Pullopostia maailmanlopun maisemista

Teos: Terese Svoboda: A Drink Called Paradise (Counterpoint, 1999)

Marshallinsaaret on yksi Tyynenmeren väestöllisesti pienimmistä valtioista (n. 70 000 as), vaikka maantieteellisesti sen saaret leviävät laajalle. Välimatkat saarten välillä ovat pitkiä, ja suurimmalle osasta saarista kuljetaan veneillä. Saaret ovat pitkälti riippuvaisia Yhdysvaltojen taloudellisesta tuesta, ja ovat joutuneet kärsimään amerikkalaisten siellä tekemistä ydinkokeista. On myös mahdollista, että saaret uppoavat kokonaan ilmastonmuutoksen johdosta seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana, joten puhumme kulttuurista, joka on mahdollisesti tuhoutumassa kokonaan.

En pystynyt näillä eväillä löytämään syntyperäistä paikallista kirjailijaa, mutta saarille sijoittuvaa fiktiota on olemassa jonkun verran. Satuja ja kansantaruja on kerätty antologioiksi, mutta ne eivät juuri nyt minua inspiroineet. Päädyin siis lukemaan amerikkalaisen kirjailijan, Terese Svobodan (s. 1950), saarille sijoittuvan romaanin A Drink Called Paradise. Siinä vieraillaan nimettömällä, kaukaisella saarella, jossa turismia on muutaman vierailijan muodossa per vuosi.

Kun edellinen lukemani fidziläisteos edusti 80-luvun akateemista postmodernismia, Svobodan tyylilaji on 90-luvun ”kolmannen aallon” feminististä tajunnanvirtaa. Svoboda tunnetaan myös runoilijana, ja runollinen ote myös jyllää tässä romaanissa, jossa tietoisesti luodaan sekaannusta ajassa ja paikassa. Tarina kuitenkin sijoittuu 1990-luvulle, ja siinä kuvataan amerikkalaisen vasta eronneen turistinaisen, Claren, seksuaalista irtiottoa ja muuta vapautumista, saarella, jota ei mainita edes kaupallisissa brosyyreissa. Clare on jäänyt saarelle jumiin, eikä oikein kukaan tiedä, milloin seuraava vene pääkaupunkiin on tulossa. Toisaalta hän haluaakin lillua hetken epätietoisuudessa, ja nauttia äkillisestä vapauden tunteestaan.

Saarella nainen majailee Ngarima-nimisen yksinhuoltajanaisen luona, joka on tottunut pitämään ulkomaalaisia vieraita silloin, kun joku perille eksyy. Saarella majailee samaan aikaan myös toinen amerikkalainen, Harry-niminen ex-hippi, joka on viihtynyt perillä jo pidempään ja vieraillut useamman yksinhuoltajan luona öisin. Barclay on paikallinen kukkopoika, jonka kanssa Clare harrastaa mutkatonta seksiä aina, kun mies on saatavilla, mutta miehen menoista ei kukaan ota selvää. Ylipäänsä Clarella on olo, ettei saarella ole muuta tekemistä kuin naimista, mutta aiheesta keskustelu aiheuttaa välillä vaivaantuneita hiljaisuuksia.

Saaren asukkaat ovat kristittyjä, mutta heidän ymmärryksensä uskosta on suodattunut eri lahkojen vierailevien saarnaajien jättämistä tiedonmuruista. Kirjan nykyisyydessä saarella vaikuttaa mormonimissio, mutta siellä ei ole varsinaista kirkkoa. Toki saarella palvotaan myös luonnonvoimia, ja varsinkin simpukoihin ja muihin mereneläviin liittyy monenlaisia uskomuksia.

Naisille suurin onnettomuus on se, kun heidän nuoret poikansa karkaavat merille jättämättä edes viestiä aikeistaan. Ngariman teinipoika tekee tämän tempun, ja hänen lähtöään surraan kuin ruumiinvalvojaisissa. Jokainen lähtö on kuin pieni kuolema, sillä kerran lähteneistä vain harva palaa. Ulkomaalaisista miehistä ei olla kiinnostuneita niinkään mahdollisina puolisoina, vaan lapsen siittäjinä, koska kukaan ei halua lisää vammaisia lapsia sisäsiittoisuuden tai saasteiden aiheuttamien geenimutaatioiden jäljiltä. Jos saaren naisten toimijuutta voisi kuvailla feministisenä, se on sellaista täysin omaperäisessä käsiteuniversumissa.

Ympäristön mahdollinen saastuminen avautuu Clarelle pikkuhiljaa: hän kysyy, miksi saarelaiset syövät mieluummin kalasäilykkeitä kuin merestä nostettua jumalanviljaa, hän huomaa Ngariman kuopuksen liian pienen pään, ja ihmettelee sitä, ettei Barclay juo kookoksen kuorista, vaikka tarjoaa vieraalleen kookospalmujen antimia auliisti.

Romaanissa on hienovaraisen dystooppinen tunnelma, joka tuntuu häiritsevänä sisäisenä kutinana. Claren loppuvierailun aikana saarelle saapuu avaruuspukuisia miehiä tutkimaan ydinkokeiden jättämiä vaurioita, eikä paikallisia asukkaita ole vieläkään tiedotettu tilanteesta hallituksen toimesta. Tarina ei kuitenkaan kehity täysmittaiseksi skifi-painajaiseksi, koska pääpaino kertomuksessa on Claren sisäisessä maailmassa, hereillä nähdyissä painajaisissa, ja välillä päihteiden aikaansaamissa visioissa.

Teos jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Pidin paljon kirjoitustyylistä, mutta juuri tyyli jätti teoksen juonen utuiseksi. Koin, että kirjailija yritti uida ehkä vähän liikaakin paikallisten ihmisten ihon alle, ihmisten, jotka eivät olleet lukutaidottomia tai täysin kouluttamattomia, mutta joiden maantieteellinen etäisyys teki heistä edelleen jonkun tulkinnan mukaan ”primitiivejä”. Verkkaisessa kerronnassa saaren tempo tulee hyvin esiin, mutta koin varsinkin paikalliset henkilöhahmot vähän liian yksinkertaistetuiksi.

Seksiturismin kuvaus oli kirjassa onnistunutta, sillä siinä ei moralisoitu eikä väännetty teemaa rautalangasta. Kumpikaan hahmo, Clare tai Harry, ei ole päätynyt saarelle seksin vuoksi, mutta seksiä heille tarjotaan joka tuutista, koska se on ainoa konkreettinen paikallinen valuutta. Paikalliset hahmot eivät odota materiaalista hyötyä öisistä retkistään, ja muutenkin heidän kulttuurinsa tuntuu pohjautuvan enimmäkseen vaihtotalouteen. Kirjassa esitettyä raiskausepisodia en tosin ymmärtänyt, ja moni muukin seksuaalinen vihjaus jäi hämärän peittoon.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 188/196: Marshallinsaaret.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s