Kristittyjen veljien epätasa-arvosta

Teos: Albert Schweizer: African Notebook (Indiana University Press, 1959)

Käännös: Mrs C.E.B. Russell

Gabon kuuluu niihin pieniin Afrikan maihin, joista harvemmin kuulee mitään, mutta olisin ehkä osannut sijoittaa sen mantereen kartalle. Maa on ranskankielinen, ja sieltä on lähtenyt maailmalle joitain ranskankielisiä kirjailijoita, mutta kovin vähän gabonilaista kirjallisuutta on saatavilla kielillä, joita luen sujuvammin. Löysin yhden Ranskassa vaikuttaneen feministishenkisen kirjailijan, Angèle Rawirin (1954-2010), jolta oli saatavilla teos englanniksi, The Fury and Cries of Women (1989). Luin kirjasta ilmaista pätkää Google Booksissa enkä ollut sen tyylistä kovinkaan vaikuttunut. Tämän vuoksi en sitten viitsinyt haaskata rahaa sen tilaamiseen paperikopiona.

Päätin sitten haastaa itseäni taas uudelle epämukavuusalueelle, eli luin kirjan korkeasti oppineelta eurooppalaiskirjailijalta, jonka asenne afrikkalaisiin pysyi kolonialistisen alentuvana kuolemaan saakka. Albert Schweitzer (1875-1965) tunnetaan maailmalla mm. Nobelin rauhanpalkinnon saajana ja Albert Camusin pikkuserkkuna. Hän oli saksalais-ranskalainen teologi, muusikko, filosofi ja lääkäri, joka lähti lähetystyöhön silloiseen Ranskan Päiväntasaajan Guinean siirtomaahan. Matkaan lähdettiin omakustanteisesti, koska Ranskan luterilainen lähetysseura piti Schweitzerin teologisia kirjoituksia vääräoppisina.

Lähetysasema oli nykyisen Gabonin alueella, Lambarénéssa, ja Schweizer ehti nähdä maan itsenäistymisen, jota hän ei erityisesti toivonut. Hänen mukaansa afrikkalaiset olivat eurooppalaisten ”pikkuveljiä”, jotka eivät vielä 1900-luvun puolivälissä olleet valmiita hallitsemaan omia maitaan, koska Afrikan historiasta puuttui maanviljelyksen ja sen yhteiskuntaa tasauttavan kehityksen kokemus. Schweitzerin näkemyksiä ovat haastaneet varsin vaikuttavat afrikkalaiset intellektuellit Chinua Achebesta saakka.

African Notebook on alun perin kirjoitettu 1930-luvulla, ja luen sitä oman aikansa koloniaalisena hengentuotteena. Kirjaa kirjoittaessaan Schweitzer on johtanut perustamaansa sairaalaa jo parinkymmenen vuoden ajan, ja keskittynyt varsinkin malarian ja unitaudin hoitoon. Hän kertoilee tarinoita kylän historiasta eurooppalaisten kauppa-asemana, orjakaupasta, jota harjoitettiin vielä 1800-luvulla ja paikallisten pakkotyöstä kumiplantaaseilla. Orjuus kuului myös paikalliseen yhteiskuntajärjestykseen, ja monet elivät orjuuden kaltaisissa järjestelyissä vielä 1900-luvun alkupuolella, jolloin ranskalainen hallinto oli sen laissa kieltänyt.

Kylään matkustetaan enimmäkseen kanooteilla, koska autoja maassa on vielä harvakseltaan, ja teitä sitäkin vähemmän. Schweitzeria sapettaa, kun vauraammat afrikkalaiset eivät suostu melomaan, vaan odottavat muiden tekevän työn heidän puolestaan. Työn vieroksujia on myös hänen sairaalansa henkilökunnassa: monilla on tabuihin liittyviä uskomuksia, jotka estävät heitä suorittamasta tiettyjä tehtäviä, ja varsinkin sellaiset miehet, joiden vaimot on ryöstetty takaisin kotikylään riittämättömien myötäjäisten vuoksi, ovat tehottomia työntekijöitä. Tehottomuus johtuu siitä, että nämä ”ruoholesket” (grass widows) ovat vastuussa vanhempien lasten ruokkimisesta kokkaustaidottomina. Kirjassa siis kuvataan yksinhuoltajaisyyttä varsin kiinnostavalla tavalla.

Kirjassa kerrotaan tarinoita tabuista, fetisismistä ja juju-käytänteistä. Schweitzer ei pysty kokonaan kumoamaan näiden uskomusten voimaa, koska hän näkee omin silmin ihmisten kuolevan ilman mitään sairautta. Joissain heimoissa uskotaan, että äidin on kuoltava, jos esikoislapsi on poika. Toisissa taas pyritään välttelemään kosketusta kuoleman kanssa aikana, jolloin perheessä odotetaan lasta. Näin myös odottava isä kieltäytyy mm. ruumiiden kanssa työskentelystä. En pitäisi tuota tabua kovin epäloogisena tai primitiivisenä.

Tästä johtuen sairaalaan palkattiin lähinnä valkoisia työntekijöitä, ja käytäntö jatkui vielä Schweitzerin kuoleman jälkeen. Kirjassa kuvataan perustavanlaatuisia epistemologisia törmäyksiä, varsinkin kuolemantapausten äärellä, kun vainajan suku ei suostu hyväksymään länsimaista, tieteellistä kuolemansyytä.

Ja kyllä, kirja on rasistinen, ennakkoluuloinen ja rajoittunut. Ainakin kielenkäytön tasolla. Mutta samalla se kertoo miehestä, joka on sitoutunut paikallisen väestön auttamiseen, henkien pelastamiseen ja sivistystason korottamiseen – jos se tapahtuu hänen tiukasti määrittelemillään ehdoilla. Hän ei voinut olla kauttaaltaan paha, jos hän sitoutui yhteisöönsä ja eli siellä yli puolet elämäänsä.

Kirjassa on paljon kuvia, jotka puhuvat puolestaan ja kertovat mahdollisesti eri tarinaa kuin Schweitzer. Kuvien afrikkalaiset tuntuvat pelkäävän kameraa vähemmän kuin tuon ajan suomalaiset syrjäkylän asukkaat. Näen kirjan kuvissa hiljaista vastarintaa, ja jopa vittuuntuneita naamoja. Ainakaan hänen kyläläisensä eivät halua poseerata tai esiintyä pelkästään edukseen. Naisten muoti näyttää afrikkalaisen edistykselliseltä. Varmastikin kylässä seurataan muotia, jos siellä myös arvostetaan gramofonimusiikkia. Schweitzer myös kertoo paikallisten innostuksesta tilaamaan postimyyntituotteita ulkomailta ja eurooppalaisia horoskooppeja, jotka olivat suuri trendi-ilmiö hänen palkallistensa parissa.

Vaikka kirja on kauttaaltaan ennakkoluuloinen, se silti paljastaa arkisia kohtauksia Gabonin historiasta. Rajoitteista huolimatta Schweitzer on silti taitava kertoja, joka ei sorru liialliseen akateemiseen snobbailuun kuvatessaan tavallisten ihmisten elämää. Tyyppi jää minulle edelleen mysteeriksi, ja varsinkin tuo luterilaisuuden henkinen perintö alkoi kiinnostaa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 85/196: Gabon.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s