Voileipäkakkua aamupalaksi

Teos: Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Nasaretin kylässä on työväentalo, nuorisoseuran talo ja legendaarinen herätyskristillinen historia. Joulun alla 1825 sinne odotettiin Ristuksen jälleensyntymää, mutta Keskikankaan Mari-piian äpärä osoittautui tytöksi, ja Luojan suunnitelma meni pilalle. Legenda on silti elänyt kylällä suurenmoisena, ja identiteetin rakennusaineena se on lähes pyhä. Kuinka sitten käy, kun vuosittaisille kirkastusjuhlille kutsutaan runoilija, jolla on uutta kerrottavaa Laapotti-nimisen saarnaajan ihmeellisestä isyydestä?

Olen tainnut lukea Antti Heikkisen kaikki fiktionaaliset teokset, ja Maaseudun tulevaisuus jatkaa jo tuttua, verevää murrekirjallisuuden sarjaa. Kyse on kuitenkin yhdenpäivänromaanista, jossa kesäjuhlien valmistelu nousee keskiöön. Kylän matriarkka Päivänkämmenen tilan leskirouva Maire pitää ohjaksia käsissään nuorisoseuran talolla, kun juhlien tarjoamisia puuhataan. Lotta Svärd-kupit ovat mystisesti kadonneet, ja huippukokin valmistama rosvopaisti on ryöstetty kuopastaan.

Tohina on päällä lähes joka mökissä Nasaretissa. Vanhukset oireilevat itsetuhoisesti, keski-ikäisillä on pettämisdraamaa, ja nuorisolla on kosiopuuhia kyläyhdistyksen pitämällä kesäkaupalla, joka myy eineslihapullia viidellä eurolla kiireisille mökkiläisille. Rakennemuutos ja sukupolven vaihdokset ovat puhutelleet viimeiset 40 vuotta, mutta uutta tuulta purjeisiin tuo veganismin vastustus.

Kirjaan mahtuu myös itseironiaa: kyläjuhlille kutsutaan kaksi kirjailijaa, joista Jussi Taskinen on paikallinen julkkis, köyhän miehen Heikki Turunen. Häntä haastaa paikkakunnalle Helsingistä muuttanut runoilija Simo Katajisto, joka vihaa murrekirjallisuutta. Halvaantunut mies on viime aikoina löytänyt iloa elämäänsä tutkimalla Laapotin saarnaajahahmoa, ja hänellä on uutispommi tarjottavana kyläläisille juhlien kunniaksi.

Romaanin etnologinen juoni on hykerryttävän kekseliäs, ja siitä olin eniten innoissani. Joidenkin henkilöhahmojen yliampuva karikatyyrisuus taas rasitti, vaikka voin hyvin kuvitella tämänkin tarinan tulevaisuuden kesäteatterien lavoilla. Liioittelu on Heikkisen rakastama tyylikeino, ja runsauden estetiikka alkaa jo Mairen aamiaispöydästä, jossa hän yrittää tarjoilla nyrpeälle miniälleen kahden sortin voileipäkakkua.

Äänikirjan lukeminen Heikkisen itse lukemana oli henkeä nostattavaa, ja osoitti kirjailijan näyttelijän lahjat. Lataamossa käyneen Aune-tädin artikulaatio jäi soimaan korvamatona, mutta tuonkin hahmon suhteen tarvitaan lukijalta venyvää pinnaa. Kyläkaupan nuori Tiia oli taas ilahduttavan näpsäkkä tapaus, joka onnistui jauhottamaan pinttyneimmät jäärät. Kylän ukoille maistuisi kasvisruokana niin sarkasmi kuin orgasmi, ja seitanpaistillakin on osansa draaman kaaressa.

En tiedä, kuinka olisin lähestynyt tätä romaania, jos tämä olisi ollut ensi kosketukseni Heikkisen tuotantoon. Nyt osasin jo odottaa tietynlaista näkökulmaa, mutta maaseutu-kaupunki-vastakkainasettelun suhteen en päässyt yllättymään. Seitanin ja rosvopaistin kilpailusta on vaikea löytää raikasta tulokulmaa, ja paikoitellen teos sortui samanmoiseen populistiseen öyhötykseen kuin keskustapuolueen kansanedustajien yleisönosastokirjoituksissa.

Tästä huolimatta kesäistä kirjaa oli ilo kuunnella jo rikkaan kielensä vuoksi tässä marraskuun lopun lohduttomassa pimeydessä. Vaikka teokseen mahtuu myös epätoivoa ja silkkaa raivoa, loppupeleissä siitä jää keventynyt mieli.

Marraskuun dekkarikimara

Tapani Bagge: Pirunsaari (Crime Time, 2017)

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (WSOY, 2013), suomennos Outi Menna

Tapani Baggen Pirunsaari on teos, jonka valitsin luettavaksi pelkän nostalgisen kannen vuoksi. Vanhan ajan turistiviirit kiinnostavat minua, vaikka en niitä keräilekään, ja vanhahtavaa tunnelmaa kirjalta odotin ja sainkin. Dekkari tosin sijoittuu nykypäivään itäiselle Suomenlahdelle, Elviiran fiktiivisen rannikkokaupungin linnoitussaarelle, jonka bastioni on remontoitu turistikäyttöön.

Pirunsaari on historiallisesti inspiroiva paikka, jonne Jonssonin islantilais-suomalainen pariskunta on perustanut majatalon. Siellä syysmyrskyissä löytyy kolkattuna paikallisen IT-firman pomo Peter Pilvinen kostean tyky-viikonlopun jäljiltä. Samaan aikaan mantereelta löytyy kuolleena paikallinen hyväntekijähahmo, laitapuolen kulkijoiden majoittaja Arvo Sjöbacka, jota vara-Jeesukseksi tituleerataan.

Kyseessä on dekkarisarjan toinen osa, mutta mukaan pääsee vaivatta vielä tässä vaiheessa. Varsinaista päätutkijaa en osannut identifioida, mutta Esa Saarinen ja Jane Korhonen olivat vahvasti puikoissa. Hahmoihin liittyy paljon huumoria, niin it-firman urakiipijöihin kuin pikkukaupungin märkiin piireihin. Bagge luottaa perinteisen poliisitutkinnan voimaan, ja käyttää paljon resursseja paikkojen yksityiskohtaiseen kuvaukseen.

Perinteisten alkoholistien rooli alkaa kaveta nykydekkareissa niin, että teoksen etanolissa marinoidut hahmot tuntuivat jopa eksoottisilta. Turistiviirien lisäksi teoksessa fiilistellään muun muassa 60-luvun kalenteriastiapyyhkeiden parissa. Itse alan jo olla sen verran vanha, että tällainen tunnelmointi puree minuun myös dekkareiden maailmassa. Todennäköisesti luen tästä sarjasta toisenkin osan.

Kristina Ohlsson oli minulle uusi dekkarituttavuus, jonka teokset pelastin taloni ullakolta jonkun muuttajan sinne jättäneenä. Luin itse asiassa kolme Fredrika Bergman-sarjan teosta, joista Daavidintähdet oli minulle mieluisin. Myös Tuhatkaunot-teoksessa oli kiinnostava asetelma, kun taas Paratiisiuhrit oli vähän liian mahtipontinen makuuni.

Daavidintähdissä selvitetään Tukholman fiktionaalisen Salomonin juutalaisen seurakunnan piirissä tapahtuneita murhia, joissa kuolee kaksi 10-vuotiasta poikaa ja lastentarhanopettaja erillisissä iskuissa. Pojat Simon ja Abraham löytyvät metsästä paperipussit päässä, ja kaikkialla lymyää myyttinen Paperipoika – koodinimi tarinalle, jonka juuret ovat Israelin kibbutsien suullisessa perimässä.

Ruuhkavuosiaan elävä siviilirikostutkija Fredrika Bergman päätyy Israeliin penkomaan keskeisten epäiltyjen taustoja, kun taas juutalaistaustainen Säpon poliisi Eden Lundell joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot Lontoossa. Poliisista potkut saanut kollega Peter Rydh on vasta palkattu juutalaisen seurakunnan turvallisuuspäälliköksi, vaikka hänellä ei ole aiempaa kytköstä yhteisöön eikä itse ole juutalainen. Homma on kovin tuulinen, vaikka mies saa opastusta työhönsä Efraim Kiel-nimiseltä Mossadin agentilta.

Luin sarjaa väärässä järjestyksessä ja koin sen sellaiseksi, joka avautuu paremmin, jos teokset lukee kronologisesti. Poliisi- ja etsivähahmoilla on suuria haasteita yksityiselämän saralla, ja niiden käsittely vie ainakin kolmanneksen teosten energioista. Erityisen paljon arvostin sitä, että näiden kolmen teoksen aihepiirit olivat todella toisistaan poikkeavia, eli puuduttavan toiston vaaraa ei syntynyt, vaikka luin kirjat lyhyellä aikavälillä.

Muitakin dekkareita on ollut työn alla, olen lukenut mm. P.D. Jamesia supernostalgisessa mielessä, mutta ehkä palaan häneen joulukuun katselmuksessa.

Nuori aikuinen Kalliossa, vol. ziljoona

Maija Kauhanen: Eliitti (Otava, 2019)

Inkku on nuori nainen, joka on päässyt jo teininä tylsästä radanvarren kehyskunnastaan Helsinkiin opiskelemaan eliittilukioon. Hänen lapsuudenystävänsä Karla on kuitenkin päässyt pidemmälle, mallikokelaaksi Pariisiin, ja poseeraa nykyään naistenlehden kansissa kertoen, kuinka ei aio koskaan palata Suomeen ainakaan asumaan.

Alle kolmikymppisenä Inkku asuu Helsingin itäisessä lähiössä metrolinjan päässä, varastaa luomuteepaketteja Itiksen Stockasta ei pelkästään johtuen köyhyydestä, vaan jo periaatteellisista syistä, ja käy viikoittain terapiassa kelaamassa muistojaan koulukiusaamisesta. Kallio on hänen haaveidensa maa, jossa hänellä ei kuitenkaan ole varaa asua. Siellä hän käy tapaamassa lukioaikaista ystäväänsä Ilmoa, joka on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja kirjoittaa filosofian väitöskirjaa vanhempiensa omistamassa yksiössä. Ilmo, Inkku ja Karla ovat jo vuosia eläneet erikoisessa, turbulentissa triangelissa, jossa ystävyys ja seksuaalisuus kietoutuvat epämääräisesti toisiinsa.

Tällainen perusasetelma on Maija Kauhasen (s. 1985) esikoisromaanissa Eliitti. Se irvailee niin niille nuorille, joiden kohtalona on pyrkiä aina ”ytimeen” ja niille, joiden osaksi jää väsätä nostalgista keskivertoräppiä paikkakunnista, joissa on neljä kebabpizzeriaa. Se kertoo koulukiusaamisesta, sen eri varianteista ja nuorten aikuisten erilaisista mekanismeista toipua kiusaamisen jättämistä muistoista. Ja ennen kaikkea se kertoo yhteiskunnasta, jossa menestynyt, päämäärätietoinen aikuistuminen alkaa olla katoava luonnonvara kaikkialla.

Kirjaa lukiessani koin kaikki avainhenkilöt sympaattisiksi, ja nautin niistä osuuksista, joissa seikkailtiin Suomen ulkopuolella. Ympäryskuntaosuudet ja myös sen Kallion linjoilla dokaamisen koin valitettavasti kovin kuluneiksi episodeiksi siitä huolimatta, että ne takuulla tarjoavat samastumispintaa varsinkin tuon ikäluokan lukijoille. Romaanissa pyritään tuomaan esiin suuria yhteiskunnallisia teemoja, varsinkin nuorten aikuisten mielenterveyteen liittyviä kysymyksiä, postmodernin fragmentaariseen tyyliin.

1990-luvun lapsuusmuistot ja lamavuosien ajankuva oli uskollisen yksityiskohtaisesti dokumentoitu, ja siihen pystyin eläytymään paremmin kuin 00-luvun kerrontaan, joka omasta näkökulmastani on vielä liian lähellä, jotta sen mytologinen historiallistaminen kiinnostaisi. Naomi Kleinin maailmantuskaiset teokset puhuttelevat taas uusia eliittilukiolaisia, niitä samoja, jotka löytävät kikherneen uusia käyttötapoja Voima-lehdestä. Tämä ”vaihtoehtokulttuuri”, johon Inkku on sitoutunut, alkaa jo olla valtavirtakulttuuria, eikä hiivatulehduksen hoito-ohjeiden jako makrobioottisin menetelmin kuulosta ainakaan omasta perspektiivistäni kovinkaan radikaalilta tai kapinalliselta.

Kiinnostavin juonenkäänne omasta näkökulmastani oli Karlan isän joutuminen vankilaan kunnan rahojen kavaltaneena virkamiehenä. Tämä tarina valitettavasti jäi kesken, tai esiintyi vain esimerkkinä 1990-luvun epätoivoisesta ajan hengestä.

Tämän teoksen ja Sisko Savonlahden (s. 1982) esikoisromaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu välillä on kiinnostava temaattinen yhteys, mutta Savonlahden kyydissä pääsin syvemmälle mielenterveysproblematiikan ”ytimeen”, tai koin tuon romaanin päähenkilön lähestyttävämmäksi myös vanhemman tätilukijan näkökulmasta. Kauhasen romaanissa taas milleniaalit tarjosivat vertaistukea toisille milleniaaleille. Silmäni alkoivat uhkaavasti lupsahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun päästiin Jokelan koulusurmiin, vaikka tuon aiheen käsittelyn olettaisin olevan romaanin painavin yhteiskunnallinen osuus. Jään innolla odottamaan toisenlaisia tulkintoja teoksesta, varsinkin sellaisilta lukijoilta, jotka eivät koe olevansa young adult-genren suurkuluttajia.

Kultaisen suihkulähteen kajastus

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos, 2019)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Gusten ja Nathan ovat kahden eteenpäinpyrkivän äidin lapsia vauraassa huvilakaupungissa pääkaupunkiseudulla. Gustenin yksinhuoltajaäiti Angela pyrkii oopperalaulajaksi maailman lavoille; Nathanin äiti Annelise on yritysjohtaja ja taloustieteen professori jo alle kolmekymppisenä. Kun Angela alkaa saada keikkoja ulkomailta, on itsestäänselvää, että Gusten saa asua Annelisen hulppeassa residenssissä ”kuin omana poikana”.

Residenssin äänieristetyssä kellarissa tapahtuu kuitenkin eräiden kotibileiden seurauksena jotain sanoinkuvaamatonta: ”Nulikoiksi” ja ”kauhun neliapilaksi” medioissa nimetty poikaporukka raiskaa Sasha-nimisen luokkatoverinsa, joka on huostaanotettu nuorisokriminelli ja kilpauimari. Tapaus saa paljon huomiota medioissa varsinkin siksi, että poikien vanhemmat ovat ns. yhteiskunnan tukipilareita. Erityisen rankkaa kritiikkiä kohdistuu pääpukari Nathanin vanhempiin ja Anneliseen, joka siinä vaiheessa johtaa uusliberaalia ajatushautomoa, Kultaista suihkulähdettä.

Annelise on paikallisen tyttökodin kasvatti, joka ei ole vaiennut huono-osaisesta sosiaalisesta taustastaan julkisuudesta. Hänen mottonsa on: ”kun on saanut, pitää antaa takaisin”. Kyseinen laitos on myöhemmin muutettu erityisvaikeiden nuorten perhekodiksi, mutta laitoksen historia muistetaan edelleen huvilakaupungissa. Annelise on toiminut lastenkodin säätiön hyväntekijänä pitkään, mutta ei siitä huolimatta pysty kokemaan empatiaa Sashaa kohtaan. Nainen sekoilee medioissa vulgäärillä tavalla, ja puolustaa poikaansa kyseenalaisin sanankääntein. Sasha taas pakenee jutun saamaa mediajulkisuutta Yhdysvaltoihin, jossa hänen äitinsä asuu, ja kuolee siellä huumeisiin. Huhutaan myös, että Annelise olisi tehnyt Sashan vanhempien kanssa raharikkaan diilin heidät hiljentääkseen.

Rikkaat perheet palkkaavat mediakonsultin viilatakseen strategiaansa oikeudenkäyntiin valmistautuessa. Ainoastaan Gusten ei halua itselleen asianajajaa, vaan tyytyy ilmaiseen oikeusavustajaan. Nelikosta kolme jäävät ilman tuomiota, mutta Nathan tuomitaan ehdonalaiseen vankeuteen. Oikeusdraama ei ole tarinan keskiössä, mutta siihen viitataan monessa kohtaa, ja sen seuraukset vaikuttavat varsinkin ystävyys- ja rakkaussuhteiden dynamiikkaan. Kaikkien välit eivät mene poikki kokonaan, mutta pinnan alla kytee, eikä tapaus tunnu lainkaan loppuun käsitellyltä vielä siinäkään vaiheessa, kun elämässä on menty reippaasti ”eteenpäin”.

Minun oli ensi lukemalla vaikea vastaanottaa koko teoksen sanomaa, koska Annelisen hahmo tyrmäsi minut äärimmäisyydellään. Henkilöhahmojen nykyisyydessä tosiaan tapahtuu paljon muutakin kuin raiskausdraaman kelaamista, mutta itse jäin tuon kellariepisodin vangiksi. Vaikka romaani on kirjoitettu perinteisen romaanin tyyliin (mysteerio, jos sellaisesta voidaan edes puhua, on ratkaistu jo alkukappaleissa, juonipaljastuksia ei varsinaisesti voi tehdä), luin sitä enemmän dekkarina tai trillerinä. Ja sen kuunteleminen äänikirjana oli piinallisen tehokasta ja tuskallista.

En tietoisesti lukenut muita arvioita teoksesta, koska halusin muodostaa oman näkemykseni ilman taustahälyä. Somesta olin bongaillut rankkaakin kritiikkiä teoksen asetelmaa kohtaan, ja koin itseni jotenkin hampaattomaksi arvioimaan teosta juuri feministisestä näkökulmasta. Jos teoksessa on sokea piste, se liittynee siihen, että Sashan hahmo uhrina jää kovin marginaaliseksi, ja hänen kohtaloaan käsitellään vain toteavalla tasolla. En ole aiemmin lukenut näin laaja-alaista teosta joukkoraiskauksesta edes dekkarina, joten minulla ei ole tarjota onnistuneempaa vertailukohtaa. Enemmän tässä alkoi kiinnostaa tuo talousteorioiden mukaan tuominen ihmissuhdepainotteiseen romaaniin, ja se iski minuun ilmiömäisesti. Koin siis kirjan vahvuutena ”menestysteologisen” maailmankuvan avaamisen, vaikka joku voisi pitää sitä inhorealistisena tai liiankin irvokkaana.

Näin anglofiilinä minua ei yleensä haittaa englanninkielisten ilmaisujen runsaus kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta tässä kuljettiin minunkin mittakaavassa äärirajoilla sekakielisyyden saralla. Tosin kielenkäyttö saattaa olla kovinkin autenttisen kuuloista etuoikeutettujen huvilakaupunkilaisnuorten näkökulmasta, sellaisten, jotka palvovat kulttuuria, jossa pikkukoiria kuljetetaan bileissä mukana liian suurissa käsilaukuissa.

Finlandia-ehdokkaiden joukossa Kuka tappoi bambin? on musta hevonen, jolla voisi hyvinkin olla potentiaalia voittaa palkinto yllättävyydessään. Luen melko paljon suomenruotsalaista kirjallisuutta suomeksi, mutta en ole lukenut Fagerholmia aiemmin. Viime vuonna suomenruotsalaisena ehdokkaana oli Lars Sund, jonka teos Missä musiikki alkoi oli sekin lievästi angstinen, mutta todella leppoisa teos tähän romaaniin verrattuna. Tämä romaani tarjoaa tyrmäystippoja, jotka jättävät vahvan muistijäljen.

Kuka tappoi bambin? on sen tyyppinen teos, jota suomenkielisissä piireissä tullaan varmasti lukemaan muutenkin kuin kulttuurisesta kiinnostuksesta kielivähemmistön omituisuuksia kohtaan. Kirjassa kuvatut prosessit olisivat voineet tapahtua myös suomenkielisten ökyrikkaiden kulttuurisissa taskuissa. Ruotsin kieli on tässä se elementti, joka alkaa olla jo katoamassa tai liuentumassa globaalin kulutuskulttuurin seireenien kutsuhuutojen kakofoniaan.

Tumba de casa mami

Teos: Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula &co, 2019)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Maiju Saarinen

Venezuelalaisen Karina Sainz Borgon (s.1982) esikoisteos, joka kertoo maan viimeaikaisesta akuutista kriisistä, oli pitkään listallani kirjallisuuden maahaasteeseeni, mutta ehdin jo täyttää sen toisella teoksella. Tuo toinen teos, Alberto Barrero Tyszkan The Sickness sijoittui Chavezin hallinnon alkuaikoihin, jolloin maassa ei vielä koettu niin suurta puutetta ja kurjuutta kuin mitä Borgo omassa teoksessaan kuvaa. Molemmat romaanit tekivät minuun suuren vaikutuksen, vaikka luultavasti ovat kuvattu poliittisesti eri leireistä.

Romaanin kertoja on n. 25-vuotias nuori nainen, Adelaida Falcon, jonka yksinhuoltajaäiti on juuri kuollut syöpään caracasilaisessa sairaalassa. Äidin saattohoito on ollut tyttärelle traumaattinen kokemus, sillä sairaalan olot ovat olleet löyhkäävät, kaoottiset ja totaalisen puutteelliset. Kun hän sitten jää yksin asumaan äitinsä omistamaan asuntoon, hänen ympärillään alkaa käydä kuhina. Naapurusto pyrkii jollain tavalla hyötymään lesken jättämästä perinnöstä, joka ei kuitenkaan irtaimiston tasolla koostu kuin joistain suvun posliineista.

Adelaida ja äiti ovat molemmat akateemisia sinkkuja; he ovat aina asuneet kahdestaan ja sinnitelleet kuin niukkuuteen tottuneet mehikasvit. Äidin kotikylässä Ocumaressa meren rannalla asuvat hänen kaksi siskoaan, jotka eivät edes pääse vaivalla järjestettyihin hautajaisiin huonojen teiden ja rahapulan vuoksi. Adelaidalla kuitenkin liittyy tuohon rannikkokylään myös hyviä muistoja, ja ainakin nämä naimattomat tädit ovat ottaneet kaiken irti kaupunkilaisen siskonsa akateemisesta menestyksestä, sillä kukaan suvussa ei ole ennen tätä käynyt yliopistoa.

Äidin kuollessa Adelaida on kuitenkin kirjallisuuden maisterina työtön, ja elämä on luisunut pelkkään hengissä pysymiseen urbaanissa viidakossa, jossa kaikki elämän alkutekijät romahtavat päälle. Pian äidin kuoltua hänen asuntonsa sosialisoivat ”viranomaiset”, eli lihavista, militanteista työväenluokkaisista naisista koostuva armeija, joista kaikki eivät ole täysin lukutaitoisia. Nainen yrittää taistella oikeudestaan kattoon pään päällä, mutta häntä nöyryytetään monelta taholta. Lopulta hän löytää majapaikan myös äskettäin kuolleen naapurinsa, Espanjan kansallisuuden omanneen ravintoloitsijan luota, jonka poismenoa ei ole rekisteröity ja näin henkilöpaperit ovat olemassa jonkun hyödyksi. Espanjalaisen naisen luota löytyy myös runsas ruokavarasto, ja jopa pullollisia viiniä tilanteessa, jossa valtaosa taistelee yhden kananmunan ostamisesta.

Tästä siis alkaa erittäin tuskainen ja dramaattinen odysseia maasta pois pääsemiseksi. Adelaida on taistossaan hyvin yksinäinen, vaikka lähikortteereissa harrastetaan opportunistista ”solidaarisuutta”. Luokkaviha paremmin koulutettuja kohtaan on riipivää, eikä nuorella naisella ole kanttia alkaa hallituksen myötäilijäksi tilanteessa, jossa suuri osa hänen vähäisistä ystävistään on ollut tai istuu juuri silloin vankilassa. Valtion ruoka-avustuksista hyötyminen ja niiden kaupittelu mustassa pörssissä kolminkertaiseen hintaan tuntui karmivalta, mutta ei liioitellulta.

”Tumba de casa mami” on reggaeton-biisi, jonka hän kuulee ensi kertaa äitinsä hautajaisia odotellessa paikallisessa kappelissa, jossa 12-vuotiasta tytärtä kaupitellaan hautajaismenoissa korkeimmin tarjoavalle setämiehelle. Biisi jatkaa kummittelemista läpi kertomuksen, ja muodostaa tarinalle häiritsevän, dystooppisen biitin.

Huolimatta lohduttomasta kädestä suuhun-meiningistä Caracasissa on vielä yö on korkeasti kaunokirjallinen teos, joka pursuaa intertekstuaalisuutta ja viittaa maan aiempiin hyvinvoinnin aikoihin, jolloin pieniä tyttöjä vielä vietiin teatteriin ja konsertteihin ja jolloin maassa oli muitakin arvoja kuin materialistisia. Eniten teos muistutti minua viime aikojen venäläisteoksista, joissa myös muistellaan kommunalka-asumisen aikoja, vaikka lopulta tässä teoksessa vallitsee vielä suurempi sekasorto kuin Pietarissa 1910-20-lukujen vaihteessa. Muun muassa Jelena Tsizovan teoksessa Naisten aika naapuruston valtasuhteiden kuvaus oli samansuuntaista, vaikka se sijoittui myöhempään aikaan.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja koin, että olisin mahdollisesti saanut siitä enemmän irti painettuna tekstinä, vaikka se ei ollut liian monimutkainen kielellisesti, juonellisesti tai henkilögallerian suhteen. Ehkä tässä marraskuun pimeydessä teos osoittautui hieman liian rankaksi, vaikka olen syksyn aikana lukenut useamman vastaavan kuvauksen vallankumouksen jälkeisestä korruptiosta ja poliittisesta väkivallasta varsinkin Afrikan maista.

Jos etsit teosta, jossa on vahvoja naishahmoja, ja joka kuvaa naisten poliittista toimijuutta raadollisen realistisesti ilman vaaleanpunaisia laseja, tämä teos on loistavaa siedätyshoitoa. Kirjailija itse on asunut jo kymmenen vuotta maanpaossa Madridissa, ja mieleeni jäi vain kummittelemaan kysymys, olisiko Caracasista käsin kenenkään ollut mahdollista tuottaa näin monisyistä kaunokirjallista teosta viimeisen vuosikymmenen aikana.

Loppuelämän riskianalyysi

Anja Erämaja: Imuri (WSOY, 2019)

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pahemmin seurannut kotimaista lyriikkatuotantoa, joten Anja Erämaja (s. 1963) on minulle aivan uusi kirjailijanimi. Imuri on hänen esikoisromaaninsa, jossa on proosarunon elementtejä. Kuuntelin kirjaa lukijan itsensä lukemana, mikä oli hieno, autenttinen elämys.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen itsensätyöllistäjä Kristiina, jonka äiti on juuri kuollut. Hänellä on teini-ikäiset lapset ja miesystävä, jolla on alkoholiongelma. Mies pyörii nurkissa myös päivisin ja häiritsee naisen bisneksentekoa täyttämällä ristikkolehtiä ääneen, mutta toisaalta kotoilusta on tullut naiselle elämäntapa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka on jatkuvasti markkinoitava itseään. Liiketoimintasuunnitelmaa pukkaa starttirahahakemusta varten, mutta asiakkaiden ostovoiman määrittely ja riskianalyysi ovat vielä vaiheessa.

Kristiinan arkielämä koostuu jokapäiväisestä itsensä psyykkaamisesta ja myyntipuheesta. Salilla olisi käytävä ja tehokkaampia liikesarjoja keksittävä, suihkussa ei saisi nautiskella, vaan harjoitettava kuolleiden solujen kuivaharjausta verenkierron elvyttämiseksi. Napakat rintaliivit tuovat työpäivään tarvittavaa ryhtiä, työmeikki kannattaa tehdä, vaikka päivän aikana ei kävisi kuin lähikaupassa lukemassa ilmoitustauluilta uusista vertaistukiryhmistä, jonne juoppo mies ei kuitenkaan suostu lähtemään.

Ehkä Kristiina kärsii läheisriippuvuudesta, mutta samalla hän opettelee itsensä hyväksymistä. Ja samalla hän yrittää pyristellä ulos liiallisesta kiltteydestä. Hänelle on tyypillistä mennä alkoholistien tukiryhmiin miesystävänsä sijaisena, ja näiden sessioiden parodia oli herkullista luettavaa. Kummat sitten ovat pahempia narsisteja, sohvalla makaavat juopot vaiko raitistuneet ex-alkoholistit, jotka ovat onnistuneet työllistymään terapia-alalle ja esiintyvät kaikkitietävinä guruina?

Toki Kristiina joutuu käymään läpi muitakin ihmissuhteitaan, joissa hän harjoittaa samanlaista joustoa kuin rakkausrintamalla. Siskon koira on liian usein hänellä hoidossa, ja äidin hautajaisten järjestelyissäkin kysymys tarjottavista hiertää. Sisarukset vaikuttavat piirun verran menestyneemmiltä kuin kertoja, mutta ei hän kadehdi siskonsa kenkäalan messuilla käyntiä. Suurin osa ihmisistä tekee naurettavia asioita maailmassa elääkseen, kuten päivystävät ostoskeskusten auloissa myymässä feikkiä israelilaista luonnonkosmetiikkaa järkyttävään ylihintaan. Se, että hän koittaa pykätä firmaa kasaan levottoman keittiönsä nurkassa, ei lopulta ole niin poikkeuksellista, eikä maailma kaadu siihenkään, jos tuo firma kaatuisi.

Siskolta lahjaksi saatu robotti-imuri nousee aikamme metaforaksi: se ei kykene liikkumaan asunnossa edes kaikkien mattojen reunojen yli, vaan vaatii käyttäjältä jatkuvaa paimennusta. Onko se sitten uusi perheenjäsen vai lemmikin korvike, ja helpottaako se todella arkea vai tuleeko siitä lopulta turhake ja riesa? Runoilijan mielikuvituksella Erämaja kertoo korealaisesta kotiäidistä, jolta imuri söi hiukset ja puolet aivoista, eikä koskaan enää kuntoutunut takaisin suorittamaan perhevelvollisuuksiaan.

Tässä tarinassa on paljon arkista kaaosta, tajunnanvirtaa ja turhautumisten purkua, ja se sopii kaikille meille, jotka unohdumme arjessamme pohtimaan tärkeitä korealaisia tiedeuutisia kesken imuroinnin. Kirjan juonta on vaikea referoida, mutta onneksi siinä kuitenkin on myös ulkoisia tapahtumia eikä pelkkää päänsisäistä kaaosta. Itselläni jäi siitä eniten mieleen kuvaus päihderiippuvaisesta elämänkumppanista, mutta siinä on monta teemaa, joihin tarttua. Pakkoyrittäjyys on teema, josta olisin voinut lukea lisääkin, mutta tässä tarjottiin jo lupaavia tulokulmia aiheeseen.

Romaani kädessä ei saa juosta

Anna Burns: Maitomies (Docendo, 2019)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Ilahduin todella, kun löysin pohjoisirlantilaisen Anna Burnsin (s. 1962) romaanin yhdellä klikkauksella ruudulleni suomeksi käännettynä, vaikka olisin ehkä mieluummin lukenut tämän teoksen englanniksi. Irlantilaisen kirjallisuuden seuraamiseni on viime aikoina ollut hunningolla, mutta Burnsin viime vuoden Man Booker-voiton noteerasin, ja siitä saakka The Milkman on kiinnostanut.

Kyseessä on 2000-luvulla kirjoittamisen aloittaneen Burnsin neljäs romaani, joka kertoo nuoren naisen kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ”uskonnollisen maantieteen” riivaamassa Belfastissa. Romaanin kertoja on 18-vuotias, vielä kotona luona asuva tyttö, joka harrastaa 1800-luvun romaanien lukemista ja pitkänmatkanjuoksua. Valitettavasti juoksuharrastus tyrehtyy, kun hän saa riesakseen Maitomiehen, joka tuntuu seuraavan häntä kaikkialle ja tietää tämän perheestäkin aivan liikaa.

Yhteisö, jossa nainen asuu, vannoo mustavalkoisiin sukupuolirooleihin, ja siellä edelleen arvostetaan miehiä, jotka määräävät kaapin paikan. Tytön vääräuskoinen ehkä-poikaystävä ei kykene suojelemaan naistaan, tai ei ole paikallista ideologiaa kunnolla sisäistänyt, mutta hänen lankonsa ottavat suojelijan roolin. Mutta myös ehkä-poikaystävä puhuu lankojen ja kylänmiesten lailla ”autoa”, ja nauttii oman yhteisönsä miesten piirissä arvostusta, koska on onnistunut keräämään takapihalleen arvokkaan kokoelman harvinaisia malleja.

Romaani sijoittuu dystooppiseen aikaan, joka muistuttaa kovasti 1970-luvun ”Troubleseja”, mutta voisi myös olla metafora Pohjois-Irlannin hankalalle nykytilalle Brexit-neuvotteluissa. Kertojan leirissä ”vettentakaiset” asiat ovat kiellettyjä, ja maan istuva hallitus on myös laatinut kiellettyjen vauvan nimien listat, tosin noille listoille mahtuu vain miesten nimiä. Eletään jonkinlaisessa poliisivaltiossa, jossa valvontakamerat naksuvat joka nurkan takana. Ihmiset liikkuvat hätäisesti ja määrätietoisesti paikasta A paikkaan B, mutta muuten elämä on totaalisen kotikeskeistä. Paramilitäärejä joukkoja on kaikkialla, heitä ihaillaan, mutta samalla tiedetään, että vapaustaistelijan kanssa heilastelu voi johtaa varhaiseen leskeyteen.

Ehkä enemmän kuin seksuaalisesta häirinnästä teos kertoo poliittisesta vainoharhasta, joka on joskus lähtenyt liikkeelle uskonnollisesta kahtiajaosta ja syventynyt joka elämän osa-aluetta ohjaavaksi kriisiksi. Kertojan äiti kuuluu oman yhteisönsä siveellisiin naisiin, joilla on määrätyt rukousajat ja jotka toivovat lapsiltaan vaan hääkellojen soittamista. Hänen isänsä on kuollut, ja myös lähipiiristä on mennyt monia nuoria miehiä pommituksissa. Sanoja ”katolinen” tai ”protestantti” ei käytetä, eikä uskonnollisia rituaaleja kuvailla sillä tavalla kuin ne ilmenevät reaalimaailmassa. Lukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen, kummasta yhteisöstä milloinkin on kyse, ja tämä sekaannus on taatusti tahallinen tyylikeino.

Kertojaa ahdistaa oman yhteisönsä konservatiivinen, paikalleen jämähtänyt meininki, jossa normaalia on, että naimisiin mennään 16-vuotiaina, ensimmäinen lapsi saadaan 17-vuotiaana ja sohvalle jämähdetään lopullisesti 20-vuotiaana. Hän haluaisi muuttaa ehkä-poikaystävänsä kanssa ”punaisten lyhtyjen alueelle”, jolla asuu susipareja ja pariskuntia kahdesta eri uskonnollisesta ryhmästä. Tämä ei kuitenkaan nuorta miestä houkuta, sillä hänellä on vanhemmilta peritty talo ja romupiha, johon hän on enemmän kiintynyt kuin tyttöön.

Vaikka maan meininki on sisäänpäinkääntynyttä ja taantunutta, kertoja onnistuu kuitenkin käymään kaupungin keskustassa ranskan kielen iltakurssilla, jossa hän oppii katsomaan auringonlaskuja vieraalla kielellä. Tämä avaa hänen maailmaansa yhtä paljon kuin venäläiset klassikot. Tytön perheen mielestä hänen harrastuksensa ovat huolestuttavia, koska ne vieraannuttavat häntä arjesta. Ainoastaan lenkkeilyä pidetään tervehenkisenä, sillä se kasvattaa valppautta – ellei sitten satu juoksentelemaan Gogolin Päällystakki kädessä.

Maitomiehen identiteetti jää sekin tahallisen hämäräksi, mutta se tiedetään, että hän on naisesta kaksikymmentäkolme vuotta vanhempi mies, joka lopulta teloitetaan. Eikä hän ole koskaan toimittanut kenellekään maitoa, mutta silti häntä tuolla nimellä kutsutaan. Oikeita maitomiehiäkin maassa vielä toimii, vaikka kaikenlaisten toimitusten suhteen pitää olla varovainen.

Jossain vaiheessa paikalliset naiset molemmissa yhteisöissä alkavat järjestää epäilyttäviä naisasioiden keskiviikkokokouksia, ja kirosana feminismikin liitetään niiden yhteyteen. Yhteisöt vielä muistavat kauan aikaa sitten toimineita naisasialiikkeitä, vaikka välillä on ollut pitkä takaiskun kausi. Koska kukaan itseään kunnioittava mies ei salli moisten kokousten tapahtuvan omalla reviirillään, niitä on järjestettävä hylätyissä parakeissa ja varastoissa kaukana ”kunnon ihmisten” kaikkitietävältä katseelta.

Kirja ei ole vaikealukuinen, mutta se on juuri niin ahdistava kuin tehokkaan dystopian kuuluukin olla. Juuri nyt en itse ollut kaikista vastaanottavaisimmalla tuulella näin raskassoutuiselle sisällölle, mutta romaani taatusti kestää toisenkin lukukerran.

Burns eli kirjaa kirjoittaessaan vakavassa taloudellisessa ahdingossa, asuen välillä vieraiden ihmisten talonvahtina, ja välillä hakien ravintonsa ruokapankeista. Joskus kirjallisuuspalkinto voi siis todella voimaannuttaa sen saajaa ja nostaa ylös syvästä kriisistä. Köyhäinapu ei kuitenkaan ole ollut palkinnon myöntämisen kriteerinä, vaan taiteelliset ansiot. Tässä kirjassa niitä riittää niin yhteiskuntakuvauksen kuin kirjallisen intertekstuaalisuuden tasoilla, ja varmasti myös sekin tosiasia on vaikuttanut, ettei pohjoisirlantilainen kirjallisuus ole saanut kovinkaan paljon tunnustusta Iso-Britannian kirjamarkkinoilla.

Tämän häiritsevän kokemuksen jälkeen voisikin olla aika siirtyä lukemaan Margaret Atwoodin teosta Testamentit, mutta väliin on hyvä hengähtää jonkun kepeämmän ja elämäniloisemman teoksen parissa.

Wunderkind ja maailmanvalloitus

Teos: Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa (Otava, 2019)

Kun näin e-kirjastossa Sanna Tahvanaisen (s. 1975) romaanin kannen, epäilin sen pitävän sisällään höttöistä chicklitiä, jossa joku suomalainen matkustaa New Yorkiin onnea onkimaan. Tahvanainen on minulle uusi tuttavuus kirjailijana, vaikka hän on jo ehtinyt julkaista paljon äidinkielellään ruotsiksi. Hän on kotoisin Dragsfjärdistä, asuu Helsingissä ja julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 19-vuotiaana.

Onnen onkimisesta romaani toki kertoo, mutta sen päähenkilönä on kaikkien runotyttöjen ikoni, Sylvia Plath (1932-1963). Teos sijoittuu kesäkuuhun 1953, jolloin 20-vuotias Sylvia matkustaa Bostonista New Yorkiin valloittamaan maailman Mademoiselle-lehden kesätoimittajana. Hän on saanut homman voitettuaan lehden novellikilpailun; hänen kanssaan on yhdeksäntoista muuta valittua ”tip top”-tyttöä, jotka kaikki asuvat samassa kerroksessa Barbizonin naistenhotellissa.

Sylvia tulee köyhistä oloista, ja pelkää, että köyhyys loistaa huolella valittujen asujenkin läpi. Hommaa varten on ollut pakko investoida asukokonaisuuksiin, sillä kesätoimittajilta vaaditaan moitteetonta pukeutumista. Ajan tyyliin hieno nainen käyttää hattuja ja hansikkaita myös kesähelteillä. Ja kyllä Sylvia välittää muodista, vaikka hatun käyttäminen ahdistaa. Runoilijana hänellä on tarkka värisilmä, ja lohenpunaisen ja avokadon yhdistelmä on tuon kesän hitti.

Harjoittelukuukausi on omanlaisensa kapitalistinen partioleiri, jolla oikean vaikutelman antaminen on tärkeämpää kuin lehden toimittamisen taito. Sylvia ei edes pääse haluamalleen kirjallisuustoimittajan paikalle, istumaan ihailemansa Carson McCullersin siskon rinnalle, joka on lehden kulttuuritoimittaja. Työ on äärimmäisen ulkonäkökeskeistä, ja tyttöjen on oltava valmiita kuvaussessioihin minä hetkenä hyvänsä. Vaikka työhön liittyy myös luksusetuja, kuten kauneushoitoja Elizabeth Ardenin hoitolassa, kuvaus sen reunaehdoista on paikoitellen ahdistavaa luettavaa.

Kirsikoita lumessa on Sylvian lempihuulipunasävy, mutta kirsikka-metaforaa käytetään myös neitsyyden säilyttämisestä. Monikaan lehden tyttöporukasta ei enää ole neitsyt, ja seksuaalisten kokemusten kartuttaminen on yhtä tärkeää cv:ssä kuin yliopistojen eliittiklubien jäsenyys. Sylvialla on tapana merkitä kalenteriinsa seksuaaliset valloitukset mustalla, ja myös pisteyttää miesten kyvyt.

Monella harjoittelijalla on kaipuu ”vanhaan maailmaan”, ja ne, jotka ovat päässeet lomailemaan Ranskassa tai Italiassa, saavat arvostusta osakseen. Sylvia on tietoinen oman sukunsa juurista Saksassa ja Itävallassa, mutta hänellä ei ollut varaa lähteä lukion pyöräretkelle Ranskan maaseudulle. Eurooppa-haaveisiin liittyy paljon sellaisia pinttyneitä kliseitä, joita amerikkalaisissa leffoissa ja romaaneissa kierrätetään. Sylvialla suurimmat haaveet liittyvät Britanniaan, mutta moni uusista ystävistä ei tiedä, kuka on Dylan Thomas.

Kauheita kankkuspäiviä tähän unelmien kuukauteen mahtuu monia, ja Alka-Seltzerin sihinä rauhoittaa runoilijanalun hermoja. Töihin on pakko joskus mennä suoraan rakastajan luota, jazzklubin jatkoilta. Lehden toimituksessa on joka päivä cocktail-tunti kello 15, sillä tiimin vetäjä Betsy Talbott Blackwell ei luultavasti pärjäisi ilman päivittäistä vodka-annostaan.

Teokseen mahtuu vakavampaakin ajankuvaa, sillä tuona kesänä McCarthyn hallitus teloittaa vakoilusta tuomitun Rosenbergin juutalaisen pariskunnan. Kommunisminvastaisuus saa brutaaleja muotoja, ja myös osa tyttöporukasta on sitä mieltä, että teloittaminen on oikeutettua. Sylvialla taas on sutinaa ainakin yhden venäläistaustaisen diplomaatin ja yhden virolaisen mansikanpoimijan kanssa, jonka nimi on Ilo Pill.

En oikeastaan kuulu Plath-fanikerhoon, vaikka toki olen hänen tuotantoonsa ja elämäntarinaansa tutustunut. Voin hyvin kuvitella, että Tahvanaiselle tämän kirjan kirjoittaminen on ollut merkittävä askel, ja takana täytyy olla intohimoinen suhde kirjailijan tuotantoon. On myös hieno valinta, että romaanin aika-askeli on näin rajallinen. Plathin myöhemmistä vaiheista kun on jo olemassa tarpeeksi fiktiivisiä kuvauksia.

Tästä teoksesta sain samanlaisia viboja kuin Riitta Jalosen romaanista Kirkkaus, joka kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Molemmissa näkyy kirjailijan rakkaus päähenkilöä kohtaan, ja halu kulkea uskollisesti hänen vanavedessään. Pidin molemmista teoksista tasavahvasti, mutta molemmista paistoi tietyntyyppinen ”fanifiktion” tunnelma, joka ei ole millään tavalla negatiivista, jos oletetaan, että myös lukijat ovat ensisijaisesti faneja.

Sillä tavalla teos on lukijaystävällinen, että siitä voi nauttia, vaikka lukija ei olisi runotyttö sydämestään tai vaikka Plathin tarinakaan ei olisi täysin tuttu. Aihepiiri osuu chicklit-kirjallisuuden ytimeen, mutta valittu näkökulma pyrkii myös poistumaan tuosta genrestä. Vaatteilla ja meikeillä on suuri rooli kerronnassa, mutta onneksi Sylvialla on syvästi kokevana taiteilijasieluna kykyä nähdä myös unelmien kaupungin rosoisempia puolia.

Kun navankaivelu on oikeutettua

Antti Hurskainen: 22 (Siltala, 2019)

Antti Hurskainen (s. 1986) on kirjailija, josta olen kuullut paljon somessa, mutten ennen eilistä ollut lukenut häneltä edes yhtä kolumnia tai esseetä. Häntä on monesti kuvailtu uudeksi Antti Nyléniksi, eli oman ikäluokkansa älykköesseistiksi, joka ruotii urbaania elämäntapaa ja populaarikulttuuria ilkeästi vastakarvaan.

22 on hänen esikoisromaaninsa, jota hyvin voisi lukea myös pitkänä esseenä nykykulttuurista. Se kertoo kolmikymppisestä helsinkiläisestä miehestä, jonka juuret ovat syvällä Savossa ja joka pitää 22 vuoden ikää jonkinlaisena rajapyykkinä elämässään. Tuolloin hän ryhtyi vegaaniksi ja eli parisuhteessa naisen kanssa, jolle vegaani, kulutuskriittinen elämäntapa oli helsinkiläisestä kulttuurikodista äidinmaidossa omaksuttua. Kirjan kertoja taas kasvoi paikassa, jossa joka syksy pojat saivat vapautuksen koulusta sorsanmetsästyksen ajaksi. Hänen isänsä kaljamaha edusti lapsuudessa turvallisuutta, eivätkä äidin kommentit teinipojan mahanröllykästä olleet kovinkaan rakentavia.

Äiti kun rasittui pojan itseinhoisesta valituksesta ja kehotti häntä leikkaamaan läskit keittiösaksilla irti.

Huh huh.

Kommentti on hurja irrotettuna kontekstistaan, mutta kontekstia tarkemmin tarkkailtuani en usko, että kertojan äidillä oli vakava mielenterveysongelma. Tosin kyseinen äiti ei ollut itse ylipainoinen, ja todennäköisesti häneltä vain puuttui kyky samastua toisenlaiset geenit omaaviin yksilöihin, kuten aviomieheensä ja poikaansa.

Romaanin kertojalle kehittyy neuroottinen suhde ruokaan, joka lähenee vakavaa syömishäiriötä. Siinä on myös uskonnollisia piirteitä, sillä mies ei tunnu oikein koskaan syövän nauttiakseen ruoasta. Joka suupalaan liittyy eettinen pohdinta, ja vegaaniksi hän alkaa eläinten vapauttamisen vuoksi, ei oman terveytensä. Samaan aikaan hänellä on kissoihin ja koiriin liittyvä siitepölyallergia, eikä hän muutenkaan profiloidu Animalian mannekiinipoikana.

Kertoja kohdistaa tunnustuksensa tälle ex-tyttöystävälle, jonka kanssa hän asui nihkeässä parisuhteessa pitkään, yksiössä, jonka putkiremontti venyi samalla tavalla kuin toisiaan hylkivien elementtien sivistynyt pinna. Mies istuu tilittämässä napolilaisen kiviuunin omaavassa keskiluokkaisten trendipizzeriassa, jossa pelkkä marinara-lätty voi hyvin maksaa 15 euroa. Hyvinvoivat kaupunkilaiset maksavat mielellään tuon hinnan, jotta pääsevät näyttäytymään oikeanlaisessa seurassa.

Miehen syömishäiriön kuvaus on sievistelemättömän raakaa. Laihimmillaan hän painaa 50 kg, ja nauttii siitä, kun seksuaalisuus hiipuu ja tilalle tulevat fantasiat puhtaasta, koskemattomasta kehosta. Välillä hän treenaa maratoonia varten, välillä on niin heikossa hapessa, että tuskin saa kannettua kauppakassia kahtasataa metriä. Pakonomainen laihduttaminen saa välillä bulimisia piirteitä, eli hän saattaa paeta hummusleipävuorien taakse viikonlopuksi. Kaukana ovat ajat, jolloin syötiin Kartanon hifistelysipsejä tyttöystävän kanssa sängyssä. Hän piiskaa itseään tuosta välittömästä halujen tyydyttämisestä, joka oli hänelle vain osoitus ihmisyyden degeneraatiosta.

Onneksi romaaniin mahtuu myös huumoria ja kepeämpiä hetkiä. Nautintoa ja mielihyvää löytyy muun muassa parturikäynneistä, jotka alkavat korvata seksin. Nick Caven musiikki avaa hänelle uuden tien kohti sallivampaa kristinuskoa. Hän on taannoin eronnut kirkosta tyttöystävän painostuksesta, ja liittyy kirkkoon taas. Koin syvää samastumista varsinkin Cave-pohdintojen kanssa, koska olen itse uinut samoissa apaattisen depressiivisissä vesissä Caven vuosituhannen vaihteen levyjen parissa. ”Lime Tree Arbour” on edelleen suosikkibiisini artistilta, vaikka nykyään en pysty aina sitä kuuntelemaan, jos mat fiilikset ovat vielä biisiä synkemmät.

Körttiläispohdinnoissa päästään jo sille osastolle, ettei keskivertohelsinkiläinen tyttöystävä tai muukaan Rytmi-baarin akvaarioikkunan vakiotähti pysty tuohon mielenmaisemaan millään tavalla asettumaan. Kunnianosoituksena savolaisjuurilleen kertojalla on uunituore Siionin virsien versio kirjahyllyssään. Millainen silta sitten rakentuu Nilsiän Aholansaaresta Nick Caven työhuoneelle?

Suosittelen kirjaa ihan kaikille, ruokavaliosta ja elämänkatsomuksesta riippumatta. Olen varma, että teoksen Helsinki-keskeisyys saattaa myös ärsyttää, mutta kirja kannattaa lukea myös ärsytyksen toivossa. Hurskainen ei ainakaan harrasta halpaa provokaatiota, vaan hänen kannanottonsa tuntuvat loppuun saakka reflektoiduilta. Ja navan kaivelu tuntuu tämän teoksen tiimoilla täysin oikeutetulta, koska siinä puhutaan myös konkreettisesta henkiin jäämisestä.