Erilainen reissu Sea Lifeen

Inka Nousiainen: Mustarastas (WSOY, 2019)

Inka Nousiainen (s. 1978) on minulle hämärästi tuttu kirjailija, sillä luin häneltä muutama vuosi sitten teoksen Kirkkaat päivä ja ilta (2013), joka kertoi nuoren opettajan sielunmaisemasta sota-aikaisella kyläkoululla jossain päin Savoa. Nousiainen on aloittanut kirjailijanuransa hämmentävän nuorena, jo 17-vuotiaana, ja tuotantoon mahtuu enemmän lasten- ja nuortenkirjoja kuin aikuisten romaaneja.

Eeva Soivio (s. 1976) on Helsingissä asuva draaman ammattilainen, näyttelijä ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut vuonna 2017 draamamonologin KOM-teatteriin omakohtaisista kokemuksistaan veljen katoamisesta nimeltä Mustarastas, kadonnut veli. Nousiainen on kirjoittanut romaaninsa tämän tekstin ja keskustelujen pohjalta, joita hän on käynyt Soivion kanssa. Teos ei siis ole puhdasta fiktiota, vaikka se pukeutuu romaanin muotoon.

Mustarastas on romaani teini-ikäisestä veljestä, joka katoaa poikien ryyppyristeilyllä M/S Fennialla Vaasasta Uumajaan vuonna 1989. Romaanin kertojana on Juhan pikkusisko Eeva, jonka on ollut vaikea tulla sinuiksi tapahtuneen kanssa. Hän oli katoamisen aikaan yläasteella, ja otti vastaan ensimmäisen viestin tapahtuneesta Juhan risteilykavereilta. Perhe asui aikanaan jossain Pohjanmaalla, Seinäjoella tai sen lähiseuduilla. Kertojalla on kadonneen lisäksi vanhempi veli ja äiti on yksinhuoltaja, joka työskentelee sairaanhoitajana. Taustalla haahuilee myös isäpuoliehdokas Lassi, joka on äidin kolmas mies. Eevan isä on lähtenyt Ruotsiin rahaa vuolemaan, eikä ole vaivautunut palaamaan.

Romaani pyrkii autenttisuuteen tarinankerronnan ja muistamisen tasoilla. Tarinan kertoja on nelikymppinen äiti-ihminen, jolla on tapana matkustaa yksin maailman merten rannalle muistelemaan veljeään. Lapselleen Pöllöpojalle hän lupaa korvaukseksi Sea Life-käyntejä Helsingissä.

Kirjassa on paljon 80-luvun lopun ajanhenkeä, joka ainakin minusta tuntui jo nostalgiselta. Veljellä on Miami Vice-tyylisiä bleisereitä ja purkkareita, mutta samalla hän kuuntelee Twisted Sisteriä. Suruaikana äiti ja tytär katselevat samoja amerikkalaisia sarjoja kuten naapuritkin, mutta Tyttökullat menevät enimmäkseen ohi aivosumussa. Pystyin eläytymään tunnelmiin, koska ne olivat omienkin teinivuosieni tunnelmia. Jäin tosin miettimään, toimivatko nämä efektit yhtä hyvin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole vielä eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on puhekielenomaista ja hengittävää. Katoamisen tarina on koskettava, mutta ”tosi tarinana” aukkoinen ja keskeneräinen, ei kaikista mieliinpainuvin, eikä välttämättä edes parasta dekkarimateriaalia. Tällaisia ”tosi tarinoita” ei voi arvottaa kaunokirjallisesti, koska niitä kertomalla harva yleensä pyrkii taiteelliseen täydellisyyteen. Ehkä eniten teos kertoo siitä, kuinka vähän me tunnemme toisiamme, jopa niitä läheisimpiä kasvukumppaneitamme, jotka ovat jakaneet kanssamme usein enemmän asioita kuin puolisot tai lapset.

Kertojan myöhemmissä vaiheissa on hyvää pohdintaa vanhemmuudesta ja parisuhteista. Vaikka Eeva pyrkii panemaan kiven veljensä tarinan päälle, ettei se karkaisi, parisuhdettaan Intiaani-nimisen miehen, lapsensa isän kanssa hän ei pysty samalla taktiikalla pelastamaan:

”Kiven voi laittaa paperin päälle, ettei se lentäisi tuuleen, mutta rakkauden päälle sitä ei voi laittaa. Ja niin kuin tarttuvat haukotus tai yskä, tarttuvat ilo ja synkeys, ja jos ei enää tartuta toiseen tarpeeksi hyvää, mitä järkeä on jatkaa.”

Kirjan tunnelmissa on paljon melankoliaa myös veljen katoamisen ulkopuolella, mutta elämän jatkumisen suhteen kertoja on edelleen toiveikas. Ja kaipa surutyötä voi tehdä niinkin, että raportoi kadonneelle veljelleen tämän poismenon jälkeisistä maailman tapahtumista ja maailman muuttumisesta ”sinne jonnekin”.

Luin kirjan tekstimuodossa, mutta suosittelen sitä äänikirjana, koska teos on vain reilun kolmen tunnin mittainen ja sen lukee Soivio itse. Uskon, että tekstin dramaturgia tulee paremmin esiin ääneen luettuna.

Mantsinsaaren sielunmessussa

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas (Myllylahti, 2019)

Savonlinnalaisen poliisin Isa Karoksen matka jatkuu taas, kun Tuire Malmstedt julkaisi dekkarisarjansa toisen osan muutama viikko sitten. Sain kirjan käsiini ensimmäisten joukossa, ja luinkin sen pian sen saatuani, mutta arvion kirjoittaminen venyi, kun jäin miettimään, kuinka kirjoittaisin siitä tekemättä liian suuria juonipaljastuksia.

Sarjan aloitusosissa liikuttiin todella synkissä vesissä, eivätkä vedet paljoa kirkastu vieläkään, vaikka tässä romaanissa pahin uhka ei kohdistunut Isan perheeseen. Perhehän on hajonnut. Tytär Edith makaa jossain Saimaan pohjukassa, ja Isan on aika haudata äitinsä, jonka ruumis on saatu korrektisti arkkuun. Ex-mies Samuel pyörii kuvioissa, mikä häiritsee orastavaa suhdetta Niiles-kollegaan. Terapiassa käynti tuntuu kuormittavan naista enemmän kuin helpottavan, mutta siellä on käytävä jo työnantajan vaatimuksesta.

Poliisin yksikön arkea sekoittaa metsästä löydetty irrallinen ihmisen pää, jolle ei ole löytyä ruumista. Isa saa vainoajaltaan mustaksi värjätyn joutsenen siiven, eikä hän koe olevansa turvassa kaupungissa eikä Oravin saaren lapsuudenkodissaan. Ystävän mökki on turvapaikoista surkein, ja pian hän löytää itsensä vangituksi syrjäiselle saarelle, jonne poliisin kamerat eivät välttämättä yllä.

Saaristolaisteema jatkuu takauman kautta Salmin pitäjässä, luovutetussa Karjalassa. Mantsinsaaren tarinat rusalka Jekaterinan eksyneestä sielusta pelottavat sota-ajan teinejä, jotka odottavat mahdollista evakuointia vuonna 1944. Nadesha on nuori ortodoksityttö, jonka rakkaus ison talon poikaan Wilhelmiin on jo uskonnon vuoksi kielletty hedelmä. Lähtiessään Salmista tyttö on raskaana, mutta päätyessään Kerimäelle hän ei ole sitä enää. Vähän joka nurkan takana on gropuja (puisia hautamerkkejä) muistuttamassa matkan varrella kaatuneista, ja viekkaita desantteja pomppii eteen nurkkien takaa. Siirtokarjalaisten ortodoksisen kansankulttuurin kuvaus hiipi ihoni alle, ja taustoitti ylisukupolvista tarinaa levottomista juurista.

Malmstedt ottaa evakkotarinan rinnalle tämän päivän pakolaisteeman, mikä on koskettava, mutta ei kaikista kekseliäin juonenkäänne. Syyrialaisen Ayeshan pakomatkan tarina jäi minulle tämän saagan ohuimmaksi lenkiksi, vaikka ymmärrän kirjailijan omakohtaiset syyt kirjoittaa kerran vaivaamaan jäänyt reaalimaailman kohtaaminen auki. Olisin myös odottanut romaanin monikulttuuriseen, vastaanottokeskukseen liittyvään juoneen lisää jännitystä, sillä nyt se tuntui hieman päälleliimatulta. Myös romaanissa kuvatusta kirjoittajakurssista olisin halunnut lukea lisää, sillä se oli herkullinen yksityiskohta.

Kuten sarjan aloitusosassa, myös tässä romaanissa monipaikkaiset muistelmat tuovat tarinaan elävyyttä, mutta toivon, etteivät ne käänny sarjan tulevissa osissa kaavamaisiksi maneereiksi. Ehkä Isan olisi jo aika poistua rakkaalta Oravin saareltaan, sillä tuon pienen kyläyhteisön kantokyky raakojen rikosten tapahtumapaikkana alkaa jo olla kipukynnyksellä. Tosin tässä teoksessa pahin rikos ei tapahdu kotisaarella. Kollegan ja vanhan koulutoverin muistotilaisuus saarelle sijoitettuna oli kuitenkin upea, ja saari säilytti charminsa, vaikka sitä verrattiin legendaariseen Mantsinsaareen Laatokalla.

Olen harvemmin lukenut dekkarisarjoja miltei reaaliajassa ja oikeassa järjestyksessä, joten Isa Karoksen vaiheiden seuraaminen on ollut tervetullutta vaihtelua elämääni. Tiedän, että sarjan kolmas osa on jo työn alla, ja takuuvarmasti tulen lukemaan senkin. Yllättävää on, että jäin tässä osassa jopa odottamaan laajempaa poliisitutkintaa ja teknisiä haasteita. ”Human interestiä” teoksessa toki oli riittävästi, mutta Isa Karos vaikuttaa myös tyypiltä, joka voisi kehittää itseään ammatillisesti jollain saralla, jota kollegat eivät tunne.

Olen otettu, että viime arvioni sarjasta mainitaan kakkososan kirjan liepeessä. Kirjasarjan kansainvälisestä potentiaalista olen edelleen samaa mieltä. Kirja on myös erittäin huolellisesti toimitettu ja loppuun viilattu kielen ja rakenteen saralla, mitä ei näinä päivinä voi pitää selvyytenä kustannusmaailmassa.

Läheisyydestä, lähestymisestä ja sen kiellosta

Teos: Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi, 2019)

Sain viime kesänä vihdoin luettua Taija Tuomisen romaanin Tiikerihai (2000), ja tällä viikolla postiluukkuuni kolahti Kuningaskobran arvostelukappale. Vaikka tiesin kirjan jatkavan autofiktiivisesti edellisen romaanin tummissa vesissä, lupasin itselleni, ettei tämän romaanin lukemisessa kestäisi 15 vuotta. Mutta jos Tuomisella kesti 19 vuotta kypsytellä toista romaaniaan, sen lukeminenkaan viiveellä tuskin on suuri synti.

Romaanin Taija on tällä välillä ehtinyt kasvaa aikuiseksi, toimia läänintaiteilijana ja muissa kulttuurialan asiantuntijatehtävissä, opettaa luovaa kirjoittamista ja matkustaa jännittävissä paikoissa, kuten Havaijilla ja Wounded Knee-intiaanireservaatissa. Hän on kerännyt elämänohjeita ja viisautta opettajiltaan ja ystäviltään kahdella mantereella, ja perustanut oman ei-sukulaisuuteen pohjautuvan perheensä, joka tukee häntä vaikeina aikoina.

Äiti on polttanut sukutilan, tuon kirotun mörskän, ja aiheuttanut Hauhon alueella metsäpalovaaroja useaan otteeseen. Taija toivoo, että äiti olisi jo kuollut, mutta tämä jatkaa tyttären piinaamista kekseliäästi ja sinnikkäästi. Isän hän käy hautaamassa, mutta äitiä ei peijaisiin kutsuta. Äiti ja tytär ovat tehtailleet toisilleen lähestymiskieltoja, ja välillä Taija saa puheluja sairaalasta, jonne äiti on joutunut riehuttuaan taas jossain. Päätös olla kohtaamatta äitiä kuitenkin pitää, sillä anteeksianto ei tunnu ajankohtaiselta.

Vaikka romaaniin mahtuu onneksi paljon muutakin kuin valtakunnan hankalinta äitisuhdetta, äidin hahmo silti kummittelee kaikkialla. Taija onnistuu kuitenkin pitämään hahmon turvavälin päässä, ja löytämään elämässään muita kiinnikkeitä. Onnellisuus on asia, johon ihmisen on opittava takomaan omat avaimensa, ja joskus se merkitsee joidenkin ihmissuhteiden katkaisemista. Äidin välttelyn lisäksi Taija pyrkii olemaan ottamatta kovin riippuvaisia miehiä sisäruokintaan, vaikka vepsäläinen kielitaistelija muuten voisi olla eksoottinen tuliainen itään kohdistuvista kosteista seminaareista.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, mutta harmittelin niiden sekavuutta. Varsinkaan sinne reservaattiin en lukijana kokenut kunnolla pääseväni, vaikka sitä osuutta eniten odotin. Reservaatti on toinen kirottu mörskä, eli sosiaalisia ongelmia pursuava murheiden laakso, josta kertojalla on pakkomielle. Ehkä hän yrittää korvata sinne matkustamalla Hauhoon liittyvää puutostautiaan. Itämatkailun kuvaukset olivat loisteliaita, ja niistä koin saavani eniten irti, sillä olen aina halunnut automatkalle Valamon ympäri ja vepsäläisten kyliin. Tämän lisäksi kirjassa matkaillaan EU-hankkeen puitteissa useassa maassa, ja varsinkin nämä matkakuvaukset jäävät muusta tarinoinnista irrallisiksi ja sirpaleisiksi.

Uskon, että Kuningaskobrasta tulee varsinkin kirjailijan urasta haaveilevien suosikkiteos, sillä kirjoittamisen suhteen teoksessa on kunnollinen tekemisen meininki. Tuomisen suurin mentori on ollut lukion äidinkielen opettaja Hilja Mörssäri, joka on se pelastava enkeli, joka auttaa ensimmäisen kynnyksen yli. Hiljan juuret ovat Tornionjokilaaksossa, jonne ystävykset tekevät yhteisiä retkiä vielä opettajan viimeisinä vuosina. Opettaja pitää leikekirjaa Taijan haastatteluista ja kirjojen arvioista, mutta samantyyppinen arkisto löytyy myös edesmenneeltä isältä.

Toinen, varsin koominen juonentynkä liittyy suomalaiseen taide-elämään, hallintoon ja byrokratiaan, ja suojatyöpaikkoihin, joita joskus vielä oli olemassa kovia kokeneille maakunnallisille, viinaanmeneville taiteilijasieluille. Taijaa moititaan oman pesän likaamisesta, kun hän avautuu tuon valtiorahoitteisen systeemin sudenkuopista, mutta hän kokee oman työnsä liittyvän sellaisten aiheiden löytämiseen, joista valtaosa ihmisistä kokee epämukavaksi kuulla tai kirjoittaa. Minusta tämä aspekti oli romaanissa jopa virkistävä verrattuna äidistä nähtyihin painajaisiin, ja olisin voinut lukea kokonaisen romaanin näistä vähätöisistä Libresse-virkailijoista. Yksittäispakattu kuukautissuoja kun toimii hyvänä silmähauteena kosteissa seminaareissa, varsinkin, kun ylitetään itäraja.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että sen nimenantoprosessi on niin erikoinen. Kommunikaatio lukijoiden ja muiden fanien kanssa on Tuomisen tapauksessa ollut vilkasta, sillä niin monet ovat löytäneet mörskän tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Varsinkin lastenpsykiatrit ovat kiitelleet Tuomista Tiikerihain kirjoittamisesta, koska siinä kuvatut kotiolot muistuttavat paljon niitä oloja, joista vaikeimmat pienet potilaat elämään ponnistavat. Jäänkin seuraamaan innolla kirjan vastaanottoa, koska ennustan tämän jatko-osan jakavan vesiä yhtä voimallisesti kuin aiemman teoksen.

Minulle tämä oli vahva lukuelämys, mutta jos olisin ollut kirjan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut siihen rakenteellisia muutoksia ja joidenkin rönsyjen poistamista, ja olisin myös lukenut käsikirjoituksen huolellisemmin jo yhdyssanavirheiden osastolla. Hämmentää se, kuinka suurilla kustantamoilla on varaa jättää painotuotteensa ilman oikolukijaa. Tämä on kai ikävää hiuksen halkomista, mutta marisen tästä nykyään aina, jos kyseessä on suuri, vakavarainen yritys. Pienkustantajien teoksien suhteen olen kiltimpi.

Erotiikkaa kansallispuvuissa

Teos: Leonard Cohen: The Favourite Game (McClelland and Stewart, 1963)

Luin tänään arvion uudesta dokumenttileffasta, jossa kuvataan Leonard Cohenin (1934-2016) ja hänen norjalaisen rakastettunsa Marianne Ihsenin arkea Hydran saarella Kreikassa 60-luvulla. Leonard ja Marianne poistuivat tuonilmaisiin samana vuonna lyhyen ajan sisällä toisistaan, ja olivat vielä ennen poismenoaan yhteydessä kirjeitse – asia, josta iltapäivälehdet saivat paljon klikkiotsikkoja, olihan kyse eeppisestä rakkaustarinasta, mahdollisesti Cohenin elämän onnellisimmasta.

Sitten aloin etsiä e-kirjaa Hydran taiteilijakommuunista, mitä en löytänyt (tuosta ajasta on kirjoitettu muuten paljonkin), mutta löysin Cohenin esikoisromaanin, jonka hän on kirjoittanut asuessaan tuolla saarella.

Cohenilla oli kai tarkoitus alkaa kirjailijaksi ennen nousuaan maailmanmaineeseen laulajana. Hän löysi runouden kauan ennen kuin oppi soittamaan kitaraa, ja julkaisi 60-luvulla runojen lisäksi kaksi romaania, jotka jäivät suuren maailman unohdukseen.

The Favourite Game on puoliksi omaelämäkerrallinen kasvukertomus nuoresta Lawrence Breavmanista, joka syntyy varakkaaseen juutalaisperheeseen Montréalin Westmountissa. Alue sijaitsee kukkulalla, jonne köyhät eivät jaksa kiivetä. Nuori Lawrence on tottunut maalta tuleviin kotiapulaisiin, jotka edustavat kanadalaista pioneerikansaa. Hänen äitinsä korostaa venäläistä identiteettiään Uudessa Maailmassa, ja isä sairastaa hänet pian tappavaa keuhkotautia. Suvun miehet ovat näyttämässä Larrylle oikeaa tapaa tulla juutalaisen yhteisön pilariksi, mutta nuori mies kokee tuon elämäntavan tukahduttavaksi.

Larry saa ensimmäisiä seksuaalisia tuntemuksia yhdessä koulutoveri Lisan kanssa, jonka kanssa he pakenevat puistoihin leikkimään sotilasta ja huoraa. Kaksikon mielestä sotilas edustaa esimerkillistä mieheyttä, siinä missä huora esimerkillistä naiseutta. Kaupungin bordellit ovat paikkoja, jonne kunnon juutalaispojalla ei ole asiaa, mutta niiden olemassaolosta ollaan tietoisia. Ranskankielisen enemmistön naiset ovat seksuaalisesti avomielisiä, mutta kokemuksellisesti kaukana englantia puhuvista juutalaisista, jotka käyvät omaa kouluaan rikkaidenrannalla.

Larry etsii rakkautta useamman tytön ja naisen luota, ja löytää sanojen voiman heitä hurmatessaan. Ensimmäinen vakavampi suhde hänellä on kommunisti-Tamaraan, jota hän pitää rakastajattarenaan kolmen ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Parikymppisenä hän saa Montréalista tarpeekseen ja karkaa New Yorkiin, jossa hän elää naimisissa olevan Shellin kanssa. Avioliiton kaltainen yhteiselämä ei kuitenkaan sovi hänelle, ja hän palaa Kanadaan vanhoihin kuvioihin. Ehkä naissuhteita tärkeämpi ystävyys hänellä on Krantzin kanssa, lapsuudenystävän, jonka kanssa hän saa maistaa vapautta öisillä ajeluilla kaupungin ulkopuolelle jukeboxien ja neonvalojen maailmaan.

Romaanin lopun kertomus juutalaisesta lastenleiristä jää ohueksi, mutta kertoi minulle eniten juutalaisen yhteisön olemassaolon oikeutuksesta ja paineista. Larry kokee monesti olonsa kauttaaltaan eurooppalainen, varsinkin uimarannoilla, joissa hän on ainoa kalpeaihoinen olmi aurinkoa palvovien amerikkalaisten keskellä. Toki myös juutalaisten leirillä palvotaan aurinkoa, ja varsinkin ystävä-Krantz osallistuu fitness-kulttuuriin täysin purjein.

Romaani on kauttaaltaan rehellinen, konstailematon, oman aikansa portetti taiteilijasta nuorena miehenä, jota ei ole kirjoitettu ainakaan dollarinkuvat silmissä. Juutalaisen identiteetin käsittely kiinnosti minua siinä eniten, osana kanadalaista mosaiikkina. Eroottisen odysseiansa aikana Larry löytää kotiapulaisen huoneesta pornoleffan, jossa eri etniset vähemmistöt harrastavat seksiä kansallispuvuissaan. Oliko juutalaisillakin siinä osa, ja millaista on juutalainen seksi verrattuna kristilliseen synnin ja katumuksen maustamaan seksuaalisuuteen?

Vaikka romaani on paikoitellen hiomaton, siinä on lämmin, humoristinen henki, ja siitä kyllä tunnistaa Cohenin persoonan, jossa varmasti on ollut paljon muuttumatonta vuosikymmenten läpi. Seksuaalisesti utelias, mutta sitoutumiskammoinen mies haluaa tuottaa naisilleen mielihyvää, ja osaa viettelyn taidon paremmin kuin arkisen rakastamisen.

Cohenin laulujen naishahmot taitavat olla enimmäkseen omaelämäkerrallisia, ja tätä teosta lukiessani minua nauratti törmätä Heatheriin, hieman naiiviin, maalta tulleeseen kotiapulaiseen, jonka Larry houkuttelee hypnoosipotilaakseen kotitalonsa kellarissa. Kiinalaista teetä ja appelsiinejä tarjoileva Suzanne viittaa hänen lastensa äitiin, jonka kanssa suhde oli myrskyisämpi kuin Mariannen kanssa. Ja kuka onkaan ”Chelsea Hotelin” nainen – ei kukaan vähemmän kuin Janis Joplin, huh huh!

Olen mahdollisesti myös silmäillyt Cohenin toista ja viimeiseksi jäänyttä romaania Beautiful Losers (1966), mutta en muista lukemastani mitään. Kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta, ja Hydran saaren aikojen hippimeininkikin on taatusti vaikuttanut sen visioihin. Molemmat romaanit ovat saatavilla Sammakko-kustantamon julkaisemina suomeksi, mutta painokset ovat loppuunmyydyt. Oma Cohen-faniuteni lienee ollut vielä laimeaa viime vuosikymmenellä, kun en noita teoksia itselleni hankkinut.

Tanskan sotaveteraani muistelee

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24 (Aula &co, 2019)

Suomennos: Katriina Huttunen

Posti toi taannoin yllätyskirjan, uutta tanskalaista laatuproosaa tanskalaiselta Kaspar Colling Nielseniltä (s. 1974). Uutuuskirjojen lukeminen on edistynyt minulla hitaasti, koska olen ollut kiireinen arkistojen aarteisiin liittyvien kirjahaasteideni parissa. Vanhemmista kirjoista tulen jatkossa postaamaan erillisessä blogissa, kun taas täällä keskityn lähinnä uudempaan kirjallisuuteen.

Viime aikoina olen lukenut Tanskasta vain dekkareita, joten on aika tutustua maan vakavampaan taideproosaan. Vaikka olen maassa joskus asunut, minulla ei oikeastaan ole ainuttakaan tanskalaista luottokirjailijaa, vaikka Peter Hoegin kaikista teoksista olen tasavahvasti pitänyt. Nielsen kuuluu oman ikäluokkansa tunnetuimpiin kertojiin, joka on breikannut kansainvälisesti tällä käsissä olevalla dystooppisella teoksella.

Teoksen kertoja on 475-vuotias sotaveteraani, joka on kantasoluhoidoilla ostanut itselleen ikuiselta vaikuttavan elämän. Mieleltään hän alkaa olla jo vanha ja väsynyt, mutta fyysisesti keho jaksaa vielä taipua mielikuvituksellisiin seksiasentoihin orgioissa muiden pioneerien kanssa. Hän on ollut mukana vuonna 2018 alkaneessa sisällissodassa, joka romahdutti Tanskan hyvinvointivaltion. Hän taisteli pankkien ylivaltaa vastaan Kansanrintamassa, vaikka olikin itse varakas kapitalismista hyötyjä.

Kertoja ei kuitenkaan ole koskaan ollut idealistinen maailmanparantaja; tuo olemassaolon muoto kuului hänen vanhempiensa suurelle ikäluokalle. Hän kasvoi aikuiseksi kommuunissa, jossa hipit rakastivat vessaa, johon oli asennettu kaksi pönttöä vierekkäin. Radikaaleinta, mitä he pystyivät kuvittelemaan, oli aamupaskalla käynti pareittain. Mies on kokenut tämän rajattomuuden lapsuudessaan, eikä toivo noita aikoja takaisin. Hän haluaa asua omassa kodissaan, ilman nurkissa pyöriviä, alati vaihtuvia hampuuseja.

Miehen uskollisin ystävä on koira Geoff, joka on oppinut vastaamaan ”kyllä” ja ”ei” sadan vuoden koulimisen tuloksena, ja osaa jo laittaa aamiaista isännälleen. Geoff jaksaa kuunnella vanhuksen tarinoita sisällissodasta paljon paremmin kuin hänen tuntemansa nuoriso. Miehellä on vielä jäljellä kourallinen vastaavia ikinuoria veteraaneja ystävinään, joiden kanssa voi kokoontua muistelemaan vanhoja hyviä aikoja ja harrastamaan estotonta seksiä.

Miehellä on ollut pitkässä elämässään koiran lisäksi vain yksi suuri rakkaus kapinallistaistelija Leonoraan. Leonora tosin suhtautui vihamielisesti miehen rikkauksiin, ja päätyi torjumaan tämän rakkauden taistelujen tiimoissa. Mies herättelee edelleen toivoa siitä, että nainen olisi viimeisillä päivillään löytänyt kantasoluhoidot, vaikka tietääkin hänen olevan kuollut. Uudet ihmiset eivät pysty sytyttämään häntä, ja hän on yksinäisyydessään melankolinen hahmo siitä huolimatta, että hän elää harvojen ja valittujen yltäkylläisessä kuplamaailmassa.

Nielsen on taitava kuvaamaan oman aikamme globaalin talouden mekanismeja ja kriisejä, ja kuvittelemaan niiden mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen. Koska varsinkaan pankkien toiminnan seuraaminen ei kuulu harrastuksiini, koin kirjan teknis-taloudelliset pohdinnat itselleni hyödyllisiksi ja uusia näkökulmia avaaviksi. Tanskalaisen yhteiskunnan hän näkee olevan tiensä päässä kaiken omavaraisuuden suhteen, ja kirjassa maa myydään rivakasti kiinalaisille, jotka ostavat muuten kaupaksi käymättömät arvoasunnot ja kansoittavat maata. Tanskalaisista tulee ruokalähettejä ja muita rikkaiden avustajia, heidän innovatiivisuuteensa ei enää luoteta samalla tavalla kuin ennen.

Spekulatiivisena fiktiona teos tuntuu paikoitellen niin uskottavalta, että koin jo eläväni kuvatussa todellisuudessa. Genrelle tyypillistä ”kummaa” en teoksesta paljoa löytänyt, mutta toki ikuisen nuoruuden teema edustaa tieteiskirjallisuuden valtavirtaa. Sisällissota-teema toimii hyvin herättelijänä Tanskan keississä, kun maassa ei ole vastaavaa historiaa kuin Suomessa. Sotaa on edeltänyt pitkä henkinen stagnaatio, ja sodan kokemuksessa on veteraanien mielestä ollut myös paljon hyvää – solidaarisuus ja yhteen henkeen puhaltaminen kansankeittiöissä ja muissa yhteisöllisissä hankkeissa.

Pidin kyllä kirjan surumielisestä poljennasta, Kööpenhaminan korttelien kuvauksesta kansannousun aikana ja kertojan kuivasta huumorista, mutta romaanitaiteen näkökulmasta teos jää keskivertokokemukseksi. Tämä siksi, että Nielsenin kieli on arkisen tavanomaista, teksti koostuu lyhyistä aktiivilauseista, ja noin puolet kirjan sisällöstä liittyy tavalla tai toisella neuroottiseen puheeseen asuntomarkkinoista. Ehkä kirja kuvastaa niin uskollisesti tanskalaisen yhteiskunnan nykytilaa, että myös kieli peilaa sen todellisuutta.

Teoksen parasta antia oli sen tarjoama vertailun mahdollisuus eri Pohjoismaiden välillä, ja hyvinvointivaltion hautajaisten jälkeisen todellisuuden visiointi. Tanskalaisille tuo etuoikeuksien menetys saattaa olla edelleen abstrakti pelko, kun taas Suomessa olemme kai jo lähempänä koko hyvinvoinnin käsitteen alasajoa. Sisällissodan logiikkaan kirjailija on ainakin hyvin perehtynyt, eli teos osoittaa, kuinka pienten asioiden kasaantuminen voi aiheuttaa koko järjestelmän äkillisen murtuman.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Raakaa huumoria terveydenhuollosta

Teos: Adam Kay: This is Going to Hurt (Picador, 2017)

Pitkästä aikaa kirjoitan teoksesta, joka ei liity yhteenkään lukuhaasteeseen. Löysin kierrätyshyllystä brittiläisen Adam Kayn hittikirjan, joka löytyy myös suomeksi nimellä Kohta voi vähän kirpaista (Art House, 2019). Teos on nuoren lontoolaisen tilitys työstä NHS:n eli julkisen puolen sairaaloissa viime vuosikymmenen loppupuolella.

Adam Kay teki uravalintansa 16-vuotiaana, kuten monet brittinuoret tekevät, ja pääsi ongelmitta suoraan lukiosta Imperial Collegeen opiskelemaan lääketiedettä seuraten isänsä esimerkkiä. Hän tulee puolanjuutalaisesta suvusta, jossa ammatinvalinta on ollut konservatiivista, eikä nuorella Adamilla ollut muitakaan suunnitelmia kuin lääkis.

Kuuden vuoden opiskelun jälkeen alkaa erikoistuminen, ja harjoittelu NHS:n eri sairaaloissa. Adam valitsee gynekologian ja synnytyslääkärin vaihtoehdot, mutta työ osastoilla ei todellakaan rajoitu synnytysosaston päivystykseen. Hän kokee saavansa liian nuorena ja kokemattomana järkyttävän määrän vastuuta, ja elämä hakulaitteen kanssa kutistaa yksityiselämän totaaliseen minimiin. Palkkakehitys on surkeaa suhteutettuna työn vaativuuteen, eikä parisuhde mystisen H:n kanssa kukoista, vaikka yhteistä asuntolainaa puuhaillaan. Kirjoittaja kokee, ettei hän edisty elämässään samaan tahtiin kuin monet ikätoverinsa, eikä myöskään saa työstään asiaankuuluvaa arvostusta ainakaan systeemin ja kollegoiden osalta. Potilaat osaavat kiittää useinkin, eikä kirjailijan ongelmana ollut ihmisten kohtaaminen, vaan työolosuhteiden kohtuuttomuus.

Kirja pitää sisällään tyypillistä lääkishuumoria (alkaen peräsuoleen tungetuista esineistä), mutta komedian takaa kuuluu vakava hätähuuto julkisten palveluiden alasajosta. Jopa asunnottomat potilaat ovat huolissaan, jos joutuvat NHS:n osastoille moneksi päiväksi sairaalabakteerien pelossa. Toisaalta Kay kertoo kansalaisten syvästä terveyteen liittyvästä lukutaidottomuudesta, joka herättää naurun pyrskähdyksiä varsinkin, kun kyseessä on gynekologia, seksuaalisuus ja sukupuolitaudit.

Kayn päiväkirja dokumentoi noin kuuden vuoden työrupeamaa, jonka aikana 96 tunnin työviikko oli normaalia, ja miehen palkasta iso osa meni parkkimaksuihin tai -sakkoihin. Rahaa kului myös noutokahviin ja -pizzaan, mutta todella vähän huvituksiin, lomiin tai muihin asioihin, jotka tuntuvat elämisen arvoiselta. On sanomattakin selvää, että tilanne johti työuupumukseen, minkä jälkeen Kay irtisanoutui koko ammatista ja alkoi koomikoksi ja tv-käsikirjoittajaksi. Epäonnistuneen ammatinvalinnan dokumenttina kirja on oivallinen, ja toivon mukaan se myös päätyy sellaisten nuorten käsiin, jotka kokevat painostusta lääkärin uralle ulkopuoliselta taholta.

Teos on kepeästi kirjoitettu, mutta viihteellisen formaatin takaa löytyy yhteiskunnallista hengenpaloa. En yhtään ihmettele, että se oli Britanniassa viime vuoden myydyin ei-fiktionaalinen teos, joka ylitti myyntiluvuissa jopa Michelle Obaman muistelmat. Kirja kannattaa lukea siksikin, että se antaa suomalaisille argumentteja puhua julkisten terveyspalveluiden puolesta sote-viidakossa. Ei pelkästään oman nahan pelastamisen vuoksi, vaan laajemman yhteiskuntarauhan.

HELMET-haaste 2019

On aika julkistaa jo perinteeksi muodostuneen HELMET-haasteen ”tulos”. Tänä vuonna haaste alkoi varsin vauhdikkaasti tammi-helmikuussa, mutta muuten olen melkein unohtanut koko leikin, ja tänään huomasin löytäneeni teoksen joka kohtaan.

Blogistani löytyy arvio joka teoksesta paitsi tähdellä merkityistä, joista raportointi on jäänyt kesken muista kiireistä johtuen. Puuttuvista kirjoista tulee myöhemmin postauksia käynnissä oleviin maahaasteeseen ja Suomen kunnat-haasteeseen, jotka sijoitan erillisiin blogeihin piakkoin.

1. Liina Putkonen: Jäätynyt tyttö

2.Leena Krohn: Kadotus*

3.Stanislaw Jerzy Lec: Vastakarvaan

4.Emma Rous: Au pair

5, Jari Järvelä: Kosken kahden puolen

6. Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen*

7. Zadie Smith: Swing Time

8. Sally Salminen: Katrina

9. Elizabeth Acevedo: Runoilija X

10. Marlon James: The Book of Night Women

11. Anne Mattson: Tellervo Koivisto. Elämäkerta

12. Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo

13.Essi Ihonen: Ainoa taivas

14. Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

15. Katriina Huttunen: Surun istukka

16. Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

17. Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

18. Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

19. Jukka Behm: Eikä yksikään joka häneen uskoo*

20. Jan-Philipp Sendker: The Long Path to Wisdom: Tales from Burma

21. Katariina Souri: Sarana*

22. Emma Puikkonen: Lupaus

23. Niina Mero: Englantilainen romanssi

24. Melanie Rae Thon: Pelon lapset

25. Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

26. Sofi Oksanen: Koirapuisto*

27. Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

28. Outi Pakkanen: Julma kuu

29. Han Kang: Vegetaristi

30. Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar

31. Rachel Cusk: Siirtymä

32. Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

33. Veikko Huovinen: Simpauttaja

34. Ville Ropponen ja Ville- Juhani Sutinen: Luiden tie

35. Mirjam Lohi: Valuneen taikinan tapaus

36. Friedebert Tuglas: Felix Ormussen

37. Ananda Devi: Näistä raunioista

38: Iraj Pezeshkzad: My Uncle Napoleon

39. Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

40. Metti Löfberg: Nervosa

41. Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut

42. Jani Toivola: Kirje tytölleni

43. Maritta Lintunen: Stella

44. Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi

45. Linda-Maria Roine ja Venla Pystynen: Mercedes Bentso – ei mies muttei koirakaan

46. Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa

47. Alberto Manguel: Stevenson Under the Palm Tree

48. Ousmane Sembene: God’s Bits of Wood

49. Katja Kärki: Jumalan huone

50: Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö