Läheisyydestä, lähestymisestä ja sen kiellosta

Teos: Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi, 2019)

Sain viime kesänä vihdoin luettua Taija Tuomisen romaanin Tiikerihai (2000), ja tällä viikolla postiluukkuuni kolahti Kuningaskobran arvostelukappale. Vaikka tiesin kirjan jatkavan autofiktiivisesti edellisen romaanin tummissa vesissä, lupasin itselleni, ettei tämän romaanin lukemisessa kestäisi 15 vuotta. Mutta jos Tuomisella kesti 19 vuotta kypsytellä toista romaaniaan, sen lukeminenkaan viiveellä tuskin on suuri synti.

Romaanin Taija on tällä välillä ehtinyt kasvaa aikuiseksi, toimia läänintaiteilijana ja muissa kulttuurialan asiantuntijatehtävissä, opettaa luovaa kirjoittamista ja matkustaa jännittävissä paikoissa, kuten Havaijilla ja Wounded Knee-intiaanireservaatissa. Hän on kerännyt elämänohjeita ja viisautta opettajiltaan ja ystäviltään kahdella mantereella, ja perustanut oman ei-sukulaisuuteen pohjautuvan perheensä, joka tukee häntä vaikeina aikoina.

Äiti on polttanut sukutilan, tuon kirotun mörskän, ja aiheuttanut Hauhon alueella metsäpalovaaroja useaan otteeseen. Taija toivoo, että äiti olisi jo kuollut, mutta tämä jatkaa tyttären piinaamista kekseliäästi ja sinnikkäästi. Isän hän käy hautaamassa, mutta äitiä ei peijaisiin kutsuta. Äiti ja tytär ovat tehtailleet toisilleen lähestymiskieltoja, ja välillä Taija saa puheluja sairaalasta, jonne äiti on joutunut riehuttuaan taas jossain. Päätös olla kohtaamatta äitiä kuitenkin pitää, sillä anteeksianto ei tunnu ajankohtaiselta.

Vaikka romaaniin mahtuu onneksi paljon muutakin kuin valtakunnan hankalinta äitisuhdetta, äidin hahmo silti kummittelee kaikkialla. Taija onnistuu kuitenkin pitämään hahmon turvavälin päässä, ja löytämään elämässään muita kiinnikkeitä. Onnellisuus on asia, johon ihmisen on opittava takomaan omat avaimensa, ja joskus se merkitsee joidenkin ihmissuhteiden katkaisemista. Äidin välttelyn lisäksi Taija pyrkii olemaan ottamatta kovin riippuvaisia miehiä sisäruokintaan, vaikka vepsäläinen kielitaistelija muuten voisi olla eksoottinen tuliainen itään kohdistuvista kosteista seminaareista.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, mutta harmittelin niiden sekavuutta. Varsinkaan sinne reservaattiin en lukijana kokenut kunnolla pääseväni, vaikka sitä osuutta eniten odotin. Reservaatti on toinen kirottu mörskä, eli sosiaalisia ongelmia pursuava murheiden laakso, josta kertojalla on pakkomielle. Ehkä hän yrittää korvata sinne matkustamalla Hauhoon liittyvää puutostautiaan. Itämatkailun kuvaukset olivat loisteliaita, ja niistä koin saavani eniten irti, sillä olen aina halunnut automatkalle Valamon ympäri ja vepsäläisten kyliin. Tämän lisäksi kirjassa matkaillaan EU-hankkeen puitteissa useassa maassa, ja varsinkin nämä matkakuvaukset jäävät muusta tarinoinnista irrallisiksi ja sirpaleisiksi.

Uskon, että Kuningaskobrasta tulee varsinkin kirjailijan urasta haaveilevien suosikkiteos, sillä kirjoittamisen suhteen teoksessa on kunnollinen tekemisen meininki. Tuomisen suurin mentori on ollut lukion äidinkielen opettaja Hilja Mörssäri, joka on se pelastava enkeli, joka auttaa ensimmäisen kynnyksen yli. Hiljan juuret ovat Tornionjokilaaksossa, jonne ystävykset tekevät yhteisiä retkiä vielä opettajan viimeisinä vuosina. Opettaja pitää leikekirjaa Taijan haastatteluista ja kirjojen arvioista, mutta samantyyppinen arkisto löytyy myös edesmenneeltä isältä.

Toinen, varsin koominen juonentynkä liittyy suomalaiseen taide-elämään, hallintoon ja byrokratiaan, ja suojatyöpaikkoihin, joita joskus vielä oli olemassa kovia kokeneille maakunnallisille, viinaanmeneville taiteilijasieluille. Taijaa moititaan oman pesän likaamisesta, kun hän avautuu tuon valtiorahoitteisen systeemin sudenkuopista, mutta hän kokee oman työnsä liittyvän sellaisten aiheiden löytämiseen, joista valtaosa ihmisistä kokee epämukavaksi kuulla tai kirjoittaa. Minusta tämä aspekti oli romaanissa jopa virkistävä verrattuna äidistä nähtyihin painajaisiin, ja olisin voinut lukea kokonaisen romaanin näistä vähätöisistä Libresse-virkailijoista. Yksittäispakattu kuukautissuoja kun toimii hyvänä silmähauteena kosteissa seminaareissa, varsinkin, kun ylitetään itäraja.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että sen nimenantoprosessi on niin erikoinen. Kommunikaatio lukijoiden ja muiden fanien kanssa on Tuomisen tapauksessa ollut vilkasta, sillä niin monet ovat löytäneet mörskän tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Varsinkin lastenpsykiatrit ovat kiitelleet Tuomista Tiikerihain kirjoittamisesta, koska siinä kuvatut kotiolot muistuttavat paljon niitä oloja, joista vaikeimmat pienet potilaat elämään ponnistavat. Jäänkin seuraamaan innolla kirjan vastaanottoa, koska ennustan tämän jatko-osan jakavan vesiä yhtä voimallisesti kuin aiemman teoksen.

Minulle tämä oli vahva lukuelämys, mutta jos olisin ollut kirjan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut siihen rakenteellisia muutoksia ja joidenkin rönsyjen poistamista, ja olisin myös lukenut käsikirjoituksen huolellisemmin jo yhdyssanavirheiden osastolla. Hämmentää se, kuinka suurilla kustantamoilla on varaa jättää painotuotteensa ilman oikolukijaa. Tämä on kai ikävää hiuksen halkomista, mutta marisen tästä nykyään aina, jos kyseessä on suuri, vakavarainen yritys. Pienkustantajien teoksien suhteen olen kiltimpi.

Yksi kommentti artikkeliin ”Läheisyydestä, lähestymisestä ja sen kiellosta

  1. Eivät äiti ja tytär tehtailleet toisilleen lähestymiskieltoja (ainakaan sen mukaan mitä kirjassa kerrotiin), vaan äiti oli saanut lähestymiskiellon, mutta jouduttuaan sairaalaan olikin siellä kertonut että lähestymiskielto oli toisinpäin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s