Kun sossun täti on uhanalainen laji

Teos: Caryl Phillips: The Final Passage (Faber & Faber, 1985)

Karibian pikkusaarten kirjallisuuksien kampaaminen on osoittautunut hedelmällisemmäksi kuin luulin, ja nyt on aika tutustua Caryl Phillipsiin (s. 1958), tunnettuun brittikirjailijaan, jonka juuret ovat Saint Kitts ja Nevis-saarilla. Ihmettelen, miksi en ole hänen tuotantoaan aiemmin löytänyt, kun kuitenkin olen jonkun verran Karibian brittien diasporakirjallisuutta lukenut.

Phillips teki kirjallisen läpimurtonsa jo nuorena. The Final Passage julkaistiin hänen ollessaan 27-vuotias, ja jo tätä ennen hän oli ehtinyt kirjoittaa kolme näytelmää. Hän on julkaissut kaksitoista romaania, neljä esseekokoelmaa ja viisi näytelmää, ja toiminut 1990-luvulta saakka kirjoittamisen tai kirjallisuuden professorina eri amerikkalaisissa opinahjoissa, viimeisenä Yalessa.

Minua kiinnosti Phillipsin esikoisromaani The Final Passage, koska siinä on mahdollisesti omaelämäkerrallisia elementtejä. Phillips itse matkusti kotisaareltaan Britanniaan neljän kuukauden ikäisenä, eikä palannut kuin vasta parikymppisenä. Myöhemmin hän on asunut pidempiä jaksoja kotikonnuillaan, joten oletan maastamuuton ja diasporisen identiteetin teemojen jatkuvan myös hänen muussa tuotannossaan. The Final Passage on ollut niin suosittu teos, että siitä tehtiin TV-elokuva 1990-luvulla.

Romaanissa nuori mulattonainen Leila ei jaksa odottaa Amerikkaan lähtenyttä heilaansa Arthuria, vaikka mies kirjoittaa ja lupaa palaavansa rikkaana miehenä kotisaarelle. Eletään 1950-luvun loppua, jolloin kaikki kynnelle kykenevät lähtevät saarilta jonnekin kultaa vuolemaan, mutta Leilaa ei maastamuutto kiinnosta. Hänellä on kotona sairas äiti hoidettavanaan, ja työpaikka siirtomaahallinnon virastossa. Naisen britti-isästä ei ole tietoa, mutta ilmeisesti mies on jättänyt äidille rahaa, koska äiti päättää lähteä hoitamaan vakavaa sairauttaan Lontooseen.

Leila löytää Michaelin, baareissa viihtyvän moottoripyöräpojan, jolla riittää sutinaa moneen suuntaan. Naisen tultua raskaaksi kirkkohäät ovat ainoa vaihtoehto kunnialliselle Leilalle, vaikka Michaelilla on jo toinen perhe naapurikylässä. Beverley ei vaadi avioliittoa, vaikka heillä on yhteinen poika, sillä hän on jo naimisissa rahaa lähettävän Amerikan-siirtolaisen kanssa. Naimisiinmenon jälkeenkin Michael asuu mieluummin Beverleyn luona, ja Leila kokee epäonnistumista vaimona ja tulevana äitinä.

Pariskunta lähtee Britanniaan lyhyellä varoitusajalla, eikä heillä ole suunnitelmaa elämän järjestelemiseksi uudessa maassa. Heillä on taskussa Leilan äidin osoite, joka osoittautuu laittomaksi siirtolaisten hostelliksi. Täältä käsin he etsivät asuntoa, mikä on vaikeaa, koska portin pieliin on kirjoitettu ”If you want a nigger neighbour, vote labour.” Äidin sairaalassa ystävällinen hoitaja kirjoittaa kodittomalle pariskunnalle suosituksen, ja näin he saavat vuokrattua rivitalonpätkän läheltä Finsbury Parkia. Kämppä on räjähtämispisteessä, eikä hyvälle tottunut Michael viihdy uudessa kodissa kauan. Hän on mies, joka onnistuu aina löytämään itselleen elättäjän, mutta elatusvelvollisuus on hänelle abstrakti asia.

Lontoossa Leila tulee taas raskaaksi, ja elämä Calvin-vauvan kanssa on monotonisen ankeaa. Vaikka yli puolet kirjasta kuvaa pariskunnan elämää kotisaarella, teoksen kiinnostavin osuus kuvaa Leilan selviytymistä yksinhuoltajana metropolissa. Jo tuohon aikaan yhteiskunta puuttuu köyhyydessä elävien olosuhteisiin. Leila joutuu sosiaalihuollon asiakkaaksi sen jälkeen, kun hän raskaana ollessaan lähtee kokeilemaan bussin konduktöörin hommaa, mutta pyörtyy työpäivän aikana. Sosiaalityöntekijä Miss Gordon ottaa Leilan projektikseen, ja käy ovella kolkuttelemassa sellaisinakin päivinä, kun hän ei jaksa liikkua sohvalta. Leila tutkii valkoisia naisia kuin uhanalaisia eläimiä, ja kokee mustasukkaisuutta myös sosiaalityöntekijää ja ystävällistä naapurin Marya kohtaan, vaikka nämä eivät ole varastaneet häneltä miestä. Huolimatta mahdollisista vallan vääristymistä sosiaalityön kentällä Leila tarvitsee akuuttia apua. Välillä hän saa sitä vain, jos naapurin rouva tulee avaamaan sossun tädille Leilan oven.

Kirjassa on vakuuttavaa sosiaalista realismia, mutta sen rakenne on harvinaisen kökkö. Monia asioita paljastetaan liian varhaisessa vaiheessa, ja Britanniaan saapumisen tarina kerrotaan kahdesti. Historiallisia koordinaatteja St.Kittsin saarelle Phillips tarjoaa vähän, mutta teksti on jouhevaa luettavaa, jonka ymmärtää, vaikka ei tietäisi kolonialismista mitään. Miesten kännäämistä, sivusuhteita ja vastuuttomuutta kirjassa kuvataan jopa liikaa, eli tutuimmaksi tulin saaren pääkaupungin Basseterren Day To Dawn-baarin kanssa.

Uskon, että Phillips on kirjailijana kehittynyt huomattavasti esikoisteoksensa jälkeen. Tämän tyyppiselle yleisluontoiselle populaarille karibialaisen siirtolaisuuden kuvaukselle on ollut tilaus tuohon aikaan, ja Phillips on yksi genrensä pioneereista. Koin myös, että hän on yrittänyt luoda tarinan, johon monet ensimmäisen sukupolven siirtolaiset voivat helposti samastua. Helppolukuisuudessa on kuitenkin sudenkuoppansa, eli kun yritetään luoda ”se tavallinen tarina”, monet kiinnostavat paikalliset nyanssit jäävät käsittelemättä. Huolimatta teoksen ongelmakohdista tulin kroonisen uteliaaksi miehen muusta tuotannosta.

Maahaastessa olen kohdassa 165/196: Saint Kitts ja Nevis.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s