Tulenkantajien perimmäisestä vastuusta

Teos: Gilbert Tuhabonye: The Voice in My Heart. A Genocide Surviver’s Story of Escape, Faith and Forgiveness (Amistad, 2006)

Ruandan ja Burundin etniset konfliktit ja niitä seurannut kansanmurha kuuluvat niihin maailmanhistoriallisiin episodeihin, joita seurasin 1990-luvulla ehkä enemmän kuin lähempänä tapahtuvaa Jugoslavian hajoamista. Olen myös lukenut maihin sijoittuvia kaunokirjallisia teoksia ainakin muutaman. Ruanda-osuuteen maahaasteessa valikoitui kepeä chicklit-teos, mutta Burundin kohdalla olin jo helisemässä. Viime vuonna luin upean ja vaikuttavan burundilaisteoksen suomeksi, Gaël Fayen romaanin Pienen pieni maa (2018), mutta vastaavia muita tuoreempia fiktiivisiä esityksiä ei löytynyt kuin ranskan kielellä.

Löytämäni omaelämäkerran kertoja on Yhdysvalloissa merkittävän juoksijan uran tehnyt Gilbert Tuhabonye (s. 1974), joka oli lukiolainen protestanttisessa sisäoppilaitoksessa, kun kansanmurha alkoi. Vaatimattomasta maalaistaustasta ponnistaneen urheilijan vanhemmat olivat uhranneet paljon lähettääkseen pojan kouluun. Kveekariaatteen inspiroimassa koulussa etnisyys ei merkinnyt paljoa, ei ennen vuotta 1993, jolloin hutut juhlivat poliittista voittoaan enemmistönä, jonka ääni oli ennen sitä tullut heikosti kuulluksi.

Teos ei herättänyt minussa kiinnostusta ensi silmäyksellä, koska sen nimi oli kliseinen, ja sen kristillinen eetos tuntui liian läpitunkevalta. En myöskään ole lukenut elämässäni montaa urheilijan muistelmateosta, joten myös genren suhteen liikuttiin vieraalla maaperällä. Kuitenkin teos yllätti minut rikkaalla ilmaisullaan ja elämänmyönteisyydellään. Siinä kerrotaan enemmän tämän urheilijatähden rauhanaikaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta kuin häntä kohdanneesta tragediasta. Kansanmurhan etenemisestä raportoidaan välikappaleissa, jotka ovat lyhyempiä kuin varsinaiset teoksen luvut.

Tuhabonye on ihmistyypiltään kuuliainen suorittaja, jolle tulokset, luvut ja tilastot ovat tärkeitä. Siksi myös kirjassa kuvataan koulunkäyntiä ja kokeita pedanttisen tarkasti. Kotikylän elämän kuvaukset kiinnostivat minua enemmän kuin sisäoppilaitoksen arki ennen kansanmurhaa. Kylässä arvostetaan koulutusta ja länsimaista käsitystä edistyksestä, mutta heillä ei ole vielä 1980-luvullakaan sähköä, saati henkilöautoja. Perhe elää tyypilliseen tutsikulttuurin tapaan karjan kasvatuksesta, ja saa tulonsa maidon myynnistä pikemminkin kuin nautojen teurastuksesta. Kylässä puhutaan mieluummin kirundia kuin ranskaa, jonka puhuminen varsinkin isovanhempien läsnäollessa olisi epäkunnioitettavaa.

Koska teoksen kasvava nuori mies on kunnon katolilainen, hän ei uskalla käydä koulunsa tyttöjen asuntolan puolella, eikä muutenkaan pahemmin eksy kaidalta polulta. Tämän vuoksi kirjan narratiivi tuntuu paikoitellen auttamattoman kesyltä. Ilman kansanmurhan järkyttävää teemaa teos tuskin olisi tullut julkaistuksi. Tuhabonye on tietoinen olosuhteiden aikaansaamasta julkisuudestaan, joka on edistänyt hänen uraansa niin kotimaassa kuin Yhdysvalloissa.

Länsimaisesta näkökulmasta kulttuurin kuvauksessa ponnahtaa esiin yksi paikallinen erikoisuus, eli olutkulttuuri, ja durraoluen juottaminen myös lapsille ravinnon lähteenä ainakin juhla-aikoina.

Tuhabonye oli ainoa tutsi, joka selviytyi hengissä lukioonsa tehdyssä iskussa vuonna 1993, ja hän oli pitkään sairaalahoidossa vakavien palovammojen vuoksi. Oli ihme, että hän kuntoutui jälleen kilpatason juoksijaksi, ja ehkä kuntoutumisen tarina kertoo eniten miehen kristillisestä vakaumuksesta.

Vaikka teoksen kristillisyys on kaikenkattavaa, se ei kuitenkaan ole naiivi eikä hurmoshenkinen tarina. Olympiatulen kantajana hän tietää, että tulien sytyttäminen on helpompaa kuin niiden sammuttaminen, ja lähtiessään Burundista hän jättää taakseen akuutilla tavalla kytevän maan, jossa väkivaltaiset uhkaukset ovat edelleen arkipäivää.

Elämä jatkuu Austinissa, Teksasissa, jonne hän tuo burundilaisen morsiamensa Triphinen. Juoksijoiden yhteisö on hänen uusi kotinsa, ja hän selvästi kirjoittaa tarinaansa enemmän amerikkalaisille juoksukollegoille kuin kotiin jääneille burundilaisille. Kielellisesti mies on onnistunut saavuttamaan sujuvan ilmaisun vajaassa vuosikymmenessä, mutta kirjan rakenteessa näkyy myös tietynlainen amerikkalainen kaavamaisuus. Toisaalta teosta ei ole selkeästikään kirjoitettu kirjallisuuspalkintojen toivossa, vaan sen motivaattoreina ovat elävä usko ja eloonjäämisen riemu.

Maahaaste etenee nyt rastille 103/196: Burundi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s