Taiwanilaista dekkaritarjontaa

Teos: Ed Lin: Ghost Month (Soho Press, 2014)

Aasian maiden suhteen voin maahaasteessa jo melkein huokaista, sillä kaikkien muiden maiden kohdalle on löytynyt teos paitsi Brunein. Pari seuraavaa rastia tulee kulumaan dekkareiden parissa, Taiwanissa ja Laosissa. Taiwanista olisi löytynyt vaikka mitä kiinnostavaa, sillä maa on englanninkielisen kirjallisuuden saralla vähintään yhtä lupaava kuin Singapore, mutta olin jo kauan sitten valinnut tähän kohtaan dekkarin. Tämä siksikin, että luulen blogini lukijoita kiinnostavan muiden mantereiden dekkarituotanto enemmän kuin kovin raskaat historialliset romaanit.

Ed Lin on New Yorkissa kiinalais-taiwanilaisille vanhemmille syntynyt näyttelijä ja kirjailija, josta ei ole tarjolla paljoa biografista tietoa. Ilmeisesti mies tunnetaan enemmän näyttelijänurastaan, mutta hän on myös julkaissut seitsemän romaania, joista kuusi on dekkareita. Ghost Month on Taiwaniin sijoittuvan Taipei Market-dekkarisarjan ensimmäinen osa.

Romaanin nuorella kertojalla, orvolla nuudelikauppias Jing-nanilla ei mene kovin hyvin: opinnot rapakon takana UCLA:ssa ovat jääneet kesken, ja hän on joutunut palaamaan sukunsa miesten tyypillisimpään ammattiin, katuruoan myyjäksi. Henkien kuukausi heinäkuussa alkaa karmeissa merkeissä, sillä hän saa kuulla nuoruuden rakastettunsa Julia Huangin murhasta medioista. Tyttö oli perhetuttujen tytär, lapsuuden leikkikaveri ja ala-asteen mielitietty, jonka kanssa hän suunnitteli pakoa Amerikkaan. Kuinka tästä lukion priimuksesta sitten oli tullut betelpähkinätyttö, joka antoi vanhojen äijien kouria tissejään Taipein ulkopuolella sijaitsevilla pahamaineisilla kojuilla?

Jing-nanin sosiaalinen elämä keskittyy lähes kokonaan Shilin-torille. Myös monet hänen ystävistään ovat koulupudokkeja ja yrittäjiä, ja hän työllistää kahta palkollista, jotka molemmat ovat olleet kioskilla töissä jo isänsä omistuksen aikana. Isän kuoltua syöpään Jing-nan nimeää ruokakojun uudelleen Joy Division-bändin levyn mukaan. Unknown Pleasures saa uusia goottityylisiä asiakkaita, ja varsinkin jenkkituristit löytävät tiensä hänen antimilleen. Jenkkien seurassa hän on flirttaileva ”Johnny”, kun taas oikea Jing-nan kylpee huomattavasti tummemmissa ja sielukkaammissa vesissä.

Kuuntelin kirjaa lukiessani tuota brittiläisen post-punkin ikonista levyä vuodelta 1979, ja opin myös paljon tuosta genrestä, Ian Curtisin traagisesta kohtalosta ja aasialaisista fanikulttuureista. En ole pitkiin aikoihin saanut kirjoista uusia musavinkkejä, mutta Ed Lin onnistui inspiroimaan minua myös ulkokirjallisesti. Toisaalta Joy Divisioniin palataan teoksessa niin monesti, että fanitus kuulosti jo autistiselta.

Taiwan on syvästi kristillinen maa, jossa seksikauppaa on pyritty siivoamaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Korkeamman luokan prostituoidut toimivat diskreetisti Taipein karaokebaareissa ja yön auki olevissa parturiliikkeissä, mutta betelpähkinätytöt saavat osakseen asiakkaiden syvän pään. Ylipäänsä kirjasta sai vaikutelman, että maa on täynnä college-pudokkaita ja turhautunutta potentiaalia, sillä teoksen nuorista aikuisista suurin osa työskenteli ”luuseriammateissa”. Ei love hotelin vastaanottovirkailijankaan duuni kovin hehkeältä kuulostanut, vaikka Jing-nan pääsi kokemaan sellaisessa ohikiitäviä onnen hetkiä.

Uskontojen rintamalla teos tarjoaa kiinnostavan cocktailin kristinuskoa, buddhalaisuutta ja taolaisuutta. Jing-nan on tyyppi, joka tekee kaikkensa päästäkseen eroon esi-isien henkien lepyttelystä, kun taas hänen ystävissään riittää uushenkisiä suitsukefriikkejä. Taolaisiin elementteihin tutustuminen oli minulle vierainta, enkä täysin sisäistänyt niiden vaikutusta mm. politiikkaan pelkästään tämän dekkarikuvauksen kautta.

Teos tyydytti minua täydellisesti kulttuurin kuvauksena, mutta dekkarin juoni oli kovin viipyilevä ja hidastempoinen. Toisaalta sarjan aloitusosa pohjustaa myöhempiä seikkailuja, ja toivon myöhempien osien nostattavan adrenaliinitasoa hieman korkeammalle. Taiwanin etnisistä ryhmittymistä, lähihistoriasta ja ruokakulttuurista opin kirjasta eniten, mutta en ole vielä tämän kuvauksen innoittamana valmis maistamaan fermentoitua tofua.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 163/196: Taiwan.

Stevenson ja kadonneen hatun mysteeri

Teos: Alberto Manguel: Stevenson Under The Palm Trees (Canongate, 2002)

Maahaasteessa on muutamia ikuisuusprojekteja, kuten kesken jäänyt arvio Jorge Luis Borgesin esseistä Argentiina-kohtaan. Argentiinaan oli tarjolla myös vetäviä nykykirjailijoita, mutta koska kahlasin Borgesin klassikkoteoksen läpi suurella päänvaivalla, ajatelmani hänen vaikeaselkoisesta teoksestaan olisi saatava valmiiksi. Löysin nyt sitten toisen argentiinalaisen nykykirjailijan, Kanadassa vaikuttavan Alberto Manguelin (s. 1948), jonka pienoisromaani Stevenson Under The Palm Trees kertoo Samoasta 1800-luvun lopulla.

Mahdollisesti olen joskus lukenut Margaret Meadin klassikkoteoksen Coming of Age in Samoa (1928), ja siihen muistikuvani tuosta saarivaltiosta sitten jäävätkin. Meadin ja Stevensonin seikkailujen aikaan saaret olivat kolonisoituja, ja niiden hallinnolliset suhteet amerikkalaisten, saksalaisten ja uusiseelantilaisten välillä vaativat pidempää perehtymistä. Samoasta voi kuitenkin mainita, että siellä kansallisaate ja politisoituminen oli käynnissä jo Meadin vierailujen aikana, ja saari oli Polynesian alueen maista ensimmäinen, joka sai takaisen itsenäisyytensä vuonna 1962.

Palaamme siis taas kuuluisiin ”puukirjoihin”, joissa kertomus juurrutetaan jonkun puun alle tapahtuvaksi jo nimen ja kansikuvan tasolla. Romaanin päähenkilönä on skotlantilainen, monille tuttu kirjailija Robert Louis Stevenson (1850-1894), joka muistetaan muun muassa teoksistaan Aarresaari ja Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. Kumpaakaan noista klassikkoteoksista en ole lukenut, mutta Aarresaarta olen varmasti tutkaillut kirjaston hyllyssä lapsena.

Manguelin romaani keskittyy Stevensonin viimeiseen elinvuoteen 1894, jolloin hän oli asunut nelisen vuotta Vailiman kylässä Upolun saarella rakennuttamillaan tiluksilla. Stevenson on muuttanut tropiikkiin pysyvästi terveysongelmiensa vuoksi, ja mukana on hänen perheensä, Fanny-vaimo, tämän aikuiset lapset ja amerikkalainen anoppi. Hän on saarella ja koko Polynesian alueella suuri kuuluisuus, jonka luona niin paikalliset kuin eurooppalaiset seikkailijat käyvät hakemassa neuvoa mitä erilaisempiin pulmiin.

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, lähes kaikessa Tyynenmeren alueen kirjallisuudessa viitataan lähetystyöntekijöihin. Tässä romaanissa Stevenson tapaa maanmiehensä herra Bakerin, jonka elämään ei mahdu kuin Iso Kirja, ja jolla on tapana käydä rikkomassa viinapulloja paikallisissa liikkeissä kauppiaiden riesaksi. Miesten välille syntyy ystävyys, koska Stevenson kaipaa lapsuutensa puheenpartta, jota hän ei amerikkalaisen perheensä seurassa kuule.

Kylässä tapahtuu karmeita, kun Tootei-nimisen miehen teini-ikäinen tytär Vaera löydetään raiskattuna ja murhattuna kylätanssien jälkeen. Surmapaikan läheltä löytyy Stevensonin kadonnut hattu, mikä johtaa epäilyksien kohdistumiseen myös häneen. Paikalliset eivät täysin luota valkoisten herrojen tarkoitusperiin, ja varsinkin tekopyhästä herra Bakerista liikkuu kylillä meheviä juoruja. Vaikuttaako eskaloitunut tilanne Stevensonin kunnon heikkenemiseen niin, että hän lopulta nuukahtaa 44-vuotiaana kesken illallista vaimonsa silmien edessä?

Teoksen narratiivi jää niin ohueksi, etten osannut lukea sitä dekkarina tai jännityskertomuksena. Ehkä Manguel pyrkii tyylillisesti imitoimaan 1800-luvun lopun moraalikertomusten yksinkertaista tyyliä, varsinkin tarinoita, joita julkaistiin aikakauslehdissä sarjatuotantona. Kyseessä on siis aikuisten satu, jossa näytetään enemmän kuin selitetään.

Kulttuuriseen kuvastoon kaikissa lukemissani Tyynenmeren alueen teoksissa ovat kuuluneet runsas sianlihan ja taro-juureksen syönti, ja seurallinen kavan juonti. Kava on paikallinen miedosti huumaava yrttijuoma, jonka uskotaan elävöittävän tarinankerrontaa. Myös Stevenson saa paikallisten parissa kunnianimen Tusitale (Tarinankertoja).

Teos oli noin tunnin kestävä pikapyrähdys, jota luin enemmän novellina kuin romaanina. Paikallisuuden tuntu kirjassa oli vahva, mutta jouduin taustoittamaan tarinaa muiden lähteiden kautta vähän liikaakin. Pidin kyllä kirjan eksentrisestä perheestä, ja koin, että heidän suhteensa paikallisiin ei ollut kovinkaan kolonialistinen, vaan siinä oli jo yritystä tasavertaisempaan kanssakäymiseen.

Maahaasteessa olen siis kohdassa 186/196: Samoa.