanniassa. Mary valmistuu opettajaksi, mutta Serah jättää opintonsa kesken elättääkseen aviomiestään tämän lakiopintojen aikana. Molemmat naiset palaavat rakentamaan itsenäistä kotimaataan, mutta luottamus sen instituutioihin horjuu jatkuvasti.

Kirja vaatii lukijaltaan tarkkavaisuutta, koska aikatasoja on useita, ja naiset puhuvat oman aikansa käsiteuniversumeistaan käsin. Varsinkin romaanin alkuosissa luku- ja kirjoitustaidottomien naisten puheenvuorot tuntuvat autenttisilta. Kaikki naiset ilmeisesti oppivat lukemaan, mutta heidän välillään on kokemuksellisia kuiluja. Heitä yhdistävät kokemukset hylätyksi tulemisesta ja syrjään jäämisestä, niin lapsuudenkodissa kuin myöhemmissä ihmissuhteissa. Tarinat ovat surullisia, mutta eivät toivottomia. Teoksen loppua kohti, jopa sisällissodan keskellä, vanhenevat naiset kokevat onnellisuutta tahoillaan erikoisissa paikoissa: Asana matkoillaan naapurimaihin ostamaan kankaita Freetownin-kauppaansa, ja Serah toimiessaan vaaliasianaisena ja opastaessaan kansalaisille demokratian perusperiaatteita.

Kirjan nimi viittaa kiviin, joita kotikylässä kerättiin joesta. Mary-tädin äiti piti seremoniakiviään piilossa tupakka-askissa mieheltään, jonka tulkinta islamista oli tiukentumassa. Yhtäkkiä kylässä halutaan kieltää paikalliset perinteet haramina, ja ilmapiiri synkkenee. Kristinusko ja islam taistelevat keskenään pelastettavista sieluista, eikä sekään tunnu reilulta, että Mariamasta tulee Mary ja hän joutuu piilottamaan muslimijuurensa nunnien läsnäollessa.

Kirjassa oli jotain yhteistä äsken lukemani senegalilaisen Ousmana Sembènen romaanin kanssa: myös tässä teoksessa kollektiivinen toimijuus nousee esiin voimallisesti, ja kuvaukset 1940-50-lukujen ilmapiiristä tuntuivat lähes identtisiltä. Tässä teoksessa ei työskennellä rautateillä, mutta naapurimaan rautatieläisten lakko nousee esikuvaksi myös brittien hallinnoimassa Sierra Leonessa. Fornan tapa kertoa historiallisista tapahtumista on intiimimpi ja yksityisempi kuin Sembènen, mutta selkeästi he kertovat samasta maailman kolkasta ja samoista taisteluista.

Kirjan puutarhateema muistutti minua Alice Walkerin klassikkoteksteistä. Olisin halunnut tutustua paremmin myös Abiaan, jonka kotiinpaluun saaga jäi kovin lyhyeksi, mutta teoksen loppukohtaukset, jossa tädit kohtaavat kauan poissa olleen sukulaisensa olivat sielua hoitavia.

Fornan kaksi ensimmäistä teosta olivat riipiviä kuvauksia sodasta, etnisestä puhdistuksesta ja poliittisesta väkivallasta. Oli hienoa häneltä kirjoittaa myös tämä toisenlainen tarina kotimaastaan, jossa ihmisten tavallinen arki nousee keskiöön. Pidin kaikista kolmesta tasavahvasti, mutta luulen, että omaelämäkerrallinen esikoisteos The Devil that Danced on the Water tulee jäämään minulle parhaiten mieleen.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa x/196: Sierra Leone.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s